Näytetään tekstit, joissa on tunniste vuodatus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vuodatus. Näytä kaikki tekstit

torstai 6. maaliskuuta 2014

Todellisuus


Huhhuh, ei kyllä hyvin pyyhi näiden päivitysten suhteen. Mutta tiedättekö mitä? Mun elämäni on tällä hetkellä maailman tylsintä. Ei ole mitään, mitä kuvata. Hankkiudun aamulla eläinsairaalalle, pääsen neljän aikaan, tulen kotiin, luen, nukun päiväunet, luen ja käyn lenkillä. Katson ehkä O:n kanssa pari jaksoa The Big Bang Theorya, luen ja menen nukkumaan liian myöhään. Kuvaapa sitä sitten!

Suhtaudun tähän kevääseen ja oikeastaan koko vuoteen hiukan sellaisena tulevaisuutta varten tehtynä panostuksena. Uhrauksena, joka ei millään tasolla ahdista tai angstituta. Päinvastoin, olen ihan onnellinen ja tyytyväinen elämääni tällä hetkellä.

Mutta valitettavasti se heijastuu tänne bloginkin puolelle aika selkeästi. Kaikki sellainen luova, itselleni ominainen puuhastelu on karissut kyydistä. Hyvä, jos olen edes ehtinyt huomata Runebergin päivää tai laskiaista - saati sitten, että olisin alkanut leipomaan! Missä uudet sisustusjutut? Koirien kanssa retkeily? Aamupalaksikin olen vetänyt vain lähinnä turkkilaista raejuustolla. Ei kovin kuvauksellista.

 Eilen, kun teimme jotakin tavallisesta poikkeavaa, nappasin kerrankin kameran mukaani.


 ... vaikka eipä tuollakaan reissulla kauheasti mitään kuvaamisen arvoista ilmennyt. Hehe. Tällainen nyt lähinnä kissojen tähystyspaikan roolia ajava asia sieltä kuitenkin tarttui mukaan:


Fluvalin Edge, astetta edellistä isompi ja ehkä jopa pari kalaakin sisäänsä vetävä sellainen! Haaveissa olisi pykätä pystyyn nanoriutta koralleineen kaikkineen, mutta saapa nähdä, olemmeko haukkaamassa turhan ison palan... Ihan hetkeen tämä ei kuitenkaan vielä tapahdu, sillä uutta tekniikkaa pitäisi merivesiolojen luomiseksi vielä haalia. Jos nyt edes uskallamme.

Mutta tiedättekö, mikä on huomion arvoista? En ole hetkeen ollut mistään näin innoissani.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Kurpitsakupla


Näin surkea on mun viime viikkojen kuvasaldo - ainakin julkaisukelpoinen sellainen. Malmia, sneak peekkia halloween-asuuni ja uunijuustoa vadelmilla. Syy löytyykin jo samaisesta luettelosta. Elämme onnellisina höyrähtäneinä kuplassa, jonka nimi alkaa h:lla ja loppuu n:ään.

Iloksemme seuraamme on perjantaina liittymässä tämänhetkisen tiedon mukaan parisenkymmentä enemmän tai vähemmän samanmielistä ihmistä. Erityisen mukavalta tuntuu, että joukkoon mukaan on ilmoittautunut myös vanha lapsuudenystäväni ja pikkuserkkuni, jota olen koko täällä asumisaikani, eli 4,5 vuotta yrittänyt tuloksetta houkutella pk-seudulla käymään. Vihdoinkin hän päätti uskaltautua!

Eräs toinen kaverini ihmetteli taannoin kovasti, miksi aloitimme halloween-valmistelut jo kolme viikkoa ennen H-hetkeä, mutta taas se tuli todistettua: aikaa niihin saa todella upotettua - etenkin, jos yrittää samaan aikaan käydä täyspäiväisesti koulua. Suuren osan ajasta lohkaisee suunnittelu ja ideoiden metsästys, sen jälkeen alkaa reseptien testailu ja koristeiden askartelu. Kaikki tämä etenee usein monen yrityksen ja erehdyksen kautta loppupisteeseensä, joten valmista ei edes synny niin paljon kuin voisi olettaa. Onneksi viime viikko oli kahta päivystystä lukuunottamatta vapaa.

Olen huomannut, että tällainen luova toiminta ei ole minulle vain henkilökohtainen henkireikä - se on myös hyvää parisuhdeterapiaa meille. Tuntuu nimittäin nyt siltä, että olemme jälleen arkihuolienkin keskellä saaneet otteen siitä leikkisyydestä ja samanlaisesta huumorintajusta, joka meidät O:n kanssa alunperin yhdisti. Hassut ideat ja huonot läpät ovat lennelleet aivoriihissämme vuorotahtiin. Minä olen keksinyt idean ja O on vienyt sitä eteenpäin. Raahannut oma-aloitteisesti kaupasta tyhjiä mattorullia ja jätehuoneesta sanomalehtiä. Innostunut ehkä hieman kirppistelystä, jota aiemmin syvästi kammoksui.

