Sokerillista

Multa pyydettiin taannoin juttuja meidän lauman pikkuväestä, joten ajattelin esitellä "pojat", pikkuiset sokeriorava-hurmurit, jotka asuvat nykyisin entisen poikaystäväni luona. Alunperin pojat asuivat kuitenkin mun luonani ja pidän niitä edelleen osakseen ominani. Yhteishuoltajuus ;)

Samalla tulee ihan yleistä sokerioravainfoa kiinnostuneille.

Sen pidemmittä puheitta asiaan. I'd like you to meet...

Nemo, 7 vuotta

... ja isänsä Nekku, 10 vuotta

Pojat löysivät tiensä laumaamme  kodinvaihtajina vuonna 2007, kun niiden edellinen omistaja oli siirtynyt sellaisiin työtehtäviin, ettei pystynyt enää tarjoamaan pojille riittävästi aikaa. Olin ollut kiinnostunut sokerioravista jo pitkään - en niiden eksoottisuuden vuoksi niinkuin joku saattaisi kuvitella - vaan koska koin, että ne voisivat sopia lemmikeikseni loistavasti.

Sokerioravat kun ovat yöeläimiä piirre, jonka vuoksi omistin ja omistan myös siilejä eli sopivat elämänrytmiini, ovat seurallisia, persoonallisia ja suloisia. Lisäksi niitä pystyy suhteellisen huoletta pitämään vapaana, koska ne eivät jyrsi tai tuhoa paikkoja, eivätkä papanoi tai pissaile valtavia lammikoita. Eikä niiden häkkiä sisusteta puruin ja heinin, joita sitten löytyisi joka paikasta. Tosin se mitä en tiennyt, on että niiden sijaan kakkaa ja sittaraisia hedelmän paloja sitten kyllä sinkoutuu melkein samalla tahdilla häkin ympäristöön, sokruilla kun on tapana ravistella ruuantähteet tarmokkaalla ravistuksella tassuistaan ;)

Nekku näyttää mallia ravistuksesta

Kaikkialla kuitenkin varoiteltiin "sokrujen" haastavuudesta (ja ihan aiheesta), joten kypsyttelin ajatusta useamman vuoden ja imin itseeni kaiken tiedon, mitä niistä oli löydettävissä.

Jossakin vaiheessa aloin sitten sivusilmällä seurailla myyntipalstoja ja eräänä päivänä poikien myynti-ilmoitus sattuikin sitten silmiini. Pojista oli kuulemma tullut heti paljon kyselyitä, mutta edellinen omistaja koki meidät siinä määrin potentiaalisiksi ostajiksi, että saimme S:n kanssa kutsun lähteä otuksia Tampereelle katsomaan.

Saimme kuulla, että Nekku oli eläinkaupan maahantuoma ja Nemo tämän Suomessa syntynyt poika. Pojat olivat tuolloin varsin heikossa turkissa ja ruskean värisiä, vaikka niiden kuuluisi olla harmaita. Häkissä ei ollut mitään sisustusmateriaalia - vain puolikas hunajamelooni ja pahvilaatikko häkin pohjalla. Nemolla ei ollut edes nimeä, sitä oli kutsuttu vain sokruksi. Kuitenkin ne luottivat selvästi ihmiseen ja antoivat käsitellä hyvin. Lähdimme kotiin ristiriitaisin tuntein ja lupasimme ilmoitella viikon sisällä päätöksestämme.

Pojat juuri saavuttuaan... ruskeina.

And the rest is history.

Sokerioravat ovat Australiasta kotoisin olevia pussieläimiä (sic! eivät jyrsijöitä!), joita pidetään lemmikkeinä erityisesti USA:ssa ja Saksassa. Siellä niistä on jalostettu jo useampia värimuunnoksiakin.

