Multa pyydettiin taannoin juttuja meidän lauman pikkuväestä, joten ajattelin esitellä "pojat", pikkuiset
sokeriorava-hurmurit, jotka asuvat nykyisin entisen poikaystäväni luona. Alunperin pojat asuivat kuitenkin mun luonani ja pidän niitä edelleen osakseen ominani.
Yhteishuoltajuus ;)
Samalla tulee ihan yleistä sokerioravainfoa kiinnostuneille.
Sen pidemmittä puheitta asiaan. I'd like you to meet...
 |
Nemo, 7 vuotta |
 |
| ... ja isänsä Nekku, 10 vuotta |
Pojat löysivät tiensä laumaamme
kodinvaihtajina vuonna 2007, kun niiden edellinen omistaja oli siirtynyt sellaisiin työtehtäviin, ettei pystynyt enää tarjoamaan pojille riittävästi aikaa. Olin ollut kiinnostunut sokerioravista jo pitkään - en niiden eksoottisuuden vuoksi niinkuin joku saattaisi kuvitella - vaan koska koin, että ne voisivat sopia lemmikeikseni loistavasti.
Sokerioravat kun ovat
yöeläimiä piirre, jonka vuoksi omistin ja omistan myös siilejä eli sopivat elämänrytmiini, ovat seurallisia, persoonallisia ja suloisia. Lisäksi niitä pystyy suhteellisen huoletta pitämään vapaana, koska ne eivät jyrsi tai tuhoa paikkoja, eivätkä papanoi tai pissaile valtavia lammikoita. Eikä niiden häkkiä sisusteta puruin ja heinin, joita sitten löytyisi joka paikasta. Tosin se mitä en tiennyt, on että niiden sijaan kakkaa ja sittaraisia hedelmän paloja sitten kyllä sinkoutuu melkein samalla tahdilla häkin ympäristöön, sokruilla kun on tapana ravistella ruuantähteet tarmokkaalla ravistuksella tassuistaan ;)
 |
| Nekku näyttää mallia ravistuksesta |
Kaikkialla kuitenkin varoiteltiin "sokrujen" haastavuudesta (ja ihan aiheesta), joten kypsyttelin ajatusta useamman vuoden ja imin itseeni kaiken tiedon, mitä niistä oli löydettävissä.
Jossakin vaiheessa aloin sitten sivusilmällä seurailla myyntipalstoja ja eräänä päivänä poikien myynti-ilmoitus sattuikin sitten silmiini. Pojista oli kuulemma tullut heti paljon kyselyitä, mutta edellinen omistaja koki meidät siinä määrin potentiaalisiksi ostajiksi, että saimme S:n kanssa kutsun lähteä otuksia Tampereelle katsomaan.
Saimme kuulla, että Nekku oli eläinkaupan maahantuoma ja Nemo tämän Suomessa syntynyt poika. Pojat olivat tuolloin varsin heikossa turkissa ja ruskean värisiä, vaikka niiden kuuluisi olla harmaita. Häkissä ei ollut mitään sisustusmateriaalia - vain puolikas hunajamelooni ja pahvilaatikko häkin pohjalla. Nemolla ei ollut edes nimeä, sitä oli kutsuttu vain sokruksi. Kuitenkin ne luottivat selvästi ihmiseen ja antoivat käsitellä hyvin. Lähdimme kotiin ristiriitaisin tuntein ja lupasimme ilmoitella viikon sisällä päätöksestämme.
 |
| Pojat juuri saavuttuaan... ruskeina. |
And the rest is history.
Sokerioravat ovat Australiasta kotoisin olevia
pussieläimiä (sic! eivät jyrsijöitä!), joita pidetään lemmikkeinä erityisesti USA:ssa ja Saksassa. Siellä niistä on jalostettu jo useampia värimuunnoksiakin.
Sokerioravat ovat toiselta nimeltään pussiliito-oravia, sillä niillä on raajojensa välissä
liitopoimu, aivan kuten kotoisilla liito-oravillammekin. Ne elelevät luonnossa puiden latvustoissa, eivätkä käy maassa kuin pakon edessä. Sama pätee häkin pohjalaatikkoon, jota on siis aivan turha sisustaa. Sokrut liikkuvat kiipeillen, hyppien ja liitäen - tasaisilla pinnoilla ne ovat huomattavasti kömpelömpiä. Siinäkin mielessä niitä on turvallista päästää liikkumaan vapaana, koska ei tarvitse pelätä, että ne tippuisivat kiivettyään paikkaan, josta eivät pääse alas.