Kun minä olen ollut heittämässä pyyhkeen kehään, O on napannut sen ilmasta ja ripustanut tyylikkäästi naulakkoon. Lue: pelastanut useamman projektin, joiden suhteen minä kärsimättömämpänä luonteena olen jo ollut luovuttamassa.

Näin sen pitääkin edetä, tiimityönä. Toinen toistaan tukien.

Niin myös silloin, kun maalasimme koristeita spraymaaleilla Viikin pusikoissa ja jonkun ohikulkijan paikalle soittama poliisipartio yhytti meidän kahdesta suunnasta. "Mitä helvettiä te oikein teette?" oli miespoliisin ensimmäinen kommentti, kun hän huomasi, ettemme olleetkaan maalipurkkeinemme läheisen seinän kimpussa. Pyysimme lainvartijat katsomaan työmme tuloksia ja saimme hetken hämmennyksen jälkeen osaksemme kehuja, tsemppejä ja hyvät halloween-biletoivotukset.

Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri kaiken tämän vuoksi olen monena iltana tuntenut olevani onnellisempi kuin pitkään aikaan.

"Kun elämä tuntuu harmaalta, järjestä juhlat."

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Väliaikavuodatusta


Takana on nyt ensimmäisen Saaren jakson viimeinenkin viikko, jee! Ohjelmaan kuului tilakäyntien ohella terveydenhuoltokäynnin tekemisen harjoittelua navetassa sekä sikojen yleistutkimuksen, verinäytteenoton ja gynekologian (rektalisoinnin, vaginoskopian ja ultraäänitutkimuksen) harjoittelua. Lisäksi päivystin yhden yön, jona emme nähneet potilaista vilaustakaan.


Viikon mukavimpiin hetkiin kuuluivat olkikasojen alle kaivautuneiden, tyytyväisten sikojen ihastelu, O:n kanssa vietetty aamuhetki hänen kuskatessaan minua yhtenä aamuna sekä erään pikkupaikkakunnan huoltoasemalla nautiskeltu lounas perjantaina. Tylsempiin juttuihin kuuluivat aikaiset herätykset, pitkät ajomatkat Mäntsälään ja takaisin, potilaattomat päivät, jokailtainen eväiden pakkaus ja navettavaatteissa hiihtely.


Alkuviikosta otin itseäni niskasta kiinni ja aloin kertailla jälleen lehmäsairauksia, mutta hupsista keikkaa, kun posti kiikuttikin odotettua nopeammin luokseni paketin toinen toistaan mielenkiintoisempia pieneläinkirjoja, niin kuinkas siinä sitten kävikään...Utu omi laatikon ja minä kirjat.

Olen nyt ottanut tämän vuoden tavoitteikseni saavuttaa pieneläinpuolesta kertaamalla ja uutta oppimalla sellaisen tietotason, että kehtaan lähteä ensi kesänä praktiikkaan. En yritä kiivetä perse edellä puuhun, vaan aloitan näistä lyhyistä, helppolukuisista teoksista ja koitan luoda niillä itselleni hyvän tietopohjan. Paksumpia sisätautiopin raamatuita voin sitten lukea keväällä ja käyttää hakuteoksina, kun uhkaa mennä sormi suuhun.


Hevosia ja tuotantoeläimiä luen ainakin sen verran, että pärjään niidenkin kanssa. Saarella mulle heräsi ajoittain hyvinkin vahvana sellainen tunne, että mikäli jostakin olosuhteiden pakosta päätyisin kunnaneläinlääkäriksi, niin aika kauaksi mun unelmatyönkuvasta oltaisiin silloin tultu. Pieneläinpuolen ajattelukin taas saa jotakin sykähtämään sydänalan kohdalla. Kauanko mun vielä kuuluu taistella sitä paloa vastaan?

Tällä hetkellä tunnen koirien ohella erityistä kiinnostusta etenkin kissoja ja eksoja kohtaan. Olen jopa alkanut harkita kissoihin erikoistumista tai ainakin jokusen kissakurssin käymistä. Kukapa olisi uskonut? Eksot ovat olleet sydäntäni lähellä aina, mutta opintojeni myötä ne ovat väkisinkin jääneet paitsioon, kun eihän niistä täällä oikein puhuta, eikä niitä näe. Ainoan poikkeuksen tekevät kanit, joista olenkin nyt viime aikoina jälleen innostunut. Mullahan on taustalla varsin vankka kanihistoria, joten mikään ennenkuulumaton juttu tämä ei toisaalta ole.



Ei siis ole kyse siitä, ettenkö tykkäisi myös tuotantoeläimistä. Kyllähän ne lehmät ja etenkin pienet vasikat aivan ihania ovat, eikä sioissakaan mitään vikaa ole. Mutta pieneläimet ovat vain mulle itselleni se juttu - niiiin paljon läheisempi kuin tuo tuotantoeläinpuoli, etten oikein näe, miten sitä kuilua enää tässä vaiheessa kurottaisiin kiinni. Ehkä, jos olisin viettänyt kaikki kesäni maaseudulla, työskennellyt siementäjänä, lomittaja tai jotakin...? En tiedä.

