Kivinen tie

Ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen tämän vuoden joululeipomuksista. Kuten edellispostauksesta jo kävi ilmi, teimme yksi ilta taas koe-erän joulutorttuja.  Ne puolestaan saivat inspiraationsa eräistä melko hyvin onnistuneista pasteijoista, joiden taikinaa päätin sitten torttuihin soveltaa.

Karpit pasteijat
100g voita
3 1/2 dl mantelijauhetta (saattaisi sietää enemmänkin) (+ n. 0,5 dl leivontaan)
1/2 tl leivinjauhetta
1 kananmuna
muutama tl ksantaania sidosaineeksi
voiteluun kylmää vettä ja kananmunaa

Täyte (esimerkki):
tonnikalaa, keitettyä kananmunaa, sulatejuustoa, paprikajauhetta, valkopippuria ja ketsuppia/tomaattisosetta sekoitettuna tahnaksi

Kuivat aineet (mantelijauhe, ksantaani, leivinjauhe) nypitään voin sekaan ja sekoitetaan joukkoon kananmuna. Mantelijauhetta on riittävästi, kun taikina irtoaa kulhosta ja käsistä helposti muotoiltavaksi palloksi. Taikinaa jäähdytetään jääkaapissa väh. 10 min, mieluiten hiukan pidempään.

Viilentynyt taikina pyöritellään lihapullan kokoisiksi palloiksi, jotka pyöritellään ylijääneessä mantelijauheessa.

Pallot litistetään levyiksi leivinpaperin päällä, lusikoidaan n. 1 tl täytettä levyn keskelle ja...

... nostetaan levyn toinen puoli täytteen päälle.

Lopuksi painellaan reunat kiinni. En välttämättä suosittele tuota haarukalla painelemista, sillä saa helposti liian ohuet reunat ja lopputulos näkyy alemmassa kuvassa.

Valmiit pasteijat voidellaan ennen uuniin menoa mieluiten ensin kylmällä vedellä (emme tehneet niin tämän erän kohdalla) ja sitten vielä kananmunalla. Erityisen huolellinen tulee olla reunojen kohdalla. Paistetaan 200 asteessa n. 10-15 min tai kunnes ovat kauniin värisiä.

Tässä näkee sitten voitelun merkityksen. Etualan hyvin voideltu yksilö on pysynyt kasassa, huonosti voidellut ovat "murustuneet" reunoilta.

Kuten kuvasta näkyy, karppileivonta on haastavaa - lähinnä sitkon puutteen takia. Tämä taikina sentään oli hyvin muotoiltavaa, joten innostuin kokeilemaan siitä vielä joulutorttujakin. Edellisvuosien yritelmiä pääsee näkemään esim. täällä ja täällä. En osaa sanoa, kumpi noista oli lopulta säälittävämpi yritys :D Voitte kuvitella, että riemu olikin tänä vuonna ylimmillään, kun onnistuin kehittelemään reseptin, josta pystyi kuin pystyikin muotoilemaan tähtitorttuja!

 Lehtevää ei tuosta taikinasta tokikaan saanut, mutta ainakin tortut pysyivät koossa! Yhdestä sakarasta ei tosin passaa nostaa, ihan niin tukevaa tekoa eivät olleet. Me emme laittaneet tämän erän taikinaan makeutusainetta, mutta se kannattaa ehdottomasti tehdä, jotta taikina maistuisikin joltain. Tässäpä resepti näihin:


Karpit joulutortut (9kpl)

100g voita
3 1/2 dl mantelijauhetta (saattaisi sietää enemmänkin) (+ n. 0,5 dl leivontaan)
1/2 tl leivinjauhetta
1 kananmuna
makeutusainetta (esim. Stevia)
muutama tl ksantaania sidosaineeksi
luumupilttiä
voiteluun kylmää vettä ja kananmunaa

Kuivat aineet (mantelijauhe, ksantaani, makeutusaine, leivinjauhe) nypitään voin sekaan ja sekoitetaan joukkoon kananmuna. Mantelijauhetta on riittävästi, kun taikina irtoaa kulhosta ja käsistä helposti muotoiltavaksi palloksi. Taikinaa jäähdytetään jääkaapissa väh. 10 min, mieluiten hiukan pidempään. Luumupilttiä voi halutessaan makeuttaa hieman marmeladimaisemmaksi.

Viileä taikina jaetaan ja pyöritellään lihapullan kokoisiksi palloiksi, jotka pyöräytetään mantelijauheessa (helpottaa leipomista). Pallot taputellaan tasaisiksi levyiksi leivinpaperin päällä ja muotoillaan neliön mallisiksi teräslastalla. Kulmiin painetaan viillot, keskellä lusikoidaan 1tl luumupilttiä ja taitellaan tähtitortuiksi perinteiseen tapaan.

