How I Met My Best Friend

Iippu, virallisemmin Iina ryömi sydämeni sopukoihin 20.9.2008. Kirjaimellisesti ryömi - auton takapenkiltä etupenkkien välistä suoraan syliini, painautuen tiukasti rintaani vasten. Tämä tapahtui jossakin Riihimäen ja Hämeenlinnan välillä, moottoritiellä. Olimme tunteneet silloin noin kolme tuntia.

Syy moisen siirtymän mahdollistaneeseen edesvastuuttomaan turvavöittä ja kuljetusboksitta matkustamiseen seurasi siitä, etten ollut ollenkaan suunnitellut tuovani tuolta reissulta koiraa mukanani. Olimme lähteneet T:n ja Mandyn kanssa katsomaan uutta kotia etsivää, aikuista shelttinarttua ihan vain alustavasti. Päivänä, jonka aamuna olin juuri eronnut silloisesta poikaystävästäni. Päivänä, jona koira täytti tasan kolme vuotta.

Iipun silloinen koti oli sen synnyinkoti. Se ei kuitenkaan ollut ollut sen elämän ainoa. Koira oli asunut kasvattajan luona ensimmäisen vuoden elämästään, siirtynyt sitten sijoitukseen (koskei tullut kasvattajalla kaikkien narttujen kanssa toimeen), mutta palautunut jälleen parin vuoden kuluttua sijoitusperheeltä takaisin kasvattajalle purtuaan vierasta lasta sääreen olosuhteissa, joista ei tiedetä sen enempää.

Mitä tuota koiraani nyt tunnen, kyseessä on melko varmasti ollut pelkopureminen - vieras lapsi lienee ahdistanut sen nurkkaan tai jollakin muulla tavalla kiusannut sitä. Ripaustakaan aggressiivisuutta ihmisiä kohtaan kun ei siitä löydy. Tuolloisen perheen elinkeinoon kuuluivat kuitenkin erottamattomasti lukuisat vieraat lapset, joten he katsoivat parhaaksi luovuttaa koiran takaisin kasvattajalle.

Olin siis jutellut koirasta kasvattajan kanssa ensin sähköpostin, sitten puhelimen välityksellä ja nyt oli tarkoitus käydä katsomassa sitä ilmielävänä voidakseni jatkaa sen hankinnan harkitsemista. Muutamaa viikkoa aikaisemmin olimme käyneet katsomassa Jyväskylässä erään toisen rodun edustajaa, jonka olin lopulta todennut turhan haasteelliseksi koiraksi itselleni siihen elämäntilanteeseen. Tuossa perheessä oli kotia etsivän koiran ohella myös kaksi shelttiä ja silloin se kai lopulta valkeni itsellenikin: sheltti sen oli oltava, ei mikään muu. Ei tähän tilanteeseen.

Kävimme koiran kanssa parin tunnin testailulenkillä, jonka oli määrä selvittää siinä piilevät käytöshäiriöt ja muut hankinnan esteeksi asettuvat piirteet, joita uskoin kriittisyyteni tuntien kyllä löytyvän.

Kokeilin, osaako tyttö peruskäskyt. 

Ei osannut. 

Kokeilin, pystyikö sitä pitämään vapaana, niinkuin kasvattaja oli lupaillut. 

Pystyi, mutta yhden vieraan koiran luokse se säntäsi kyllä räksyttämään. Tuli kuitenkin kutsusta pois. 

Testasin, tykkääkö se metsässä kävelystä. 

Ei liiemmin, mutta kulki kuitenkin mukana. 

Testilenkin jälkeen en osaanut sanoa oikein juuta enkä jaata. Palasimme takaisin ja jatkoimme juttelua kasvattajan kanssa Iipun nautiskellessa hetken rapsutteluistamme ja nukahtaessa sitten viereemme. Kuulemma koiraa oli käynyt moni ihminen katsomassa, mutta vasta nyt hän sanoi kuulevansa siitä kyseltävän oikeanlaisia asioita, joten kasvattaja oli omasta puolestaan valmis luovuttamaan sen minulle koeajalle, jos vain halusin.

Halusinko? En keksinyt mitään syytä kieltäytyäkään. Koeajallahan sen sitten parhaiten näkisi, syntyykö jostakin ongelmia. Koirahan ei ollut esim. tottunut elämään kerrostalon äänimaailmassa tai edes kulkemaan hihnalenkeillä. Peruskäskyjen hallinnasta puhumattakaan.

