290515 - If you can dream it, you can do it

30.6.2009 sain tiedon, että olin päässyt opiskelemaan eläinlääketiedettä. Muistan tuon hetken edelleen kirkkaasti. Ensimmäisen oman kotini makuuhuoneen, pöytäkoneen ja puhelun äidille. Sen puhtaan ilon siitä, että on päässyt opiskelemaan jotakin niin mielenkiintoista - jotakin, josta on niin hartaasti haaveillut, ettei oikein edes uskaltanut uskoa sen toteutumiseen. Hetkeä myöhemmin tajusin myös jotakin aivan uutta: nimeni - siis minun nimeni edessä tulee vielä jonakin päivänä lukemaan ELL.

Kuusi vuotta myöhemmin valmistujaispäiväni valkeni harmaana. Edelliset kolme päivää olin oikeastaan uhrannut leipomiselle, joten kiharakampauksen harjoitteleminen jäi taka-alalle - taas kerran. Niinpä polkaisin aamun ensitöiksi kampaajalle, joka vaikutti vilpittömän hämmästyneeltä, kun kerroin valmistuvani eläinlääkäriksi ja että opintomme ovat kestäneet kuusi vuotta.

Kun tulin kampaajalta, olivat vanhempani jo saapuneet ja kodissamme vallitsi iloisen kotoinen juhliinvalmistautumishässäkkä. Suurin vaikeus koettiin kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun vanhempani halusivat siirtyä juna-asemalle autolla, eikä vapaita parkkipaikkoja keskellä arkipäivää löytynytkään. Jollakin ihmeen kaupalla kaikki kuitenkin onnistuivat spurttaamaan 1,5 km päästä samaan junaan.

Helsingin yliopiston keskustakampuksen juhlasali löytyi helposti ja aulassa kohtasin parveilevat kanssakollegani.

Valmistuville ja läheisille oli varattu omat penkkirivinsä.

Ruusut ja todistukset odottelivat vastaanottajiaan.

Soittajat virittelivät soittimiaan.

Ja sitten mentiin. Puheita pitivät niin tiedekunnan dekaani, Eviran edustaja, eläinlääkäriliiton puheenjohtaja kuin kurssimme edustajakin. Puheiden välissä kuultiin musiikkiesityksiä. Äitini kertoi myöhemmin kolme puheista mieleen painunutta asiaa:

"Olette velkaa yhteiskunnalle - nyt on aika alkaa maksaa sitä velkaa."
"Kollegaa ei jätetä."
"Kerran eläinlääkäri, aina eläinlääkäri."

Lopulta siirryttiin todistusten ja ruusujen jakoon.

Jännitys tiivistyy, eikä näköjään käsikään pysy paikoillaan. Hirveät rusketusraidat btw, mutta mekon olkain oli niin löysä, ettei takaosaa voinut nostaa.

Sitten oli aika vannoa eläinlääkärin vala. Se tehtiin yhteen ääneen esilausujan perässä.

Lopuksi Eviran edustaja jakoi laillistamistodistukset ja toivotti tervetulleeksi kollegakuntaan.

♥

Juhlallisuudet päättyivät vieraille tarjoiltuun kuohuviiniin ja minileivoksiin.

Ja pitihän sitä vielä napata muutamat kuvat tuomiokirkon portailla. Tässä vaiheessa sen alkoi lopulta  sisäistää: this is it - minä olen nyt valmistunut.

Lopuksi kävimme ravintolassa syömässä oman perheen kesken.

Tämän jälkeen suuntasimme Vantaalle ja vanhempani lähtivät ajelemaan kotiin. Tunnelma oli väsynyt, mutta onnellinen.

“My mother drew a distinction between achievement and success.
She said that achievement is the knowledge that you have studied and worked hard and done the best that is in you. Success is being praised by others. That is nice but not as important or satisfying.  Always aim for achievement and forget about success.”

– Helen Hayes

“My mother drew a distinction between achievement and success. She said that achievement is the knowledge that you have  studied and worked hard and done the best that is in you. Success is being praised by others. That is nice but not as important or satisfying. Always aim for achievement and forget about success.”
          – Helen Hayes - See more at: http://blog.kevineikenberry.com/leadership-supervisory-skills/achievement-vs-success/#sthash.haMW0Qtg.dpuf

♥

Lopun alkua

Suurkiitos ihanista kommenteistanne edellispostaukseen. Niistä rohkaistuneena päätin tulla jakamaan teille viimeaikaisia tuntemuksiani. Tänään ne nimittäin sitten ropsahtivat - vihoviimeiset opintopisteet rekisteriin. Valmistumiseni on nyt tosiasia.