Itse asiassa ne pyrkivät aina mahdollisimman ylös - verhotankojen päälle, katonrajaan, ovilistojen päälle... ja liitävät alas, jos eivät muuhun pysty. Nekun suurinta huvia oli joskus kiivetä korkean, lähes kattoon asti ulottuvan kaapin päälle ja hypätä sieltä ihmisten kauhuksi alas. Onneksi liitopoimu pelasti ;) Ja saman tien takaisin ylös... ja sitten taas alas!
 |
| Tytöt näyttää mallia... |
Elintapojensa vuoksi sokruilla ei myöskään ole sisäsyntyistä tarvetta tutkia jokaikistä vastaantulevaa koloa, vaan ne pysyttelevät aika hyvin näkösällä.
Yleensä ottaen sokerioravat ovat todella seurallisia ja sosiaalisia laumaeläimiä, joita ei koskaan tulisi pitää yksin. Sokrut voivat kuolla yksinäisyyden aiheuttamaan stressiin, jopa depressioon. Jotta ne oppisivat pitämään ihmistä laumanjäsenenään, ne tulisi pienestä pitäen opettaa käsittelyyn ja ihmisen läheisyyteen. Omista tytöistäni ei esimerkiksi ole tullut ollenkaan niin sosiaalisia kuin näistä pojista.
Vieläkään. Ja tämä lienee myös yleisin syy siihen, että aikuisia sokerioravia aika ajoin erinäisillä palstoilla kaupitellaan.
Sokerioravien äänimaailma on häkellyttävän laaja. Ne tirskuvat, tirisevät, sähisevät, sihisevät, haukkuvat kuin koirat (ääni, johon myös herää) huomiota hakiessaan, "laulavat" poikasilleen ja pelästyessään pitävät ääntä, joka muistuttaa lähinnä elektronista kynänteroitinta :D
Ne tykkäävät kiipeillä ihmisten päällä, tulla taskuihin tai syliin nukkumaan... Pojista ei oikeastaan pääse millään eroon, kun niiden huoneeseen (makuuhuoneeseen) menee. Jos yrittää juosta karkuun, ne loikkivat lujaa perässä :D Jos yrittää poistua huoneesta, ne hyppäävät selkään. Suurta oveluutta ja nopeutta siis vaaditaan ;)
Sokrut eivät kuitenkaan mielestäni ole samassa määrin käsiteltäviä ja syliteltäviä lemmikeitä kuin vaikkapa marsut. Ne ovat nopeita, anatomialtaan hyvin hauraita ja niiden kynnet takertuvat tiukasti tekstiilipintoihin, joten en käytännössä nostele niitä ollenkaan, vaan ohjailen vaikkapa käsivarrelta oikeaan paikkaan. Häkkiin paluu tapahtuu ruokakupin houkuttelemana.
 |
| "Hunajaa<3" |
Sokerioravat ovat myös äärimmäisen persoja makealle, mistä lajin nimikin juontaa. Luonnossa ne syövät makeita hedelmiä ja akaasiapuun mahlaa hyönteisten ja muiden proteiininlähteiden ohella. Lemmikkisokrujen suurinta herkkua puolestaan on hunaja, johon sekoitettuna antibiootitkin uppoavat. Oikeastaan hunajan avulla ne saa tekemään mitä vain - jopa suostumaan kynsien leikkaukseen, jota ei onneksi ole tarvinnut tehdä kuin kerran poikien saavuttua. Kiipeily kun tuppaa pitämään kynnet lyhyinä muutenkin.
Tasapainoisen ruokavalion koostaminen on kuitenkin yksi haasteellisimmista sokerioravan hoitamisen osista. Toinen on sitten riittävän liikunnan tarjoaminen. Sokrujen kun tulisi normaalioloissa saada olla mahdollisimman paljon vapaana - monta tuntia illassa mieluiten. Ja tuo ilta-aktiivisuus asettaa omat haasteensa: aamuvirkun kannattaa pitäytyä muissa lajeissa. Kolmas harkintaa vaativa asia on sokrujen pitkä ikä: jopa 15 vuotta. Meidänkin sokrupoikamme ovat siis korkeasta iästä huolimattaan vielä ihan normaaleissa rajoissa ja saattavat hyvässä lykyssä elää vielä vuosia.