Musta tuntuu, että mulla tämä kontrasti tuotanto- ja pieneläinten välillä on aika paljon suurempi kuin monella kurssikaverillani. Suurin osa vuosikurssistamme taitaa suunnata nimenomaan kuntaan, joten edustan siinä mielessä vähemmistöä. Omasta klinikkaryhmästänikin taidan olla kaikkein eniten pieneläimiin kallellaan: yhdestä tulee ainakin huippu lehmäpraktikko, yhdestä huippu hevoslääkäri ja kolme taitaa vielä punniskella vaihtoehtojaan.

Yritän kuitenkin vielä psyykata itseäni olemaan sulkematta mitään ovia tässä vaiheessa. Katsotaan nyt nämä kortit vielä loppuun ja tehdään lopullisia päätöksiä vasta hiukan myöhemmin. Oli vain pakko päästä tuulettamaan tämänhetkisiä ajatuksiani siltä varalta, että ne muuttuvatkin tässä matkan varrella vielä radikaalisti.

Voinpa sitten käydä täällä taivastelemassa näitä tämänhetkisiä haaveitani! ;)

maanantai 5. elokuuta 2013

Taudin kourissa


Terveisiä sairasvuoteen pohjalta. Eilisen työpäivän aikana alkoi heikotus, loppuvuorosta kävin oksentamassa. Oli pakko soittaa O hakemaan mut kotiin. Oksentelu jatkui loppuillan - kerran en ehtinyt edes vessaan, joten katsoin viisammaaksi kaivaa siivouskomerosta ämpärin itselleni kaveriksi. Siinä vaiheessa, kun tilkka vettäkään ei pysynyt kauaa sisällä aloin jo huolestua: jos olisin kissa tai koira, olisin kutsunut itseni klinikalle hakemaan pahoinvoinninestolääkettä, mahansuojalääkkeitä ja suonensisäistä nesteytystä. Pitäisikö vetäistä kissalta jääneet pahoinvoinninestolääkkeet huiviin ja toivoa parasta vai odotella nestehukan pahenemista, kunnes on lähdettävä tiputukseen. Mieleen nousivat kauhukuvat S:n parin vuoden takaisesta ruokamyrkytyksestä Vantaalla. Se perjantai, kun tunnin-parin oksentelun jälkeen S:n jalat eivät kantaneet, puhe ei kulkenut ja jouduimme lähtemään taksilla Peijaksen sairaalaan, jossa S:n epäiltiin aluksi vain nauttineen runsaasti alkoholipitoisia virvokkeita. Samoja epäilyksiä olisi voinut herättää myös tämä sunnuntaipäivälle sattunut olotilani.

No, onneksi tällä kertaa ei tarvinnut lähteä testaamaan sairaanhoitohenkilökunnan palvelualttiutta, vaan oksentelu helpotti illan mittaan ja neste alkoi pysyä sisällä minuuttien sijasta tuntien luokkaa. O oli maailman kultaisin peruessaan pyytämättä kaikki iltasuunnitelmansa ja juostessaan hakemaan mulle kaupasta milloin mitäkin. Hiilihappopitoiset juomat ja lapsuuden oksennustaudeista tuttu kurkku sekä suolapitoiset eväät osoittautuivat luottotuotteiksi tälläkin kertaa, Jaffaa tai muuta vastaavaa en pysty lapsuuden oksennustautitraumojen jälkeen ajattelemaankaan. Tauti nostatti kuumeen ja lihaskivut, mutta sunnuntaileffa O:n kainalossa kelpasi ajanvietteeksi vallan mainiosti. Edelleen olo on varsin hutera, mutta oksentelu näyttäisi vihdoin loppuneen.

Tämä episodi sai minut kuitenkin taas miettimään ihmisten ja eläinten välisen sairaanhoidon eroja. Miksi eläimen kiikuttaminen lääkäriin on paljon matalemman kynnyksen takana kuin oman itsensä? Miksi meidän huushollista löytyy eläimille kaksi laatikollista ensiaputarvikkeita ja lääkkeitä, mutta ihmisille vain yksi säälittävä? Alavalintani toki selittää osan erosta, mutta voin vakuuttaa, että tilanne oli vastaava jo ennen opiskelemaan päätymistäni.

Onko ihmispuolen lääkäreillä toisin päin? Miksi en edes tiedä mitään ihmispuolen oksennustaudin hoitotuotteita? Millaisia ne ovat?


Vasemmanpuoleinen ja keskimmäinen laatikko eläinten, oikeanpuoleinen ihmisten terveydenhoitotuotteille.

Eläinklinikoille soittelee päivittäin huolestuneita omistajia, jotka kyselevät punkeista, pienistä haavoista, ampiaisenpistoista ja eläimen oksentelusta +/- ripulista. Ja hyvä niin, soittaa saa ja pitääkin, kaikkia neuvotaan tapauksesta riippuen joko ongelman kotihoitoon tai tulemaan vastaanotolle. On parempi katsoa kuin katua - ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Itsekin olen vuosien mittaan vieraillut paljon useammin eläin- kuin ihmisklinikalla.

