En tiedä, kuinka paljon nämä karavaanarijutut ketään kiinnostaa, mutta koska mulle nyt sattui viikon loma keskelle sateisinta lokakuuta, tuli nyt mieliteko perata ensimmäisen kautemme kuvia tännekin muistoksi. Kuvia on aika rajallisesti, joten osa valitettavasti toistaa edellisen postauksen sisältöä.
Taustaksi tälle koko karavaaniudelle kerrottakoon, että mua on jo pienestä pitäen kiehtonut kovasti matkailuvaunut ja -autot - etenkin autot, sillä luulin lapsena pitkään, että niissä saisi ajon aikana riekkua ihan vapaasti. Muistan joskus äidiltäni kyselleenikin, että eikö meille voitaisi myös hankkia moista, mutta äiti yllättäen ei nähnyt sellaiselle tarvetta. Sen sijaan meillä oli vene, jolla retkeiltiin tiettyyn aikaan paljonkin. Tai no, rehellisyyden nimissä yleensä lähinnä yhteen ja samaan saareen, mutta joskus harvoin muuallekin.
Varsinaisen karavaanari-innostuksen perheessämme aloitti kuitenkin veljeni ehkä noin kolmisen vuotta sitten ja oikeastaan silloin jo tiesin, että haluaisin auton tai vaunun meillekin - sitten joskus. Veljeni perhe eteni melko nopeasti autosta vaunuun, joka myös melko nopeasti löysi kausipaikan leirintäalueelta. Siellä olemme jokusia kertoja käyneet aikaa viettämässä ja mukavaa on ollut.
Viimeinen niitti oli kuitenkin vanhempieni viime talvena hankkima asuntoauto. Vanhempani ovat henkeen ja vereen geokätköilijöitä ja lähtökohtaisesti reissussa jossakin päin Suomea lähes joka viikonloppu. Heille asuntoauto oli siis puhtaasti järkiratkaisu, säästäähän sillä hotelli- ja muissa majoituskuluissa aika sievoisen summan puhumattakaan auton mahdollistamasta vapaudesta. Muutaman kerran vanhempieni autossa istuttua päätös oli jotakuinkin sinetöity:
me myös.
Kyselin vanhemmiltani autoa joskus lainaan. Lupaus tuli, mutta käytännön toteutus olisi ollut hankalaa heidän autonsa korkean käyttöasteen vuoksi. Vuokrauskin olisi ollut vaihtoehto, mutta varsin kallis sellainen, eikä olisi kuitenkaan ilman eläimiä antanut meille todenmukaista kuvaa karavaanailusta - tai siis siitä tavasta, jolla me sitä harjoitamme.
Niinpä innostuimme selailemaan Nettikaravaania ja veljeni tietysti löi vettä kiukaalle, minkä ennätti. Kävimme katsomassa vaunuja tasan yhdessä lähistön liikkeistä. Olin kirjannut monta netti-ilmoitusten perusteella potentiaalista vaihtoehtoa ylös. Kiersimme ne yksi kerrallaan ja monta "ihan kivaa" sieltä löytyi. Hiukan vanhoja ja nuhjuisia kylläkin, sellaisia vähän vanhalta haiskahtavia. Ja yksi, jonka O tunnisti heti haisseen homeelta.
Lopuksi kävimme vielä yhdessä, johon astuessamme nenään tulvahti
uuden tuoksu. Sellainen hyvä ja raikas, ilman mitään tunkkaisuutta, saati hometta. Puupinnat olivat virkistävän vaaleat iänikuisen punasävyisyyden sijaan. Vaunu oli kolme vuotta vanha, mutta sitä mainostettiin sanoin "
ei uudelle häpeä". Selvästikin erittäin vähän käytetty ja hyvin pidetty yksilö. Sen sisällä sitten istuimme tovin jos toisenkin haaveilemassa ja erinäisten vaiheiden, pohdinnan ja puntaroinnin jälkeen palasimme vaunun luo vielä toisenkin kerran saman viikon sisällä - ostohousut jalassa, kuten veljeni olisi asian ilmaissut.