Sokerioravat ovat toiselta nimeltään pussiliito-oravia, sillä niillä on raajojensa välissä liitopoimu, aivan kuten kotoisilla liito-oravillammekin. Ne elelevät luonnossa puiden latvustoissa, eivätkä käy maassa kuin pakon edessä. Sama pätee häkin pohjalaatikkoon, jota on siis aivan turha sisustaa. Sokrut liikkuvat kiipeillen, hyppien ja liitäen - tasaisilla pinnoilla ne ovat huomattavasti kömpelömpiä. Siinäkin mielessä niitä on turvallista päästää liikkumaan vapaana, koska ei tarvitse pelätä, että ne tippuisivat kiivettyään paikkaan, josta eivät pääse alas.

Itse asiassa ne pyrkivät aina mahdollisimman ylös - verhotankojen päälle, katonrajaan, ovilistojen päälle... ja liitävät alas, jos eivät muuhun pysty.  Nekun suurinta huvia oli joskus kiivetä korkean, lähes kattoon asti ulottuvan kaapin päälle ja hypätä sieltä ihmisten kauhuksi alas. Onneksi liitopoimu pelasti ;) Ja saman tien takaisin ylös... ja sitten taas alas!

Tytöt näyttää mallia...

Elintapojensa vuoksi sokruilla ei myöskään ole sisäsyntyistä tarvetta tutkia jokaikistä vastaantulevaa koloa, vaan ne pysyttelevät aika hyvin näkösällä.

Yleensä ottaen sokerioravat ovat todella seurallisia ja sosiaalisia laumaeläimiä, joita ei koskaan tulisi pitää yksin. Sokrut voivat kuolla yksinäisyyden aiheuttamaan stressiin, jopa depressioon. Jotta ne oppisivat pitämään ihmistä laumanjäsenenään, ne tulisi pienestä pitäen opettaa käsittelyyn ja ihmisen läheisyyteen. Omista tytöistäni ei esimerkiksi ole tullut ollenkaan niin sosiaalisia kuin näistä pojista. Vieläkään. Ja tämä lienee myös yleisin syy siihen, että aikuisia sokerioravia aika ajoin erinäisillä palstoilla kaupitellaan.

Sokerioravien äänimaailma on häkellyttävän laaja. Ne tirskuvat, tirisevät, sähisevät, sihisevät, haukkuvat kuin koirat (ääni, johon myös herää) huomiota hakiessaan, "laulavat" poikasilleen ja pelästyessään pitävät ääntä, joka muistuttaa lähinnä elektronista kynänteroitinta :D

Ne tykkäävät kiipeillä ihmisten päällä, tulla taskuihin tai syliin nukkumaan... Pojista ei oikeastaan pääse millään eroon, kun niiden huoneeseen (makuuhuoneeseen) menee. Jos yrittää juosta karkuun, ne loikkivat lujaa perässä :D Jos yrittää poistua huoneesta, ne hyppäävät selkään. Suurta oveluutta ja nopeutta siis vaaditaan ;)

Sokrut eivät kuitenkaan mielestäni ole samassa määrin käsiteltäviä ja syliteltäviä lemmikeitä kuin vaikkapa marsut. Ne ovat nopeita, anatomialtaan hyvin hauraita ja niiden kynnet takertuvat tiukasti tekstiilipintoihin, joten en käytännössä nostele niitä ollenkaan, vaan ohjailen vaikkapa käsivarrelta oikeaan paikkaan. Häkkiin paluu tapahtuu ruokakupin houkuttelemana.

"Hunajaa<3"

Sokerioravat ovat myös äärimmäisen persoja makealle, mistä lajin nimikin juontaa. Luonnossa ne syövät makeita hedelmiä ja akaasiapuun mahlaa hyönteisten ja muiden proteiininlähteiden ohella. Lemmikkisokrujen suurinta herkkua puolestaan on hunaja, johon sekoitettuna antibiootitkin uppoavat. Oikeastaan hunajan avulla ne saa tekemään mitä vain - jopa suostumaan kynsien leikkaukseen, jota ei onneksi ole tarvinnut tehdä kuin kerran poikien saavuttua. Kiipeily kun tuppaa pitämään kynnet lyhyinä muutenkin.