Olisikin mielenkiintoista tietää, soitellaanko ihmispuolelle yhtä hanakasti vastaavista huolista. Jos oksennat, kuinka helposti lähdet lääkäriin? Jos saat haavan, otatko särkylääkkeen? Jos lemmikkisi saa haavan, haluatko sille kipulääkkeen? Mututuntumalla uskoisin, että useimmilla meistä lemmikinomistajista jälkimmäinen kysymys saavuttaa helpommin myönteisen vastauksen. Lemmikkien kipua on vaikeampi arvioida, joten "parempi pöllyissä kuin kivuissa". Monilla lemmikit vertautuvat lapsiin, joista halutaan pitää parempaa huolta kuin omasta itsestä.


Voisi ajatella, että toisinaan eläimet saavatkin parempaa hoitoa kuin ihmiset. Olen kuullut useammankin asiakkaan suusta kiitosta siitä, että eläinpuolella asiat etenevät nopeasti diagnoosista toimenpiteisiin. Ei ole kuukausien mittaisia leikkaus- tai kuvantamisjonoja.

Toisaalta joskus kuulee valituksia siitä, että eläinlääkärikustannukset saattavat helposti nousta korkeammiksi kuin ihmisten. Ei ymmärretä, että ihmisten terveydenhuoltoa kustannetaan verovaroin sekä työnantajien ja Kelan toimesta. Ilman niitä touhu olisi vähintäänkin yhtä kallista. Eläinpuolella maksut lankeavat aina kokonaisuudessaan lemmikin omistajalle - ei ole mitään muuta tahoa, joka tämän täysin vapaaehtoisen harrastuksen tai pikemminkin elämäntavan kustantaisi. Lemmikkien omistaminen on oma valinta. Onneksi niillekin saa nykyisin sentään sairauskuluvakuutuksia, jotka toimivat kustannuksia lieventävinä puskureina hätätilanteissa.


Lisäksi käyttämänsä klinikan saa toki valita ihan vapaasti ja tehdä hintavertailua eri paikkojen kesken. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että kalliiden "kiskurihintojen" takana on harvemmin suoranainen rahanahneus, vaan kalliimmissa paikoissa omistaja saattaa maksaa esimerkiksi siitä, että hänen lemmikkinsä elintoimintoja valvoo leikkauksen aikana koulutettu hoitaja, anestesia toteutetaan ns. kenttäanestesian sijaan turvallisempana pidettynä inhalaatioanestesiana - joka vaatii toki kalliimpia laitehankintoja - eläinlääkäri on hankkinut kirurgista jatkokoulutusta ulkomailla ja lemmikki saa heräillä kaikessa rauhassa valvotussa, lämpimässä heräämössä happimaski kuonollaan. Itse olen ainakin valmis maksamaan tällaisista turvallisuusnäkökohdista hiukan enemmän.


Millaisia kokemuksia tai ajatuksia teiltä lukijoilta löytyy? Kiikutatteko Murren tai Mirrin helpommin lääkärin vastaanotolle kuin itsenne? Tuntuvatko eläinlääkärien taksat ryöstöltä?

torstai 4. heinäkuuta 2013

Tohkeissaan


Pakko tulla hehkuttamaan, että mulla on kyllä nyt kivoin työ ikinä! Tämän vuoden kesätyöpaikka oli varmasti vuoden paras päätös... no, heti kissojen hankkimisen jälkeen. Olen aina aikaisemmin ollut kovin kiintynyt vapaa-aikaani ja ollut kovinkin mieluusti lähdössä töiden jälkeen kotiin, mutta hitto kun tuolta ei tekisi mieli lähteä! Olen jäänyt useina päivinä työaikani päätyttyä seuraamaan, miten kesken jääneet potilastapauksemme ovat päättyneet. Ihan vain omasta mielenkiinnosta, ilman rahallista korvausta. Oppimismielessä, omasta innostuksesta kummuten. Ja on ihan mahtavaa, että vihdoin se oppiminen on mahdollista. Neljä vuotta siihen meni, mutta vihdoin olen sellaisessa pisteessä, johon voin olla tyytyväinen.

Sen lisäksi mulla on älytön draivi pieneläinsairauksien kertaamisen suhteen. Se on musta yksinkertaisesti vain huippukivaa ja -mielenkiintoista. Etenkin nyt, kun on aikaa, eikä kukaan pakota. Sitä mä tekisin nyt kaiket päivät, jos ei olisi muita velvotteita. Olenkohan tulossa hulluksi? Toisaalta tietty tiedonjano ei varmastikaan ole pahitteeksi tällaisessa professiossa.


Samalla mua myös sekä kauhistuttaa, että riemastuttaa ajatus alkavasta klinikkavuodesta: käytännön oppia koko vuosi! Mihin neljä edellistä katosi? Toisaalta vuoden päästä tähän aikaan mun pitäisi hallita valtava teoria- ja käytännön osaaminen voidakseni tehdä töitä - niin, eläinlääkärinä. Aika hullua.