Onhan siitä aika varma fiilis ollut muutenkin sen jälkeen, kun huhtikuun lopussa sain esitettyä lisurini ja palautin sen kansitetut versiot kansliaan päivää ennen deadlinea. Tai oikeastaan O palautti. Itse olin töissä.

Aiemmin mainitsemani ympäristöterveydenhuollon kaksiviikkoinen harjoittelu oli yllättävän mukava. Pääsin viettämään paljon aikaa eläinsuojelupuolen eläinlääkärin matkassa, mikä avasi jälleen erilaisen näkökulman eläinten pitoon. Siitä voin oikeastaan kiittää vain monipuolista koulutusohjelmaamme, joka on avannut ovia myös moniin muihin paikkoihin, joihin en varmasti muuten olisi koskaan tullut astuneeksikaan. Kaksi viikkoa sikalassa, kaksi viikkoa navetassa, kaksi viikkoa siipikarjateurastamolla, kaksi viikkoa sikateurastamolla, viikko kunnaneläinlääkärin matkassa ja nyt tämä. Unohdinkohan jotakin? Omanlaisiaan kokemuksia, mutta tavallaan olen aika onnellinen ja ehkä hieman helpottunutkin, että ne ovat nyt takana. Kyllä minun paikkani on pieneläinten luona.

Viimeisin valinnaiskurssi, hammaskurssi, oli pari viikkoa sitten. Hurjan hyödyllinen kaiken kaikkiaan. Opimme käyttämään hammasröntgeniä ja porayksikköä. Harjoittelimme hampaiden poistoja ja puudutuksia raadoilla. Sinne se päättyi, mistä se alkoikin - anatomian saliin.

Hammaskurssin viimeinen päivä - viimeinen opiskelupäiväni - oli kaiken kaikkiaan tunteikas. Viimeinen matka EE-talolle, viimeiset hetket raatojen parissa, viimeiset hetket Kuopiossa, viimeinen lounas Unicafessa, avaimien luovutus. Avainten, jotka ovat seilanneet avainnippuni mukana ympäri maita ja mantuja viimeiset kuusi vuotta. Nyt jonkun muun käytettävissä. Tippa silmäkulmassani saattoi olla jotakin muutakin kuin sadepisara.

Ihmiset, joita on tottunut näkemään joka päivä - maailmalle hajaantuneet, kotikonnuilleen palanneet. Kaveriporukastamme itseni lisäksi vain yksi jäi pk-seudulle. Valmistumme kuitenkin kaikki kevään juhlallisessa publiikissa parin viikon päästä, joten siellä vielä nähdään.

Tilasin itselleni jo valmistujaislahjan - Littmanin vadelmanvärisen ministetoskoopin, josta haaveilin  aikoinaan Master Cardiologyani tilatessa. Sopii niin eksoille kuin kissoillekin. Vielä ei tarvitse päättää.

Myös vanhemmilleni olen jo välittänyt valmistujaislahjatoiveeni - jotakin kaunista, pysyvää ja eläimiin liittyvää.

Valmistujaismekkoni seilaa jossakin Ruotsin ja Suomen välillä. Toivon, että se on kelvollinen. Ostin myös sarjassaan kolmannen laitteen, jolla toivon saavani kiharakampauksen aikaiseksi. Kaksi aiempaa olen jo toivoni menettäneenä myynyt pois.

Vanhempani ja O osallistuvat kanssani juhlalliseen publiikkiin ja kuulevat, kun vannon eläinlääkärin valan. Illalla olisi vielä mahdollisuus juhlia valmistumista kurssikaverien kanssa ja seuraavana päivänä olisi tarkoitus järjestää pienimuotoiset valmistujaisjuhlat.

Tänään aloin suunnitella niiden menuta. Suuruudenhulluja ajatuksia niin kovin pieniin juhliin. En oikeastaan haluaisi kutsua ketään, vaan mennä avoimet ovet -tyyppisillä järjestelyillä. Tulkoon paikalle, ken eläinlääkäriksi valmistumistani haluaa muistaa. Muutama on juhlista ainakin jo kysellyt, joten tuskin ihan yksin tarvitsee kuitenkaan olla. Haluan, että paikalle tulevat tulevat omasta tahdostaan, eivät minkään virallisen kutsun pakottamina. Vaikka se tarkoittaisi kuinka pieniä juhlia - yhtä pieniä kuin eläinlääketieteelliseen pääsyni kunniaksi järjestetyt. Ne olivat mukavat juhlat, ne.