Tasapainoisen ruokavalion koostaminen on kuitenkin yksi haasteellisimmista sokerioravan hoitamisen osista. Toinen on sitten riittävän liikunnan tarjoaminen. Sokrujen kun tulisi normaalioloissa saada olla mahdollisimman paljon vapaana - monta tuntia illassa mieluiten. Ja tuo ilta-aktiivisuus asettaa omat haasteensa: aamuvirkun kannattaa pitäytyä muissa lajeissa. Kolmas harkintaa vaativa asia on sokrujen pitkä ikä: jopa 15 vuotta. Meidänkin sokrupoikamme ovat siis korkeasta iästä huolimattaan vielä ihan normaaleissa rajoissa ja saattavat hyvässä lykyssä elää vielä vuosia.

Aluksi, kun pojat saapuivat, ne näyttivät mielestäni aivan samalta. Ei mennyt kuitenkaan montaa viikkoa, kun aloin erottaa ne toisistaan ja nykyisin ne ovat musta aivan eri näköiset :) Nemo on suloinen, syötävän suloinen isoine ulkonevine silmineen.

Nekku-isä puolestaan on hyvin kissamainen terävine piirteineen. Nykyisin sen toki erottaa helposti myös yksisilmäisyydestään. Pari vuotta sitten se nimittäin sai silmäänsä ärhäkän infektion, joka ei talttunut antibiooteilla ja silmätipoilla. Niinpä edessä oli joko silmänpoistoleikkaus tai lopetus. Päädyimme antamaan vanhalle herralle mahdollisuuden, koska sillä oli kuitenkin vielä monta potentiaalista elinvuotta edessään ja suoraan sanottuna en halua edes kuvitella, mitä Nemolle olisi tapahtunut, jos isi olisi lähtenyt enkeleiden matkaan...

Nekku

Ja meno on jatkunut samankaltaisena yksisilmäisyydestä huolimatta, tosin aktiivisuus on iän myötä laskenut, ja vanha herra vetäytyy nykyisin iltatorkuille peittojen sekaan entistä nopeammin vapaana ollessaan. Nemo puolestaan jaksaa vielä puuhata, mutta monesti uskollisuus isää kohtaan vetää senkin nokosille. Ja sokerioravat eivät nuku vierekkäisinä myttyinä. Ei, ne nukkuvat yhtenä myttynä, tiukasti toistensa ympärille käpertyneinä.

Sokrut kuuluvat eksoottisiin lemmikeihin, ja eksoottisuus tuntuu kiehtovan ihmisiä. Osakseen egon pönkittäjänä, valitettavasti. Mulle itselleni eksoottisuus ei ole arvo sinänsä, pikemminkin päinvastoin, mutta olen kiinnostunut siitä, että onko uusilla, hiljattain lemmikeiksi jalostetuilla lajeilla mahdollisuuksia hyvään, tasapainoiseen lemmikkielämään vai olisiko ne ollut parempi jättää luontoon. Onko niillä (jos eksoottisuus unohdetaan laskuista) mitään lemmikkiarvoa.

Oman kokemukseni mukaan sokerioravilla on. Jopa enemmän kuin joillakin tutuilla, pienillä jyrsijälajeilla. Pitkäikäisyys, pienikokoisuus, seurallisuus, leikkisyys, tuhoamaton luonne, kontaktinhakuisuus, vilkkaus, persoonallisuus... Toisaalta juuri samat piirteet asettavat omat suuret haasteensa myös omistajalle. Sen eksoottisuuden lisäksi.



Loppukevennykseksi vielä muutama jenkkiläiseltä sokrupalstalta poimittu lohkaisu otsikolla
"You know you're a glider neck when...


- you dont mind being used as a toilet (sokrut onneksi pissaavat vain pieniä pisaroita kerrallaan)
 
- when you buy baby food and your children are over the age of 5

- you spend an hour preparing and packaging glider slop for them to eat and lovingly freeze
perfectly sized portions.... and then gulp a 1 minute hotpocket for yourself...
 
- your new bottlebrush plant you got special for the gliders is a bare stick

- you lift up your glass of juice for a drink and don't mind competing with a possum or two...