Vaan riemullisinta on se, että olen saanut varmistuksen sille, että tämä on todella se, mitä haluan tehdä. Kevään epäröinnit hiiteen, tätä mä haluan ja tämän mä oikeasti tulen jossakin vaiheessa vielä hanskaamaan. Rakastan olla noiden pieneläinten kanssa tekemisissä. Nuo pienet olennot läikäyttävät mieleeni ilon tunteen, yhä uudelleen ja uudelleen. Ja pakko sanoa, että olen saanut kokea myös useita ihan huippuja asiakaskontakteja, joista on jäänyt hyvä mieli pitkäksi aikaa. On aina ilo kohdata lemmikinomistajia, jotka välittävät lemmikeistäään silminnähtävästi, vaikka klinikkaolosuhteissa tilanteet ovatkin aina mitä ovat. Eivät siis aina niitä kaikkein onnellisempia.

Uudet "hoitajasakset"

Tätä osa-aluetta en ammatinvalintaa tehdessäni osannut kunnolla edes ottaa huomioon, mutta on hienoa huomata, että se tuo vain lisäarvoa valinnalleni. Saan olla eläinten, mutta myös eläinihmisten kanssa tekemisissä. Olen kulkenut pitkän tien, kun ottaa huomioon, että eläinkauppa-aikoinani jättäydyin ujona mieluiten taka-alalle puurtamaan kaikkea muuta kuin asiakaspalvelutehtäviä ja vapautin kauppiaan keskittymään siihen puoleen. Mutta sieltä se kaikki lähti, vähittäisestä rohkaistumisesta ja hyvästä roolimallista. On ilo huomata, että jokaiselta aiemmalta työpaikaltani olen napannut mukaani muutakin kuin merkinnän CV:een.

Sen, mitä tältä nykyiseltä jää, aion arvioida vasta kesän lopussa, mutta jo tässä vaiheessa saldo on 100-prosenttisesti plussan puolella.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Update


Viime viikko oli epäilemättä yksi kevään raskaimmista, henkiseltä taakaltaan. Mikään erityisen iloinenhan tämä koko kevääni ei kokonaisuutenakaan ollut: alkuvuodesta painoivat epävarmuuden tunteet, jotka kietoutuivat koulumaailmasta myös yksityiselämään ja ihmissuhteisiin. Suurin taakka putosi niillä main, kun purin asiasta tännekin ja kevätaurinko alkoi luoda taas uskoa uuteen. Joku kaamosmasennus, ehkä? Ensi vuonna täytyy turvautua jälleen kirkasvalolamppuun.

Kouluvuoden kääntyessä lopuilleen olin jo todella iloisin mielin ja alkanut taas innostuilla uusista asioista, joista tärkeimpänä ehkä tämä eläinten raakaruokintakokeilu. Kotipuolen viikonloppuna ehdin monta kertaa fiilistellä sitä, miten mahtavan lauman olemmekaan saaneet yhdessä koottua. Tykkään noista meidän karvaisista perheenjäsenistämme - jokaisesta - ihan todella paljon! Tokihan sitä omiinsa aina väkisinkin tykästyy, mutta jotenkin nuo ovat kukin kaikessa erilaisuudessaan tosi hyviä tyyppejä. Jokaisen persoona tuo laumadynamiikkaamme oman säväyksensä, jota ilman olisi enää vaikea kuvitella elävänsä. Jokaisella on huonot puolensa, mutta ne jäävät aika 100-0 niiden hyvien varjoon.


Ja mitä tuumaa kohtalo? "Tipautetaanpa tyttö kuvitelmistaan ja läimäytetään avarilla poskelle." Toimi. Tipahdin aika äkkiä sieltä onnen huumasta takaisin maan pinnalle. Ei ole helppoa näiden eläinten kanssa, ei.

Mua on oikeastaan vähän jopa ajoittain huvittanut, miten paljon meille on nyt yhtäkkiä kertynyt näitä vastoinkäymisiä lauman kanssa: Utun vatsataudit, Jodan silkkinauha-episodi ja jumppapatjan natustelu, Iipun ripuli ja nyt tyttöjen tappelut. Olen koittanut vakuutella O:lle, että ei se eläinten pito yleensä näin paljon huolta aiheuta - että tämä on varmaankin jokin ohimenevä vaihe. En ole varma, onko herra uskonut. En ole varma, olenko itsekään uskonut.

Tyttöjen tilanne ei tosiaan viikossa parantunut juuri suuntaan tai toiseen. Pisin aika, jonka saimme ne viettämään sopuisasti samassa tilassa oli maksimissaan puoli tuntia. Muuten neidit pyrkivät muutaman minuutin välein toistensa kurkkuun. Onneksi saimmme estettyä varsinaiset tappelut, mutta todella stressaavaahan tuollainen on, kaikille osapuolille. Kyselin useamman ongelmakoirakouluttajan aikoja ja lopulta saimmekin järjestettyä tapaamisen eiliselle.

Vaan eipä siinä vielä kaikki. Taikkis aloitti juoksut lauantaina. Se on toki positiivista - selittänee tämän yllättävän riitaantumisen. Lisäksi se aloitti kuitenkin raivokkaan korvan raapimis- ja ravisteluvillityksen. Korva näytti kaikin puolin siistiltä, mutta kun oireilu ei mennyt päivässä ohi, oli pakko lähteä lauantaina päivystykseen, sillä koirat olivat seuraavana päivänä lähdössä lomahoitoon ja totesin, että lienee parempi käydä hakemassa ne korvatipat itse kuin jättää tällaista asiaa lomahoitajan kontolle. Vaan kas, korvasta löytyikin tulehduksen sijaan mikälie väkäsin varusteltu, osittain turvonneeseen limakalvoon uponnut kasvinsiemen, joka saatiin rauhoituksessa kaiveltua päivänvaloon. Ei ihme, että vähän kutisi!