Aluksi, kun pojat saapuivat, ne näyttivät mielestäni aivan samalta. Ei mennyt kuitenkaan montaa viikkoa, kun aloin erottaa ne toisistaan ja nykyisin ne ovat musta aivan eri näköiset :) Nemo on suloinen,
syötävän suloinen isoine ulkonevine silmineen.
Nekku-isä puolestaan on hyvin kissamainen terävine piirteineen. Nykyisin sen toki erottaa helposti myös yksisilmäisyydestään. Pari vuotta sitten se nimittäin sai silmäänsä ärhäkän infektion, joka ei talttunut antibiooteilla ja silmätipoilla. Niinpä edessä oli joko silmänpoistoleikkaus tai lopetus. Päädyimme antamaan vanhalle herralle mahdollisuuden, koska sillä oli kuitenkin vielä monta potentiaalista elinvuotta edessään ja suoraan sanottuna en halua edes kuvitella, mitä Nemolle olisi tapahtunut, jos isi olisi lähtenyt enkeleiden matkaan...
 |
| Nekku |
Ja meno on jatkunut samankaltaisena yksisilmäisyydestä huolimatta, tosin aktiivisuus on iän myötä laskenut, ja vanha herra vetäytyy nykyisin iltatorkuille peittojen sekaan entistä nopeammin vapaana ollessaan. Nemo puolestaan jaksaa vielä puuhata, mutta monesti uskollisuus isää kohtaan vetää senkin nokosille. Ja sokerioravat eivät nuku vierekkäisinä myttyinä. Ei, ne nukkuvat
yhtenä myttynä, tiukasti toistensa ympärille käpertyneinä.
Sokrut kuuluvat eksoottisiin lemmikeihin, ja eksoottisuus tuntuu kiehtovan ihmisiä. Osakseen egon pönkittäjänä, valitettavasti. Mulle itselleni eksoottisuus ei ole arvo sinänsä,
pikemminkin päinvastoin, mutta olen kiinnostunut siitä, että onko uusilla, hiljattain lemmikeiksi jalostetuilla lajeilla mahdollisuuksia hyvään, tasapainoiseen lemmikkielämään vai olisiko ne ollut parempi jättää luontoon. Onko niillä
(jos eksoottisuus unohdetaan laskuista) mitään
lemmikkiarvoa.
Oman kokemukseni mukaan sokerioravilla on. Jopa enemmän kuin joillakin tutuilla, pienillä jyrsijälajeilla. Pitkäikäisyys, pienikokoisuus, seurallisuus, leikkisyys, tuhoamaton luonne, kontaktinhakuisuus, vilkkaus, persoonallisuus... Toisaalta juuri samat piirteet asettavat omat suuret haasteensa myös omistajalle. Sen eksoottisuuden lisäksi.
Loppukevennykseksi vielä muutama
jenkkiläiseltä sokrupalstalta poimittu lohkaisu otsikolla
"You know you're a glider neck when...
- you dont mind being used as a toilet (sokrut onneksi pissaavat vain pieniä pisaroita kerrallaan)
- when you buy baby food and your children are over the age of 5
- you spend an hour preparing and packaging glider slop for them to eat and lovingly freeze
perfectly sized portions.... and then gulp a 1 minute hotpocket for yourself...
- your new bottlebrush plant you got special for the gliders is a bare stick
- you lift up your glass of juice for a drink and don't mind competing with a possum or two...
 |
| "Sul on varmasti parempaa vettä kuin meillä!" |
- when you give your suggies blackberries for the first time,and they love them, only to wake up the next morning to find it all over your walls, carpet and their cage and your response is that's 'ok babies' with a smile on your face. 'Won't do that again!'
- when you can totally block out all the noise your gliders are making and go soundly to sleep but can't do the same with your spouse's snoring. Hehe! Sorry, hubbie. I still love him.
- when your gliders are in your bra more than your husband!"
;)