Sopimukseen päästyämme kasvattaja leikkasi Iipun kynnet ja rapsutteli hampaista hammaskivet. Tyttö oli koko operaation ajan aivan hiljaa ja paikoillaan. Tässä vaiheessa totesin ensimmäistä kertaa itsekseni, että ehkei tämän koiran kanssa tule olemaan järin mittavia ongelmia.

Toisen kerran sain todeta sen Tiiriön ABC:lla, jolla pidimme eväiden hakutauon. Muistan, kuinka yritimme selviytyä huoltoasemalta mahdollisimman nopeasti ulos, jotta tämä villi, muita narttuja inhoava ja lasten kimppuun hyökkäilevä peto ei raatelisi Mandy-parkaa hengiltä. Nyt tuo ajatus tuntuu varsin koomiselta :)

Sittemmin tytöistä on kehkeytynyt parhaat koirakaverukset.

Alkuun Iippu oli todella passiivinen. Se ei syönyt mukaan saamiaan herkkuluita, se ei tehnyt tarpeitaan, se ei osoittanut iloitsevansa mistään. Mun tullessani kotiin se nousi ylös, muttei tullut mua vastaan. Ei tietenkään - olin sille vain vieras ihminen. Taas.

Rappukäytävän äänille haukuskelusta tuli ongelma. Se oli kuitenkin parissa päivässä poiskoulutettavissa. Peruskäskyt saatiin hyvälle alulle viikossa-parissa. Kasvattaja piti tiheästi yhteyttä ja kyseli kuulumisia. Mulla ei ollut mitään, mistä valittaa.

Iippu oli mun tukena ihmissuhteiden heittäessä häränpyllyä, valmennuskurssin juuri alettua, uuteen kotiin (ja ensimmäistä kertaa yksin) muutettua.

Koeaika oli ja meni.

Vähitellen tyttö alkoikin sopeutua. Tai ehkä vain alistua kohtaloonsa. Sille kai valkeni se kauhistuttava tosiasia, että tässä ei nyt ollakaan vain lomalla. Että sitä rakasta isäntää ja emäntää ei enää pääsekään näkemään. Että ne vanhat koirakaverit eivät enää tulekaan vastaan. Että näihin outoihin ihmisiin on vain opeteltava luottamaan.

Ja luottamaan se oppi. 

Kiintymys ja yhteenkuuluvuuden tunne, puolesta eleestä kommunikointi seurasivat myöhemmin perässä.

Muistan vieläkin ensimmäisen yhteisen metsälenkkimme.
Muistan ensimmäisen kerran, kun Iippu tuli mua iloisena ovelle vastaan.
Muistan, miten se rentoutui kalvamaan ensimmäistä luutaan täällä.

Muistan, kun se ensimmäistä kertaa uskalsi nukkua rennosti kyljellään. 

Muistan, miten se ensimmäisen kerran kääntyi makaamaan selällään ja pyysi näin vatsansa rapsutusta. Tästä ei itse asiassa ole edes kovin kauan.

Muistan sen kerran, kun heräsin aamulla ensimmäistä kertaa Iippu vatsani päällä.

Niin se luottamus on pala palalta rakentunut. Taas. 

Mutta jos se vain musta riippuu, niin tämä kerta on viimeinen. Iipun ei enää tarvitse vaihtaa kotia, ei pettyä, ei ikävöidä, ei opetella luottamaan uudelleen. Se on kotinsa, oikean paikkansa löytänyt. Täältä sitä ei enää myydä pois.

Täältä sitä ei enää päästetä pois.

Meillä yliopistolla kävi syksyllä jenkkiläinen vieraileva luennoitsija puhumassa ihmisten suhtautumisesta lemmikkeihinsä. Mies näytti meille kuvia lemmikkien hautausmaalta, jonka hautakivet olivat täynnä  sydänverellä kirjoitettuja kirjeitä menetetyille ystäville. Rakkauden tunnustuksia. Joku luennon kuuntelijoista kommentoi luennoitsijalle, ettei voi ymmärtää, miten ihmiset voivat kirjoittaa noin inhimillistäviä tekstejä eläimistään.

No, viimeistään tutustuttuani Iippuun - minä voin.