Oli muuten ensimmäinen eläinlääkärireissu, jonka jouduin koiran "sairastumisen" vuoksi tekemään. Sanomattakin selvää, että sen piti osua juuri tähän kohtaan. Oli oikein mieltä ylentävää käydä läpi Taikkiksen hoito-ohjeet lomahoitajan kanssa: haavojen seurailu, juoksut, kaulurin käyttö, korvan seurailu... Voi pientä suutarin lasta!


Koirathan nyt siis luonnollisesti sijoitettiin eri hoitopaikkoihin ja alamme reissusta kotiuduttuamme totuttaa niitä positiivisesti vahvistamalla jälleen toisiinsa ongelmakoirakouluttajan ohjein. Kouluttaja antoi toivoa, mutta projektiin saattaa mennä kuukausia. Kiva lisäduuni muutenkin hengästyttäville kesäsuunnitelmille. Mullahan ei tosiaan tule näillä näkymin juuri vapaata viikonloppua ainakaan kesä-heinäkuun aikana töiden puolesta olemaan (mikä oli toki tiedossa) - tulee menemään viikkoja, ettemme juuri näe O:n kanssa ja lisurimateriaalikin huutelee tuossa pöydällä.

Kroatian lomabudjetti on huvennut melko tehokkaasti näihin yllättäviin lääkäri- ja ongelmakoirankouluttajakustannuksiin, eikä lomafiilis muutenkaan ole ihan huipussaan. O:n polkupyöräkin oli ystävällisesti kähvelletty taloyhtiömme pyörävarastosta vaijerilukko pätkimällä.

Silti eniten jaksaa surettaa se, että joudumme elämään täällä nyt pari päivää täysin vailla eläimiä, ennen kuin lennähdämme etelään, sillä sunnuntai oli aikataulullisesti järkevin päivä toimittaa eläimet hoitajille. Mietittiin juuri, että millä ihmeellä me nyt täytetään nämä päivät? Hurjan tyhjää ja hiljaista. Ei tarvitse varoa jalkojaan - Iippu ei makaa sohvan vieressä, kukaan ei tule vastaan ovelle, Taikkis ei pyydä ulos, kissat eivät huuda ruokaa tai huomiota. Mistä me edes puhutaan? Haha! Ollaan kuin pikkulapsien vanhempia, jotka eivät osaa nauttia omasta ajastaan. Tämän päivän koiraportin-etsintäreissultakin tarttui lähinnä vain kissajuttuja mukaan.

Ovenkarmiin kiinnitettävä höyhensuinen (?!) lohi
Kissanminttu-tipunen


Toivon kuitenkin, että rakkaiden lemmikkiemme lomahoitajat saavat nautiskella edes murto-osasta siitä iloa, jonka nuo otukset meille päivittäin lahjoittavat. Kaiken huolen ja murheen ohella.

Ja aiempaa epävarmuusteemaa sivuten olen itse jälleen muistanut, mitä ainakin haluan eläinlääkärinä lemmikinomistajille tarjota.

Empatiaa.

Ymmärrystä. Myötäelämistä, kun jotakin odottamatonta ja huolestuttavaa sattuu sille rakkaimmalle eläinystävälle. On tässä viime aikoina tullut hankittua asiasta runsaasti omakohtaista kokemusta.

Sekä siitä huolenkannosta, että niistä empatian osoituksista.

Kiitos.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Taantuma


Eilinen oli paitsi hauska ja virkistävä, myös ajatuksia herättävä juhlailta. Multa tultiin kyselemään nelosen rankkuudesta ja useampikin tuntui hämmästyvän nähdessään minut messissä. Kyseltiin, että panostanko nyt opiskeluun. Tottakai, nyt on ainutlaatuinen tilaisuus ammentaa oppia ja tietoa asioista, jotka kiinnostavat. Vain hullu jättäisi tilaisuuden käyttämättä! Ei se kuitenkaan ole se syy, miksi en käy enää niin paljon ulkona.

Olen kokenut ihan tarpeeksi monta käydään-ulkona-joka-viikonloppu -vuotta. Ei mua haittaa nyt jättää muutamia kertoja välistä. Ennen oli pakko lähteä liikkeelle saadakseen seuraa. Nykyisin mulla on aika loistoseuraa täällä kotona. Samat bileet toistuvat vuodesta toiseen ja joskus on vain rentouttavampaa jäädä kotiin.

Mitään koulu-uupumusta en tällä hetkellä koe. En sen enempää kuin aiempinakaan keväinä. Meillä on vielä kaksi pientä tenttiä jäljellä ja tuntuu, että ne menevät aika kevyesti. Nelosen alkusyksy oli omalla kohdallani kuormittava, loppuvuosi on tuntunut ihan sopivalta.