"Sul on varmasti parempaa vettä kuin meillä!"

- when you give your suggies blackberries for the first time,and they love them, only to wake up the next morning to find it all over your walls, carpet and their cage and your response is that's 'ok babies' with a smile on your face. 'Won't do that again!'

- when you can totally block out all the noise your gliders are making and go soundly to sleep but can't do the same with your spouse's snoring. Hehe! Sorry, hubbie. I still love him.

 - when your gliders are in your bra more than your husband!"

;)

When She Loved Me

Haluan postata tämän nimimerkki "Bourbonin" kirjoittaman tekstin tänne, koska mielestäni sen sanoma on varsin osuva. Aikoinaan teksti pyöri YouTubessa videon muodossa ja taustamusiikkikin oli vielä oikein tunteisiin vetoava... Sittemmin koko video poistettiin ja olen yrittänyt saada tekstiä käsiini jokusen kerran tässä parin vuoden aikana. Nyt se vihdoin onnistui!

Sokerioravia eli "sokruja" tuntemattomille mainittakoon, että kyseessä on siis äärimmäisen sosiaalinen ja seurallinen laumaeläin, joka parhaimmillaan luo hyvin vahvan siteen omistajaansa, mutta jota ei koskaan tulisi pitää ilman lajitoverin seuraa. Pätee muuten aivan yhtä hyvin muihinkin laumaeläimiin, kuten kaneihin, moniin jyrsijöihin, lintuihin ja kaloihin! Sokru elää jopa 15 vuotta ja yhden kuollessa sen kumppani saattaa masentua ja sen seurauksena jopa kuolla yksinäisyyteen. Omistaja voi (ja tietysti tulisikin) yrittää pitää laumaeläimelle seuraa, mutta ihmisen yleensä hyvin rajallinen seuranpito ei koskaan voi korvata lajitoverin seuraa!

When She Loved Me
Text by Bourbon

Boy, I really love my person, but I miss her. She brings me good stuff to eat; I can even hear her sometimes, but when I finally get to the door, she is gone. I don’t see her anymore.

She used to take me out to play with her all the time! I don’t know what happened. It wasn’t like it was all at once, things just started happening, and before I knew it I was sitting here in my cage all alone.

When I first got here, boy was I scared! She took the time for me to learn that she was okay, she would bring me lots of treats, take me out every day, and carry me while I slept. She used to show me to different people, but never let them scare me. I always felt safe when I was with her.

She used to let me run around in her car while she drove and laughed at me, while I sat on her hands and climbed on top of her head. I would hang by my back feet from the top of the roof and look at her eyes. She would always call me silly. Sometimes I would just poke my head up, just to see her. I loved her so much, she would pet my head and I would go back to sleep.

We used to play lots of games with feathers, balls, straws, strings, and she had ropes that she would let me climb up and down. Every day she would bring me a new toy. When I played in her room I would climb to the top of the curtain rod way up high and glide down to her. I remember her laughing, sometimes I would miss and hit her face. Gosh, we used to have so much fun, in fact I was hardly ever in my cage.

I really grew to love her so much. I miss her, I miss all the fun we used to have. Now she only comes in to feed me while I sleep. I never get to see her much anymore.

I wonder what I did? Why doesn’t she love me anymore?

I sit here at night and just watch her sleeping. I remember how she used to pet me.


I am so lonely... Sometimes I get so depressed, I don’t know what to do. She doesn’t buy any new toys anymore, so all I have are these old ones. Why would she make me sit by myself and feel this way?

Does she even know how I feel? Would she care? Can’t she just once look at me and see in my eyes how much I miss her? Can’t she tell that I don’t feel like playing in my cage all alone?

I don’t feel like eating. Every time I try to eat, I remember her giving me treats and playing with me. What will happen to me? I get so lonely without her. All I get now is these old pictures in my mind of her laughing, smiling, and acting like she loved me.

Did she really love me at all? Was it just an act? How can a person forget they love someone?

I couldn't.