Voitelu on suoritettava ehdottoman huolellisesti, jotta tortut eivät murene uunissa. Itse voitelin tortut tarkasti ensin kylmällä vedellä ja vielä perään munalla, jolloin tulos oli hyvä.

Paistetaan 200 asteessa kauniin värisiksi.


Vielä loppuun tämä mun otsikon mukainen yritelmä eli ns. "rocky road" (inhoan jostakin syystä tuota sanaa sydämeni pohjasta, hyi!), jossa on siis ideana se, että sulan suklaan joukkoon sekoitellaan paljon erilaisia sattumia - tässä tapauksessa jouluisia sellaisia, eli rusinoita, manteleita, piparinmuruja, Daim-karkkeja, vaaleaa toffeeta ja polkagris-karkkejarusinoita, manteleita, piparinmuruja, Daim-karkkeja, vaaleaa toffeeta ja polkagris-karkkeja.

Olen vuosien saatossa sulatellut suklaata kymmeniä kertoja ihan onnistuneesti, mutta nyt mulle selvis, miksi sitä aina pidetään niin vaikeana ja selostetaan kovin tarkkaan... Ensimmäisen levyn nimittäin poltin pohjaan kattilassa, kun jonkin aivopierun seurauksena iskin sen vain levylle ilman vesihaudetta. Seuraava levy piti sitten sulattaa mikrossa, mutta siitä seurasi vain hirveä savupilvi ja palaneen katku (liikaa suklaata yhdessä kipossa ja olisi ainakin pitänyt sekoittaa välillä). S lähti sitten hakemaan uusia, mutta palasikin vain yhden kanssa, kun luuli toisen säästyneen. Uusi trippi R-kioskille ja toinen levy mukaan. Päätin pelata varman päälle ja sulattaa suklaan nyt vesihauteessa. Onnistui loistavasti, vaikka olikin mun makuun turhan hidasta ja vaivalloista. Pian huomasin, että suklaata oli kuitenkin liian vähän ja S löysikin vielä puolikkaan käyttämättömän levyn sivupöydältä. Päätin sitten mikrottaa sen nopeasti mukaan joukkoon, mutta jostain syystä sekin kärähti savuamaan. Liian tehokas mikro täällä?

Jonkinlainen tekele saatiin kuitenkin aikaan ja se tulee lähtemään kummeilleni lahjaksi.

Tuliaisiksi tuomani karppipiparit saivat myös hiukan tummaa suklaata niskaansa

Makoisaa aatonaattoa!

Kotitekoinen suklaa - raw edition

Tilasin jokin aika sitten CocoVista kaakaomassaa ja kylmäpuristettua kookosöljyä päästäkseni kokeilemaan vihdoin raakasuklaan tekoa aiemmin kokeilemieni kotikutoisempien itsetehtyjen suklaiden sijaan.

Kaakaomassan tuoksu on hurmaavan suklainen, mutta maku hiukan kitkerä. Sellaisenaan nautittavaksi massasta ei siis ole, vaan se vaatii hieman jalostusta naisten suurimmaksi paheeksi, suklaaksi, muuntuakseen.

Luontevin kaakaomassan notkistaja olisi kaakaovoi, mutta itseeni iski tilaushetkellä nuukuus ja lisäksi olin pitkään halunnut hankkia kookosöljyä muihinkin karppiresepteihin, joten päädyin tilaamaan sitä. Sitäpaitsi muistin jostain lukeneeni, että kaakaovoi maistuu sellaisenaa suorastaan pahalle, eikä muutenkaan ole ihan välttämätöntä raakasuklaan teossa. Nyt ensimmäisen erän raakasuklaata maistelleena kadun sikäli hieman valintaani, että vaikka kookosöljyn maku on todella mieto ja hyvä, niin olen lopen kyllästynyt siihen yritettyäni viime syksynä korvata maitotuotteet kookoskermalla ja -maidolla. Alkuun se toimikin, mutta nykyisin en voi edes ajatella kookoskermaa, kookoshiutaleleivonnaisia tai muita vastaavia, yh!

Raakasuklaatahan valmistetaan siten, että (n. 1dl ) kaakaomassa (ja kaakovoi) raastetaan hienoksi...

...ja sulatetaan vesihauteessa (eli isoon kattilaan vettä kiehumaan ja sen sisään pienempi, jossa pelkkää kaakaomassaa)...