Olen tottunut opiskelemaan paljon ja kurinalaisesti aikoina, joina sitä vaaditaan. Se on mulle rutiinia, arkea ja tänä vuonna olen onnistunut ottamaan opiskeluiden suhteen yllättävänkin rennosti - lukuunottamatta ehkä syksyä, jolloin oli tarkoitus sisäistää koko pieneläinpuolen kliininen oppi kolmessa kuukaudessa. Asiaa oli - ja paljon!


Myönnän kuitenkin, että eräs asia on vetänyt mieltäni aika ajoin maahan, nimittäin epävarmuus. Huvittaa sanoa näin, koska en itse kuvitellut sortuvani tähän. Tiedekunnassamme on tehty jopa tutkimusta valmistuvien eläinlääkärien epävarmuudesta ja juu-u, nyt näen miksi.

Vajaa neljä vuotta sitten eläinlääkiksen aloitti varsin hyvän itseluottamuksen omaava tyttö. Uskoin löytäväni täältä uuden, onnellisen elämän ja menestyväni valitsemallani alalla. Ilman epäilyksiä. Tottakai! Olinhan juuri selättänyt vaikeina pidetyt pääsykokeet, tiesin pystyväni opiskelemaan riittävästi jatkossakin, tiesin olevani kiinnostunut aiheesta ja tietäväni etenkin pieneläimistä jo valmiiksi yhtä sun toista. Kuulin toki jo ykkösellä huhuja vanhemmista tiedekuntamme opiskelijoista, jotka olivat vuosien myötä alkaneet epäillä itseään ja uravalintaansa, mutta eihän se tulisi koskettamaan minua! Minua, jolla on motivaatio taivaissa!

Enää peilistä ei katso sama tyttö ja suurin muutos on ehdottomasti tapahtunut tämän vuoden aikana. Kaikki tuntuvat prekliinisten opintojen aikana odottavan, että milloin siihen oikeaan asiaan oikein päästään ja kun se vihdoin tapahtuu, pitäisi kaikki omaksua todella tiiviiseen tahtiin. Vaan kuinka paljon siitä asiasta jää pysyväismuistiin? Olisin toivonut, että enemmän.

Sehän tässä välillä ahdistaakin: nyt minun opiskelemani perusteella pitäisi tietää. Pitäisi osata. Olenko jotenkin yksinkertainen, kun aivoni tuntuvat välillä teflonilta?


Katson opiskelutoveriani, joka on ilmiömäinen aggressiivistenkin koirien käsittelijä. Katson opiskelutoveriani, joka pystyy hoitamaan ankarasti puolustautuvan kissan itsenäisesti toisessa huoneessa. Kuuntelen, kuinka yksi latelee uskomattoman määrän kirjatietoa lähes mitä tahansa kysyttäessä ja huomaan, miten toiset jo kanyloivat sujuvasti. Itseään ei saisi verrata toisiin, enkä yleensä sitä juuri sitä harrastakaan, mutta välillä en voi välttyä miettimästä, että mikä olikaan se minun lahjani? Mitä annettavaa juuri minulla on?

Toivon, että tämä epäröinti on ohimenevää ja monella tasolla uskonkin, että se on. Vaan kun olette lukijoina välillä kysyneet, että miltä se nelosella opiskelu nyt tuntuu, niin tässä rehellinen vastaus.

Toki järjellisesti ymmärrän, että suurin osa luettelemistani taidoista on täysin saavutettavissa ajan ja harjoituksen myötä, mutta nyt puhunkin vain tunnepuolesta. Tämänhetkisestä sellaisesta. Ja kuten me kaikki tiedämme, toisinaan tunne vie voiton siitä kuuluisasta järjen äänestä. Järjellisesti ajateltuna tiedän, että valmistumisesta se opiskelu ja oppiminen sitten vasta alkaakin. Tiedän, että kirjat ovat sitä varten, että niistä voi tarkistella taustoja. Ymmärrän, että tieto muuttuu ja että se, mitä nyt opimme, ei välttämättä enää parinkymmenen vuoden päästä pädekään.


Toivoisin, että oppisin kuitenkin edes kaikkein perustavanlaatuisimmat praktiikkataidot kunnolla, sillä tuntuu, että venytin omien kliinisten taitojeni harjoittelun aloittamista turhan pitkälle. Olisi ehkä kannattanut hakeutua ihan klinikkaeläintenhoitajan tuuraajaksi jo aiemmin. Vaan minulla oli hyvä työpaikka, josta uskoin aikanani pääseväni etenemään - niinkuin nyt lopulta tapahtuikin. Taidot eivät vain ole vielä sillä tasolla, kuin olisin toivonut niiden tässä vaiheessa olevan ja niiden opettelu vie paljon energiaa.

Minähän aloitin syksyllä työt kahdessa uudessa paikassa ja nyt keväällä vielä yhdessä, eli olen käytännössä tasapainoillut tässä nyt uunona aika monessa paikassa. Syksyllä töitä ja uusia haasteita etsiessäni ahdisti eniten se, ettei kukaan tuntunut haluavan antaa opiskelijapololle mahdollisuutta kehittää taitojaan, vaikka innostusta olisi riittänyt. Uusien töiden myötä se tuska on onneksi helpottanut. Nöyrin mielin saa toki jatkuvasti olla ja kiitollinen jokaisesta opista, jonka matkan varrelta noukkii. Silti joskus mietin, että työnantajanko tehtävä on minut näihin käytännön hommiin kouluttaa ja pyytelen mielessäni anteeksi osaamattomuuttani. Kyllähän sitä näin hienon koulutusohjelman pohjalta pitäisi tietää ja osata.