Tassunjälkien lisäys

Ei pitänyt olla ihan näin kiireinen loppuviikko kuin oli - kuvittelin, että olisin ehtinyt kirjoitella postauksen viime viikonlopusta aiemmin, mutta kuinkas sitten kävikään. Nytkin oikeastaan vain välttelen tenttiin lukua, mutta huomenna on onneksi jo viimeinen päivä, sitten pääsee jopa kokonaiseksi viikoksi tenttiin luvusta eroon. Jep, ruuansulatuksen tentti väijyy edessä pikemmin kuin arvaakaan...

 

Joka tapauksessa T2 saapui viime lauantaina siis klo 13 maissa ja lähdimme melkein heti liikkeelle - ensin parin kaupan kautta, ja sitten kohti Porvoota. Siellä ei nokka kuitenkaan kauaa tuhissut, vaan pääsimme nopeasti suuntaamaan takaisin. Jotakin oli kuitenkin tarttunut mukaan.

 

Asukkaat päästettiin tutustumaan rauhassa uuteen kotiinsa ja nukkumaan stressiään pois. T2 oli luvannut valmistaa bolognese-kastiketta, koska allekirjoittanut oli julistanut, ettei pidä siitä :D Tosiasiassahan en muista koskaan aikaisemmin ainakaan tietoisesti kyseistä ruokalajia edes maistaneeni, mistä tuohtuneena bolognese-kastiketta rakastava ystäväiseni päättikin käännyttää minut. Ja tulihan siitä hyvää, ei voi kieltää. Enkä edes muista, koska viimeksi olisin tehnyt noin alusta asti itse ruokaa - siis pilkkonut esim. sipulitkin käsin, minä pakastevihannesten suurkuluttaja. Ei sitä itselleen vain viitsi, kun helpommallakin pääsee.

Valmiista tuotoksesta ei ole kuvaa, koska sen kaksi tuntia nälkäisenä ruokaa laitettuamme ei käynyt enää mielessä alkaa kuvailemaan, kun ruoka vihdoin oli valmista. Jääköön se siis mielikuvituksen varaan :) Loppuillan ohjelmaan kuului jälleen porkkanapiirakan tekoa ja leffa, jonka nimen olen jo iloisesti unohtanut. Joku miehen nimi se taisi olla - Bill?

 

Uusia pikkutassujakin päästiin illan mittaan ihastelemaan, vaikka selvästi heitä hiukan vielä jännittikin.

Tyttöjen suurimpiin ihailijoihin kuului ehkä hieman yllättäen Mandy, joka yritti liimautua häkin viereen koko loppuillaksi, vaikka kutsuimmekin sen aina huomatessamme pois. Koirat sinänsä eivät tytöille olleet mikään uusi juttu (edelliskodissakin niitä taisi olla ainakin 3kpl), mutta eipä moista nyt heti kotiutumispäivänä tarvitse kenenkään tietenkään sietää... Iippu sen sijaan ei ole ollut järin kiinnostunut uusien tulokkaiden edesottamuksista missään vaiheessa - tosin se lienee tottunutkin jo poikiin.

Saanen siis esitellä:

 

Nana

... ja Nana :D Nemistä ei ole vielä edustavia kuvia, koska tämä tyttö on hieman arempi luonteeltaan.

Kummatkaan eivät siis ole vielä varsinaisesti käsikesyjä, koska edellisessä kodissa ei riittänyt kesyttämiseen aikaa ja alunperin ovat tukusta kotoisin... Namia kyllä tullaan jo ottamaan pinnojen välistä - välillä koitetaan koukata tassulla (tai näillä "kädellä") niin, että itsekin pelästyy :D Nuo kynnet kun ovat näillä varsin terävät. Nana antaa myös silittää ja on oppinut jo tulemaan häkin etuseinälle kärkkymään nameja, kun kuljen ohi. Nemi sen sijaan saattaa välillä hakea namin, mutta pakenee jonnekin kauemmas sitä nakertamaan. Mutta pikku hiljaa se luottamus kasvaa, olen ainakin toiveikas :)

Siispä tervetuloa uuteen kotiin, pikku mussut <3

Flowing chocolate

Joululoma oli ja meni. Ihanan pitkähän se oli ja rentouttavakin kaupan päälle. Luulin säntääväni ensimmäiseen junaan kohti Helsinkiä joulunpyhinä, mutta niin vain tuli jäätyä kotipaikkakunnalle ja viihdyttyä siellä. Oli ihanaa viettää pitkästä aikaa kunnolla aikaa vanhojen ystävien, lemmikkien ja perheen kanssa.