Kaikin puolin olo on varsin haikea ja hieman epäuskoinenkin. Tässäkö tämä nyt oli?

Elämäni parhaat kuusi vuotta.

Viimeisiä viedään

Taannoinen onkologian valinnaiskurssi oli superhyvin järjestetty, hyödyllinen ja hauska. Tässä harjoitellaan kemoterapian antamista. On kuulkaa tekoveret ja kaikki!

 Oikeanpuoleisen kaverin ihmeparantuminen.

Juuri sopivaa puuhaa näin viimeiselle keväälle!

Huomenna suuntaan ympäristöterveydenhuollon harjoitteluun. Sitä hupia riittää kahdeksi viikoksi. Sitten vielä yksi valinnaiskurssi ja eläinlääkisopinnot alkavat olla taakse jäänyttä elämää.

Kiinnostuskiikarit

Helmikuu on edennyt sellaista haipakkaa, että blogin avaaminen on jäänyt haaveeksi vain, eikä kameraankaan ole liiemmin tullut tartuttua. Nyt ajattelin kuitenkin vapaapäivän kunniaksi tulla hiukan päivittelemään opiskelukuulumisia. Tämä kuudes vuosi tuntuu hurahtaneen ohi aivan silmänräpäyksessä. Pitkälti ajatukset ovat jo työelämässä ja opiskelu tuntuu paljolti sellaiselta pakkopullalta, joka on vain pakko tahkoa läpi. Johtuu ehkä osittain näistä kuudennen vuoden aiheistakin. Vaikka onhan opiskelussa hyvätkin puolensa. Opiskelu on ihanan kiireetöntä ja stressitöntä, vastuullisista päätöksistä vapaata ja ennen kaikkea tuttua. Kuusi vuotta ala-astetta, kolme vuotta yläastetta, kolme vuotta lukiota, vuosi kansalaisopiston valmennuskurssia sekä viisi ja puoli vuotta yliopistoa. 18,5 vuotta opiskelua. Onhan sitä siinä tutuiksi tultu.

Näistä kirjahyllyistä sen kuitenkin huomaa. Siinä missä opiskelukirjojen määrä kutistuu (ensimmäinen kuva), ammattikirjallisuuden määrä lisääntyy (toinen kuva, josta itse asiassa uupuu vielä kassillinen töihin roudaamiani kirjoja). Katse on jo tulevassa.

Vihoviimeinen lukukauteni eläinlääkiksessä pyörähti käyntiin toksikologian tentillä tammikuun puolessa välissä. Toksikologia siis käsittelee toksiineja eli myrkkyjä ja myrkytyksiä, jos joku ei keksinyt nimestä päätellä. Enimmäkseen kurssi lähestyi aihetta elintarvikepuolen näkökulmasta, mutta laajensihan se toki näkökulmaa myös lemmikkieläinten myrkytysten ymmärtämiseen. Tentti oli helppo ja meni reippaasti vitosella läpi.

Seuraavalla viikolla alkoi ympäristöterveydenhuollon lainsäädäntö ja valvonta -kurssi, joka piti sisällään paljon lainsäädännön läpi tahkoamista, palautettavia lakitehtäviä ja ryhmätöitä. Pakollisia kunnallishallinnon luento-osuuksia ja eläinlääkintähuoltoa. Vapaaehtoisuuteen perustuneina piristysruiskeina toimivat Orionin järjestämä foorumi eksoottisista eläinpotilaista Hämeenlinnassa (erityismainintana siilit ♥), texmex-tarjoiluin höystetty lääkefirman kandi-ilta keskustassa (en ole varmaan milloinkaan syönyt itseäni yhtä suureen ähkyyn), parasitologian kertausluento (jollaista olimme pyytäneet huipulta dosentiltamme) sekä useat työvuorot. Töissä olen viettänyt myös viime viikkoina huomattavan paljon aikaa, ja täytyy sanoa, että se on kyllä ihan huippupaikka. Tykkään valtavasti.

Ympäristöterveydenhuollon lainsäädäntö ja valvonta -kurssi päättyi tenttiin tuossa perjantaina 13. päivä, ja sikälimikäli tentti menee läpi pahaenteisestä päivämäärästään huolimatta, oli se sitten vihoviimeinen tenttini eläinlääkiksessä. Aika hullua!