Sitten joukkoon sekoitetaan muut aineet - tässä tapauksessa vajaa 1/2 dl kookosöljyä, 1/2dl kaakaojauhetta ja vajaa 1 dl hasselpähkinärouhetta, ripaus chilijauhetta ja makeutukseksi sukraloosia (jota itse käytin), hunajaa, agavesiirappia, intiaanisokeria tms. oman maun mukaan. Muita raakasuklaan valmistuksessa tyypillisesti käytettyjä raaka-aineita ovat goji- ym. kuivatut marjat, kuivatut hedelmät, rusinat ja pähkinät, lucuma-jauhe... ja aineiden suhteet riippuvat vähän siitä mitä "sattumia" käyttää ja kuinka paljon. Jos nitä on tarpeeksi, ei kaakaojauhettakaan tarvita. Hiukan ytyä herkkuun saa esim. ripauksella (cayenne-)pippuria, chiliä, minttu- tai lakritsiaromia.

Sitten seos kaadetaan esim. silikonisiin jääpala-/suklaamuotteihin tai silikoni-/leivinpaperilla vuorattuun vuokaan ja jätetään jääkaappiin tai pakastimeen jähmettymään.

Lopputulos:

Kerrankin täysin karppia "hyvän omantunnon" suklaata!

Uusi tuttavuus

Niin paljon kuvattavaa ja kirjoitettavaa, niin vähän aikaa. Josko kuitenkin kuulumisista aloittelisi. Viime viikonlopuksi lähdin kotopuoleen veljeni ja avokkinsa paria maine coonia sekä yhtä pörröistä kotikissaa lomaruokkimaan. Suloista sakkia, vaikka osoittivatkin selkeästi hoitajille mieltään isäntäväen katoamisesta :) Perjantaina lähdettiin H:n kanssa niille pahamaineisille yksille ja päädyttiinkin cruisailemaan pitkin keskustaa (toim. huom. "keskustaa") upouudella Hummerilla ja kuluttamaan baarin tanssilattiaa pilkkuun asti. Oho, hups.

Lauantaina melko sama kuvio, paitsi että olin alkuillasta J:n ja R:n luona ensin kuulumisia vaihtamassa, vaikka koirista jauhamiseksi se aika lailla menikin :D Ja tulipa taas tassuteltua yöllä baarista ihan omin töppösin kotiin molempina öinä, mutta tällä kertaa ilman (korko)kenkiä - siis paljain jaloin. Auts. Pitäisi hankkia sellaiset kätsyt laukkuun taitettavat balleriinat :) Mistähän saisi halpoja?

Kuva

T tupsahti maanantaina visiitille ja lähti tänään. Käytiin hakemassa mulle mm. ikealainen kenkähylly, niin että eteisestä mahtuu jälleen sisään ja pari muutakin kivaa juttua :) Niistä koitan ottaa kuvia joku päivä. Tehtiin myös ihana yölenkki lämpimässä loppukesän (tekisi mieli sanoa jo alkusyksyn) kirpeän lämpöisessä yössä - ihan kuin in the good old days - käytiin niinikään yöllä bongailemassa lentokoneiden nousua lentokentän kupeessa sekä tutustumassa Pitkäkosken upeaan koski- ja lehtoalueeseen, joka on kai osittain suojeltukin kohde. Se oli kyllä ehdottomasti kauneimpia ulkoilualueita, joilla olen toistaiseksi täällä päässyt käymään. Pitää joku sunnuntai pakata retkieväät mukaan ja mennä sinne tekemään kunnon lenkki mielellään kartan kera, koska niitä ulkoilureittejä kulki siellä aivan ristiin rastiin :)

Tällä kertaa reissu jäi kuitenkin aiottua lyhyemmäksi, sillä ajaessamme kohti määränpäätämme bongasimme tieltä yhtäkkiä harmaan villakoirauroksen, joka juoksi vapaana autojen ja lenkkeilijöiden seassa, mutta kuitenkin yksinään. Ei siis muuta kuin auto stoppiin ja hunni kiinni. Pannasta ei löytynyt yhteystietoja, eikä kukaan lähiseudulla tai Pitkäkosken koirapuistollakaan tuntunut tunnistavan otusta, jonka ainoana mielenkiinnon kohteena olivat nyt shelttityttömme. Narttujen hajun perässä tämä don juan lieneekin alunperin innostunut lähtemään reissullensa. Kovin määrätietoisen näköisenä oli ainakin matkaansa taittamassa, ennen kuin me satuimme paikalle :) No, ei auttanut muu kuin toimittaa herra Viikin löytöeläintaloon. Mikrosiru ainakin löytyi helposti, joten eiköhän omistajakin ollut heposti jäljitettävissä.Enpä vain olisi arvannut, että pääsen näin nopeasti palauttamaan palveluksen, jonka joku teki mulle Iipun kadotessa. Ei ole nimittäin koskaan ennen sattunut tällaista karkuria kohdalle :)