Pakollisten muodollisuuksien, kosteusmittauksen ja kaasujen koeponnistuksen jälkeen saavuimme noutamaan vaunuamme vappua edeltävänä lauantaina ja lähdimme saman tein ajamaan kotipuoleen, jossa oli saatavilla kädestä-pitäen-opastusta vaunun käyttöön. Kun nyt jälkikäteen mietin, kuinka vähäisin tiedoin ja taidoin vaunun lopulta hankimme, niin melko rohkealta tuntuu. Yleensä selvittelen asiat juurta jaksain ennen tällaisia isompia päätöksiä, mutta tätä en jostakin syystä osannut tai jaksanut stressata liikaa.
Vaunua hakiessamme meillä ei ollut vetopeilejä, eikä adapteria vetoauton pistokkeeseen. Onneksi tiesimme saavamme ne liikkeestä mukaamme. Lisäksi saimme hyvän perusopastuksen vaunun käyttöön ja muita pieniä tarvikkeita, kuten astinrappusen. Muita välttämättömimpiä tarvikkeita, kuten sähkökaapelin, ajokiilat, vatupassin, wc-kemikaalit sekä kosteudensitojen olimme toki veljeni antaman ostoslistan turvin hankkineet etukäteen Biltemasta ja Motonetistä.
Kaasupullot haimme Puuilosta - vaunu jo perässämme. Liikkeen ahdas kääntötila tuotti hieman haastetta, mutta jotenkin siitäkin selvittiin. Ja kun alla oleva näkymä vilkkui vetopeileistä, uskalsimme jo hiukan hymyillä: "
Siellä se seuraa!"
Ensimmäinen vetoreissu oli elämys sinänsä, eikä vähiten vallinneen säätilan vuoksi. Vappunahan satoi aimo kinokset lunta ja sitä edelsi melkoinen tuuli ja tuiverrus. Lisäksi olimme hieman epävarmoja vetoautostamme ja reittivalinnoistamme, joten päädyimme melkoiselle kiertoreitille, mutta lopulta saavuimme määränpäähämme eli veljeni kausipaikan tuntumaan rännän vihmoessa tuulilasiin.
O oli ajosuorituksensa jälkeen helpottuneen huojentunut.
Täytyy sanoa, että olisimme olleet kyllä täysin hukassa tuossa räntämyrskyssä ilman veljeni rivakoita otteita. Hän käytännössä pystytti ensimmäisen leirimme, mikä siis pitää sisällään vaunun suoristuksen kiilojen ja nokkapyörän avulla vatupassia hyväksikäyttäen, tukijalkojen alasruuvauksen ja sähköjen virittelyn. Lämmitys ja jääkaappikin saatiin päälle.
Veimme kissat vanhemmilleni ja vietimme aikaa heidän kanssaan. Palasimme kuitenkin vaunulle viettämään ensimmäisen yömme siellä.
Seuraavana päivänä eli vapunaattona lumet alkoivat hieman sulaa. Opiskelimme vaunun käyttöä ja kävimme vanhemmillamme paistamassa munkkeja. Ilta taisi vierähtää veljeni vaunulla.
Vapunpäiväksi saatiinkin jo hiukan aurinkoa ja vapputunnelma nousi kattoon asti - kirjaimellisesti.
Vappuparaatin yhteydessä huomiomme kiinnitti tietysti tällainen vähän vanhempi vaunu.
Seuraavana viikonloppuna uskaltauduimme jo keskenämme reissuun. Kävimme Sipoossa, jonne ei järin kauaa meiltä kotoa aja. Kissat olivat vielä kotona, koska ns.
cat-proofingia ei ollut vielä ehditty tekemään, joten mekin ramppasimme kotona useampaan otteeseen.
Yöt vietimme kuitenkin vaunulla ja koirat olivat jo ihan kuin kotonaan.
Ruuanlaittofasiliteettimme olivat tässä vaiheessa vielä aika olemattomat, joten ruoka valmistui nuotiopaikalla.
Sipoo oli turvallinen paikka harjoitella vaunuilua, mutta ei noin muuten kyllä viehättänyt etenkään O:a, joten päädyimme nyt ainakin tämän kesän ajan pitämään vaunuamme ns. säilytyspaikalla, mikä osoittautui ihan toimivaksi ratkaisuksi.
Vaan saas nähdä, mitenkä ensi vuonna...