Heti tentin jälkeen alkoi vihoviimeinen pakollinen, työelämään valmistava kurssimme. Ensimmäisen päivän luennoilla puhuttiin erikoistumisohjelmista - niin suomalaisista, eurooppalaisista kuin amerikkalaisistakin, väitöskirjan kirjoittamisesta eli tohtorin tittelin havittelemisesta sekä työhakemusten ja CV:iden kirjoittamisesta. Oli kyllä inspiroivaa kuunnella etenkin noita erikoistumisluentoja. Itselläni on suunnitelmissa suorittaa ainakin se kansallinen erikoistuminen pieneläimiin, mutta kyllä se eurooppalainen erikoistumistutkinto olisi se unelma. Satuinpa vielä löytämään aivan täydellisen erikoistumisohjelmankin tuossa pari viikkoa takaperin, mutta residenssiksi pääseminen voikin sitten olla melkoinen haaste. Vaan ehkä nyt edetään kuitenkin askel kerrallaan. Lisurikaan ei ole vielä valmis, joskin erittäin hyvällä mallilla sentään. Lähinnä muutamaa hikikarpaloita nostattavaa kuvaajaa vailla. Sekä mahdollisia ohjaajan esittämiä korjausehdotuksia. Tavoitteenani olisi valmistua juhlallisessa publiikissamme toukokuun lopussa. Sitä ennen olisi kuitenkin luvassa vielä valinnaiskursseja (vihdoinkin puhdasta pieneläinpraktiikka-asiaa, can't wait!) sekä kahden viikon ympäristöterveydenhuollon harjoittelu.

Kivaa kutosvuodessa on ollut se, että nyt on vihdoin ollut aikaa lueskella paremmin myös rakastamiani eksojuttuja, joille olenkin jo tämän vuoden aikana ehtinyt omistaa kokonaista kolme uutta vihkoa.

Tuntuu siltä kuin koko eksopuoli olisi itselläni lähestulkoon uinunut perusopetuksen ajan, koska piti opiskella niin paljon kaikkea muuta ja nyt sitten yritän ottaa menetettyä aikaa kiinni. Viime vuosina mulla nousivatkin kissat taistelemaan siitä ykköspaikan herruudesta ja jossakin vaiheessa olin jo melko vakuuttunut, että kissapraktikkohan musta tuleekin. Nyt, kun olen päässyt työn makuun, niin olen päässyt toteamaan, että kyllä ne eksot edelleenkin niin lähellä sydäntä ovat, että vaikeahan niistä olisi kokonaan luopua. Etenkin, kun olen aikana ennen eläinlääkistä tullut imeneeksi kohtalaisen laajan määrän tietoa etenkin kaneista, siileistä, sokerioravista ja jyrsijöistä noin niinkuin lemmikkeinä, niin tuntuisi vähän kummalta olla hyödyntämättä sitä tietoa ja olla ottamatta näitä lempieläimiini lukeutuvia lajeja vastaan. Vaan nykyisin sama pätee kyllä kissoihinkin. Aina, kun huomaan, että ajanvarauksesta löytyy kaikkien koirapotilaiden keskeltä yksittäinen ekso- tai kissapotilas, läikähtää sydämeni seutuvilla lämpimästi. Tämä siitäkin huolimatta, että enemmistö omasta laumastani koostuu tällä hetkellä juurikin niistä koirista. Koiriinhan ei kukaan sinällään  erikoistu (koska perusopetus antaa kaikille varsin laajat tiedot koirien sairauksista), vaan niiden kohdalta pitäisi sitten valita jokin vielä kapeampi sektori, kuten ortopediset, sydän- tai ihosairaudet, kiinnostuksen kohteeksi ja hoitaa siinä ohella myös kissojen ja mahdollisesti muiden lajien vastaavia ongelmia.

Positiivista tässä ammatissa on kuitenkin se, että ei minun ole pakko rajata itseäni tiukasti kummallekaan puolelle. Ei ainakaan vielä. Nyt vain nautin siitä, että saan tyydyttää tiedonjanoani juuri niillä asioilla, joista olen kiinnostunut.

Eiköhän kohtalolla sitten lopulta ole painava sanansa sanottavana.

Jes!

Valoa tunnelin päässä! Eläinlääkäriliitto esittää opetus- ja kulttuuriministeriölle eläinlääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden aloituspaikkojen vähentämistä 55:een.

Lisää aiheesta liiton sivuilla.

Toivottavasti esitys menee läpi, peukut pystyyn!

Ja niille, joille aihe ei ole tuttu, aiempi kirjoitukseni löytyy täältä.