T teki mulle myös ihan mahtavan palveluksen ollessani töissä: nimittäin kukisti koko viikossa tai osittain parissa kertyneen tiskivuoren, joka stressasi mua ihan hulluna! Siitä voimia ja intoa saaneena olen tänään mm. saanut kaupassa käynnin ja ruuanlaiton plus tämän blogipostauksen kirjoittamisen lisäksi pestyä neljä mattoa ja silitettyä makkarin uudet verhot (6 kpl). Kummasti sitä vain ehtiikin vielä töiden jälkeen saada kaikenlaista aikaan, kun ei vain lösähdä sänkyyn/koneen ääreen/telkkua vahtaamaan, vaan pysyy liikkeessä. Nytkin on aika massiiviset univelat, mutta energiaa riittäisi kyllä :) Muuten katse alkaa kääntyä jo syksyyn ja toivoisin yliopiston jo alkavan. Maksoin toissapäivänä HYY:n jäsenyyden, ilmoittauduin läsnäolevaksi, uusin ATK-lupani ja tilasin tarvittavat kakkosvuoden kirjat :) Ajattelin myös myydä omasta hyllystäni pölyttymästä ainakin Champen biokemian opuksen (25e) sekä koiran dissektiokirjan (20e), eli jos joku lukijoista on moisia vailla, niin täältä liikenee :) Jonkun verran niissä on kyllä lyijärillä tehtyjä alleviivauksia.

Nyt käyn näiden jälkkärieni kimppuun:

(sokeritonta 70% minttusuklaata Sokeriton.fi -nettikaupasta - aika voimakkaan piparminttuista, mutta hyvää :))

... ja avokado-mansikkasmoothie. Notkistin hiukan soijajugulla, makeutin sukraloosilla ja maustin vanilja-aromilla. Nam! Musta on nyt tullut oikea avokadon ystävä, kun opin valikoimaan ne oikeasti kypsät yksilöt vihannestiskistä. Avokadohan on erityisen suositeltava kasvis karppaajalle, koska se sisältää enemmän rasvaa (13%) kuin juuri mikään muu kasvis ja vastaavasti vähemmän hiilareita. Yleensä vetelen sen kyllä sellaisenaan lusikalla kuoresta, mutta maittoi se näin piilotettunakin :)

Samalla aprikoin, lähteäkö viikonloppuna Ankkarockiin vai ei. Matka ei ainakaan olisi pitkä ja sinne lähtevää porukkaa olen luvannut majoittaa yöksi, joten jos musta ei viikonloppuna kuulu, niin mut löytää sitten sieltä ;)

Sinne ja takaisin

Aina ei tarvitse lähteä kauas päästäkseen eroon arjesta. Nähtävästi. Eikä onnistuneeseen lomaan tarvita täyteen buukattua retkiaikataulua tai viikkojen suunnittelua ja odottelua (mitä yleensä kyllä rakastan). Eilen kotiin ja tänään töihin palatessa tuntui kuin olisi viipynyt poissa ainakin viikon. Se ehkä tiivistää tunnelmat parhaiten.

Perjantai-ilta huiskahti ohi näin:

... eli lähinnä shoppaillessa ja ihmetellessä kaupungin menoa...

Neuvostovallan kaatumisesta on jo juhlinnan arvoisesti aikaa, mutta itäblokin leima näkyy katukuvassa edelleen vahvasti. Tämä biili oli esillä eräässä kauppakeskuksista.

Kauppojen alkaessa sulkea oviaan kävimme nappaamassa ruokakaupasta vielä vähän evästä hotelliin. Tunsin taas pientä katkeruutta huomatessani, miten helppoa ja halpaa karppaus olisi (joissakin) muissa maissa. Ihanaa kylmäsavulohta, Waldorfin salaattia, juustomix, avokado, tomaatteja ja jälkkäriksi 77% mango-chili suklaata.

Näköala hotellihuoneemme parvekkeelta. Edessä aukeaa vanha kaupunki ja tuossa oikealla kauniisti valaistu museo.

Aamu alkoi tukevalla hotelliaamiaisella, jonka jälkeen jatkoimme shoppailua siitä, mihin olimme perjantaina jääneet. Toisin sanoen kävimme tyhjentämässä NewYorkerin kaikesta ihanasta. Ostoksista kuitenkin myöhemmin omassa postauksessaan, sikälimikäli jaksan kuvailla :)

Seuraavaksi suuntasimme kohti Pärnun kuuluisaa hiekkarantaa.