Mikä on vialla alla olevassa kuvassa?

(Vastausvaihtoehdot: a) Aitauksen asukas, siilirouva nimeltä Shany on eläkepäivinään ottanut aikamoisen kasvuspurtin ja vaihtanut piikkinahan turkkiin. b) Joku ahne pikkupossu näki yksin jäätyään tilaisuutensa tulleen ja hyppäsi itseään korkeamman aidan yli aitaukseen raksuvarkaisiin c) Känädä )

Nekku pursuaa energiaa yksisilmäisenäkin :)

Kerran koko loman aikana käytiin T2:n kanssa yhden yön reissulla Vantaalla ja toinen samanmoinen tehtiin S:n kanssa. Tältä Vantaalla näytti joululomalla (ja näyttää edelleen). Lunta on kuulemma enemmän kuin pariinkymmeneen vuoteen. Se siitä mustasta joulusta ja talvesta ;) 

 Toisella reissuistamme toteutui myös pitkäaikainen haaveeni saada tuohon makkarin seinälle sisustustarra ja tyksinkin siitä nyt aika kovasti :)

Mielestäni se sopii tuohon todella hyvin. Tarran ei pitäisi jättää minkäänlaisia jälkiä, on siis uudelleen irrotettava ja liimattava, ei normaali tarra. Siinä mielessä kätevä sisustuskeino siis opiskelijallekin. Kämppä alkaa pikku hiljaa kylppäriä lukuunottamatta olla halutunlainen.

On pakko laittaa kuva myös hienosta kirppislöydöstäni (kerran käytetty ja hintaa 3e, joku todella halusi tästä eroon ;) ):

Jos joku ei mahtavasta kuvasta huolimatta hahmota, niin kyseessä on siis tuollainen suklaa-/juustofonduelähde, joka valuttaa siis itse sitä ainetta tuolta ylhäältä kerroksittain alas. Olin jo pidempään suunnitellut ihan sellaista perinteistä kulhomallista laitetta, joten tämä sattui kyllä todella sopivasti. Kiva lisä johonkin illanistujaisiin. Ja kieltämättä inspiraatiota lisäsi hieman tämä T2:n uutenavuotena virallisesti käyttöön kastettu boolilähde:

Tämän viikon keskiviikkona sitten palasin haikein mielin takaisin kotiin. Ekana iltana hieman jopa ahdisti jäähyväisten jättäminen, mutta kyllä tänne taas pikku hiljaa kotiutuu. Arki on siis tullut tässä uudessakin elämässä vastaan, mutta joskus sen on tultavakin. Tiedän silti edelleen olevani täällä siksi, että "tää on mun juttu". Kämppä on ihana. Koira on joku rakkain. Niihin ajatuksiin koetan taas tuudittautua ja muistaa olla päivittäin onnellinen niistä, enkä haikailla sen perään, mitä kotikaupunkiin jäi. Kai sitä tännekin pikku hiljaa täältäkin taas saa jalansijaa ja alkaa saada vastaavaa sosiaalista verkostoa ympärilleen. Kaikki ei vain tapahdu hetkessä, eikä kärsivällisyys ole hyveistäni suurimpia.

Meet Me Halfway

 

Pitkän ja loskaisen sadesään väistyttyä kirpakka pakkanen nipisteli tänään poskia, kun kävimme Iipun kanssa päivälenkillä. Ohessa vähän kuvasatoa tuosta unenomaisesta tunnelmasta, vaikken tiedä välittyykö se kuvien perusteella ollenkaan niin hyvin. Kuralammikot olivat jäätyneet ja hengitys höyrystyi pitkästä aikaa.

