Niin ihanaa kuin juhlien järjestäminen onkin, tuntuu yksinkertaiseen arkeen paluu kaiken sähellyksen jälkeen lähes yhtä juhlalliselta.
Kinkusta, juustosta ja miniluumutomaateista koostunut yksinkertainen iltapala tuotti minulle niin paljon iloa, että se piti kaikessa karuudessaan oikein ikustaa.
Samoin kuin se, että jääkaappimme alkoi teurastamon sijaan muistuttaa ihan tavallista ruokien säilytyspaikkaa.
Ja se, että oli vihdoin aikaa laittaa arkiruokaa - tarjouslohta ja uunijuureksia.
Suurimman osan yli jääneistä herkuista kuskasin mukanani sunnuntain päivystykseen ja jätin eläinsairaalan taukohuoneeseen tuhottavaksi. Jotain pientä toki jäi kotiinkin.
Ja itse asiassa jotakin hiukan suurempaakin.
Avasimme kotimme oven pitkällisen harkinnan ja pohdinnan jälkeen vielä yhdelle karvatassulle - 1,5-vuotiaalle mustavalkoiselle kodinvaihtajaurokselle, joka muutti meille ensin koeajalle. Koeajan viikot kuluivat ja koirat ystävystyivät. Pojankoltiainen kietoi meidät tassunsa ympärille. Toissapäivänä ilmoitimme, että mikäli kasvattajalle vain sopii, herra on tästä edespäin osa meidän laumaamme.
Syksy osoitti haaveet tyttöjemme välien lämpiämisestä utopiaksi. Voimme lenkkeillä niiden kanssa yhdessä, mutta emme voi
luottaa niihin yhdessä. Yhteislenkeistä tuli stressaavia.
Olin Taikkiksen myötä päättänyt, että koiralukumme on täynnä, mutta nähdessämme, miten Taikkis purki energiaansa kissoihin ja yritti välillä varsin rajuinkin ottein haastella Utusta leikkikaveria, päätimme joustaa. Metsälenkeilläkin se haasteli meitä jatkuvasti juoksukisoihin ja vaikka parhaamme teimmekin, ei toisen lajin edustaja pysty koskaan korvaamaan lajitoverin seuraa.
Pitkän mietinnän ja monen keskustelun päätteeksi uskaltauduimme lopulta kokeilemaan, josko tästä omassa laumassaan alistetusta nuoresta herrasta kuoriutuisi seuraherra
molemmille tytöillemme kaveriksi. Nyt näyttää siltä, että teimme oikean valinnan.
Sekä Iippu että Taikkis ovat haastelleet pojankloppia leikkeihinsä silmät ilosta tuikkien. Koirakodista tullut Joda hyväksyi uuden koiraherran välittömästi, mutta Utu tarvitsi parisen viikkoa totutteluaikaa ja saattaa edelleen vetää silmänsä lautasiksi mustan herran pussaillessa..
Ja sitähän tämä jannu todellakin tekee. Jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Se pyrkii iholle sinnikkäämmin kuin yksikään tuntemani koira koskaan ja on onnellisimmillaan saadessaan nukkua ihokosketuksissa ihmisen kanssa. Musta tuntuu, että tässä kodinvaihdoksessa voittivat kaikki.
Viime viikon öistä ja illoista vietin neljä pieneläinpäivystyksessä 16 tunnin vuoroja tehden. Oli kyllä melkeinpä kivointa
ja tutuinta koko klinikkavuodessa tähän asti. Päivystysten yllättävyys ja vaihtelevuus sopii itselleni mainiosti. Nautin sekä itse työstä että vuorovaikutuksesta eläinihmisten ja potilaiden kanssa. Tuntuu hyvältä huomata tehneensä oikeita valintoja ja ennen kaikkea
oppineensa.
Joka toinen päivä nukuin siis keskimäärin iltapäiväkahteen tai -kolmeen ja vapaaillat pyrin käyttämään nollailuun ja rentoutumiseen. Oli pakko leipoa heti uusi satsi halloween-menussamme debytoineita suolakeksejä ja lopputulos oli mielestäni karppileipomukseksi vallan kaunis. Hieman ohuempina näistä tuli kyllä rapeampia, mutta mausteena käyttämäni chilijauhe antoi kekseille kivasti potkua.
Huomenna alkaa jälleen Saaren jakso. Ajatus pimeistä aamuista, pitkistä ajomatkoista ja koleista navetoista ei suoranaisesti houkuttele, mutta ei auta kuin jaksaa. Tämän kolmiviikkoisen jälkeen pääsemme vielä yhdeksi jaksoksi pieneläinten pariin ja sitten onkin jo joulu.
Äkkiä tämä klinikkavuosi vain etenee - vastahan oli elokuu...