Otettiin hetken aikaa aurinkoa biitsillä, mutta koska ilma oli aika pilvinen ja tuulinen, niin emme viihtyneet kovin kauaa, uimisesta puhumattakaan. Niinpä jatkoimme vähin äänin kohti vanhaa kaupunkia.

Tallinnan portti. Ilmeisesti ainoa säilynyt vanhan kaupungin muurin portti ja vieläpä kaunis sellainen! :)

Mun piti kuulemma testata suojaväritystäni.

Eksyivätpä askeleemme keskustassa myös meksikolaisen ravintolan terassille, jolla nautimme herkullisesta tulisesta ruuasta ja juomista.

Kierros jatkui kaupungintalon...

... pikku katujen....

...sekä Punaisen tornin (keskiajalta) ihastelulla. Viimeksi mainittua tosin kurkistelimme lähinnä portin raosta, koska kello oli jo niin paljon, että paikka oli ehditty sulkea. Then again, näitä on kyllä tullut nähtyä jo Tallinnassakin.

Vanhan ja uuden, ehjän ja rikkinäisen kontrasti, alati läsnä. Toisissa paikoissa raja näyttäytyy jyrkempänä kuin muualla.

Ilta päättyi jälleen viinin ja suklaan (nyt 77% mansikka-pippuri) maisteluun hotellilla.

Sitten uni kutsui allekirjoittanutta melkein pariksi tunniksi, mutta heräsin vielä myöhemmin katsomaan LOTR:n viimeistä osaa S:n kanssa. Sunnuntaina ei puolestaan aikaa ollut juuri muulle kuin aamupalalle ja pakkaamiselle. Dösämatkat Tallinna-Pärnu ja toisinpäin sujuivat meiltä molemmilta lähinnä nukkuessa (maisema tylsää peltoa), mutta takaisin tullessa ehdimme viettää pari tuntia myös Tallinnassa. Löysinkin kotiin pari kivaa juttua, mm. kylppäriin juuri oikean väriset pyyhkeet, jollasia olin yrittänyt Suomesta metsästää.

Laiva oli perillä satamassa seitsemän aikaan ja illalla noudimme vielä Iipun hoitopaikastaan Viikistä. Juuri kun olin päässyt sanomasta Iippua vähän turhankin rauhalliseksi oli se järjestänyt hoitopaikassaan melkoisen show:n pystyyn karkaamalla mustikkametsästä. Tai pikemminkin häviämällä näköpiiristä (oli siis vapaana) - oletettavasti autolle. Voin niin kuvitella pikku neitosen päättäneen ottaa hatkat pistelevien neulasten, varpujen ja murkkujen maasta sileälle asfaltille :D Eihän sitä nyt sovi likastaa pöksykarvoja mättäillä rymyten!

Hoitajat olivat kuulemma etsiskelleet ja huudelleet tyttöstä ympäri metsää ainakin tunnin ajan, kunnes viimeisenä keinonaan olivat lopulta soittaneet Viikin löytöeläintaloon. Sieltä onneksi tiedettiin kertoa, että joku ystävällinen lenkkeilijä oli noukkinut sieltä lähiseudulta eksyneen oloisen sheltin autoonsa ja jättänyt läheiselle kirpputorille odottamaan löytöeläintalon työntekijää.

Luojan kiitos maailmasta löytyy vielä koirista piittaavia ihmisiä, jotka irtokoiran huomatessaan eivät jätä sitä haahuilemaan ja jäämään pahimmillaan auton alle. Kohdistan nöyrimmän kiitollisuuteni siihen suuntaan ja hankin tytölle nimilaatan puhelinnumerolla varustettuna heti ensi tilassa. Tätä en koskaan uskonut "joutuvani" (aivan ehdottomasti) tekemään, sillä yleensä Iippu ei lähde ihmisten luota yhtään minnekään (vaikka joskus yritänkin sitä hiukan hätyyttää juoksentelemaan ympäriinsä). Unohdin vain ottaa hoitopaikat huomioon.

Lopputulos: hiukan säikähtänyt, mutta muuten todella rentoutunut emäntä ja väsynyttäkin väsyneempi, mutta kotiinpaluusta silmin nähden onnellinen nyyti shetlanninlammaskoiraa piehtaroimassa petivaatteissa. On se vaan ihanaa olla taas kotona!

(PS. Blogi täytti eilen 1v, aikamoista...)