Koko alkuviikko on sujunut aika rauhallisissa merkeissä. Meillä on nyt vain lähinnä luentoja (yksi etiikasta, josta pidän kovasti - koitan ehkä kasailla heränneiden ajatusten pohjalta jotain postaustakin jossakin vaiheessa), ja olen onnistunut selättämään saamattomuuteni panostamalla jälleen enemmän tuohon lukemiseen. Pienenä painostavana tekijänä tähän on toki vaikuttanut huomenna koittava Luonnontieteilijöiden Jouluristeily, jonka vuoksi torstain ja perjantain luennot jäävät välistä.

Vähän jo lenteleekin perhosia vatsassa. Onneksi Iippu sai hoitopaikan aivan tuosta naapurista erään eläinlääkisläisen hoivista. Toivottavasti vain löydän jotenkin bussin lähtöpaikalle (olen todella lahjakas eksymään - sukuvika, haha) ajoissa. Toivottavasti keksin jotain järkevää päällepantavaa, kun haalarimme eivät ole vielä saapuneet. Toivottavasti en nyt saa sieltä sikainfluenssaa, kun en tänään ottanut rokotusta, kosken sivuoireena halua sairastua kuumeeseen huomenna. Saan onneksi sen pistoksen sitten parin viikon päästä Vantaaltakin.

Myös vastoinkäymisiä on jo tähän alkuviikkoon mahtunut: pieni sokrupoikamme sairastaa. Nemolla on iso patti silmän alla - lääkärit epäilivät hammasjuuren tulehdusta tai silmätulehdusta. Poika sai vaivaan nyt antibioottikuurin ja silmätippoja, ja näyttäisi siltä, että patti on lähtenyt laskemaan. Mikä huojennus, ehdin jo itkeskellä pahinta peläten! Eläinlääkäri (ainoa jolle sai pikaisen ajan) ei ollut koskaan sokerioravaa nähnytkään, mikä pätee kyllä muutenkin useimpiin eläinlääkäreihin. Ei edes koskenut koko eläimeen - tutkimuksista puhumattakaan. En siis ehkä turhaan haaveile noihin eksoottisiin erikoistumisesta - uskoakseni meille jotain ko. eläinlajeista tietäville olisi kuitenkin tarvetta eläinlääkärienkin keskuudessa.

Muutama S:n ottama kuva pikku potilaastamme - patti siis tuossa silmän alla ja on jo laskenut eilisestä. Elämänilo ja aktiivisuus...

 ...sekä sosiaalisuus ovat säilyneet ennallaan. Tässä kuvassa näkyy syy siihen, miksi pidän sokruja kivoina lemmikkeinä - ne todella hakevat ihmiskontaktia ja tulevat esim. syliin nukkumaan. Ikää näillä on kunnioitettavat 8v ja 6v. Toivottavasti monta vielä edessä - lähettäkää kaikki parannuspuhalluksia pienelle!

Uskomatonta, että opiskelua on jäljellä enää pari viikkoa. Koko syksy on mennyt ihan pikavauhdilla - tuntuu kuin olisimme vasta aloittaneet. Kotiin päin tiedoksi, että tulen ilmeisesti sitten 18. päivä ja pääsen kimppakyydillä autolla - en tosin ihan perille asti, mutta melkein. Eli joku voisi henkisesti valmistautua tulemaan nappaamaan minut kyytiin :) Matka junalla parin siilin, koiran, omien tavaroiden ja mahdollisten joululahjojen kanssa ei juuri houkutellut. Joululahjoja en tosin vielä ole saanut hankittua ensimmäistäkään - saattaa tulla kiire.

Loppuun vielä pari kaverikuvaa meistä - pitäähän sitä aina välillä ottaa päivityskuvia ;)

Mutta nyt siirryn vihdoin pakkauspuuhiin ja palailen langoille risteilyn jälkeen. Pitäkää peukkuja, ettei laivasta hajoa ruori tai jotakin muuta essentiaalista ;)