Realiteeteista

Yksi blogini tärkeimmistä tavoitteista on alusta asti ollut välittää tietoa eläinlääketieteellisessä opiskelusta ja  alasta, jolle koulutuksemme meidät valmistaa. Niinpä koenkin velvollisuudekseni kertoa nyt myös alaamme opiskeluvuosieni aikana kohdanneista muutoksista, jotka eivät varsinaisesti mieltä ylennä.

Nimittäin silloin, kun päätin hakeutua eläinlääkikseen, eläinlääkäreistä oli pulaa ja työtilanne oli mitä mainioin. Näin meille ainakin kerrottiin ja mitä tuossa olen kurssikaverieni kanssa jutellut, niin useammilla se vaikutti selkeästi alanvalintaan. Eläinlääkäripulan vuoksi opiskelijoiden sisäänottomääriä nostettiin muistaakseni 55:stä nykyiseen noin 70:een vuotta ennen kuin itse kumarruin pääsykoepaperin ääreen. Silloin sisäänottomäärän nostaminen lottovoitolta - lisäsihän se selvästi omia sisäänpääsymahdollisuuksiani. Näin jälkeenpäin ajateltuna lottovoitto olisi ollut, kun sitä päätöstä ei olisi tehty.

Eläinlääkäreitä eläköityy tällä hetkellä noin parisenkymmentä vuodessa. Uusia eläinlääkäreitä valmistuu Helsingistä se noin 70 vuodessa ja lisäksi suurin osa Virossa opiskelleista suomalaisista, eli arviolta toistakymmentä eläinlääkärinalkua palaa Suomeen töihin. Uusia työpaikkoja ei synny samalla tahdilla, joten huonommankin matikkapään omaavalle valkenee nopeasti, että kaikki ei tässä yhtälössä nyt toimi. Etenkään, kun EU:n rajojen ollessa auki maahamme virtaa jatkuvasti työtä etsiviä eläinlääkäreitä muualta Euroopasta, etenkin itäblokin maista. Ja mikä kätevintä, heille kelpaavat  matalammatkin palkat, joten töitä varmasti järjestyy. Eläinlääkärien työtilannehan on todella surkea suurimmassa osassa Eurooppaa ja vastavalmistuneiden on todella vaikea saada oman alan töitä. Suomessa on tähän asti vältytty vastaavalta, mutta mikä takaa, ettei samaan tilanteeseen päädytä meilläkin? Ei mikään.

Aikaisemmin esimerkiksi tiettyihin, syrjäisempiin maamme kolkkiin on ollut todella vaikeaa, jopa mahdotonta, saada eläinlääkärin sijaista. Nyt hakijoita on yhtäkkiä saattanut olla lukuisia. Tämä kuvastaa tilanteen nopeaa muuttumista ja kehityssuunnasta tuntuu olevan koko eläinlääkärikunta huolissaan. Ilmiselvä ratkaisu tilanteen parantamiseksi tuntuisi olevan tiedekunnan sisäänottomäärien laskeminen entiselle tasolleen tai jopa sen alle, mutta ilmeisesti tähän ei olla ryhtymässä, koska eläinlääkäreitä ei vielä näy työttömyystilastoissa. Lisäksi voidaan miettiä, onko reilua, että juuri meidän oma, kansainvälisestikin arvioituna laadukasta eläinlääketieteen opetusta antava yliopistomme joutuisi supistamaan opiskelijamääriään vain siksi, että emme voi vaikuttaa rajojen yli saapuvaan työvoimaan.

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa opiskelijan kannalta? Kovempaa kilpailua, hankalampaa kesä- ja muiden töiden saantia sekä alhaisempia palkkoja. Mitään kovin korkeitahan ne eivät tällä hetkelläkään ole - ainakaan pieneläinpuolella. Tähän asti töiden saanti on kuitenkin ollut vielä ihan kohtalaisen helppoa, eikä hakijoiden opiskelupaikalla, arvosanoilla tai useimmiten edes työkokemuksella ole ollut suurta merkitystä töidensaannin kannalta. Tulevaisuudessa niillä alkaa varmasti olla väliä. Saankin olla kiitollinen siitä, että valmistun nyt, kun työkokemusta on ollut vielä helppo kartuttaa, mutta se ei poista mielessäni vellovaa huolta opintonsa nyt tai lähivuosina aloittavien puolesta. Millainen lieneekään tilanne heidän valmistuessaan?

Niinpä, jos siellä ruudun ääressä joku pohtii uravalintojaan, niin valitettavasti joudun varoittamaan, että alan työmahdollisuudet eivät enää tällä hetkellä näytä niin valoisilta kuin aiempien vuosien kirjoituksistani on saattanut ymmärtää. Kannattaa siis harkita valintojaan tarkkaan.