Voidaan toki pohtia, että mikä ylipäätään on koulutusohjelmamme osuus asiaan ja mikä johtuu vain omasta persoonastani. Teenkö vain pääni sisällä kaikesta vaikeampaa? Luultavasti. Olen aina vaatinut itseltäni paljon ja tottunut siihen, että kun teen paljon töitä, niin lopussa kiitos seisoo. Nyt tuntuu, että niin ei juuri tapahdu. Ei ainakaan oman pään sisällä. Sitä on oppinut itsensä pahimmaksi ruoskijaksi. Vaan eipä siitä ulkopuolisesta kannustuksestakaan haittaa olisi. Pienestä pään taputuksesta, joskus. Vaikka aina ei niin syytäkään olisi.

Olen toisaalta miettinyt, että ainahan minä olen tällainen ollut. Olen melko säännönmukaisesti työhistoriassani kokenut olevani jonkin sortin altavastaava ja niin olen varmasti ollutkin. Ei lyhyen kesän tai muun pätkätyön aikana ehdi koskaan tulla vakituisten veroiseksi. Silti olen saanut välillä jopa korvia punehduttavan hyvää palautetta. "On kyllä niin harmi, että lähdet. Sanoin tuossa juuri muille, että ei me saada mistään toista Nean veroista" tai "Hyvin sulla meni, ei tätä yksikköä olisi edes voinut kuvitella jättävänsä kokonaan kenenkään aiemman kesätyöntekijän käsiin."

Ylistäviä kommentteja, jotka ovat tulleet itselleni täysin puskista. Paikoissa, joissa oma osaaminen on tuntunut ihan joltakin muulta kuin korvaamattomalta. Toki sitä aina yrittää parhaansa, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa. Kysyy, kommunikoi ja yrittää uudelleen. Miten ne epäonnistumiset vain jäävätkin itselle aina niin kirkkaina mieleen? Miten sitä oppisi suopeammaksi itselleen? Luulen, että tämä on varsinainen perisynti niin meidän eläin- kuin ihmispuolen kollegojenkin kesken.

Toisaalta, jollei koskaan vaadi itseltään mitään, niin voiko sitä mihinkään kehittyäkään? Jos en olisi koskaan vaatinut itseltäni mitään, en olisi nyt tässä. Jos en koskaan vaatisi itseltäni mitään, toistaisin vain samoja virheitä oppimatta niistä mitään. Pitäisi löytää jokin kultainen keskitie.


Toivon, että ensi kesän työrupeaman jälkeen voin kirjoitella hieman huojentuneemmin mielin. Toivon, että kanyyli löytää sujuvasti tiensä suoneen ja että kykenen nappaamaan kelvollisen röntgenkuvan. Toivon, että ehtisin kerrata teoriapuolta sen verran, että pystyisin sitten vitosella keskittymään täysillä jopa ihan eläinlääkärin taitoihin, kuten diagnostiikkaan ja hoitosuunnitelmien laatimiseen.

En tosin usko, että epävarmuutta pystyy täysin selättämään vielä muutamaan vuoteen. Se vaihtaa muotoaan ja kohdettaan. Oleellista on tiedostaa se ja oppia elämään sen kanssa, niin ettei anna sen lannistaa. Uskoa, että hallinnan tunne on mahdollista saavuttaa.

Pitkä matka on vielä kuljettavana, mutta ainakin tuntuu, että olen oikealla tiellä.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Split

Huhhuh. Viime päivät ovat pitäneet sisällään melkoista draamaa - nimittäin klinikkaryhmäjaot. Koko vuosikurssin piti jakautua 5-6 henkilön ryhmiin, joissa sitten opiskellaan käytännössä koko ensi vuosi pieneläinsairaalan, hevossairaalan ja tuotantoeläinsairaalan väliä suhaillen. Pakkaa sekoittivat mukavasti vaihtoon lähtijät ja muut erityistapaukset, joita piti mahtua joka ryhmään tietty määrä. Ja tietenkin siinä kävi sitten niin, että juuri oma kaveriporukkani ei saanut kaikkia jäseniään mahtumaan samaan ryhmään mitenkään järkevästi ja tämäkös on sitten harmittanut meitä kaikkia kovasti. Facebookin chatti on laulanut ja lohtujäätelöä on kulunut...

Itseäni harmittaa kovasti myös se, että en sitten voi lähteä eksoihin panostavaan yliopistoon vaihtoon ensi vuonna, koska en saisi kyseisiä opintoja hyväksiluettua, vaan vaihtopaikan pieneläinklinikan pitäisi olla puhdasta kissa-koirapraktiikkaa. Eksot käsittävät siis kaikki kissaa pienemmät lemmikit kaneista ja freteistä siileihin, jyrsijöihin, lintuihin, matelijoihin, sammakkoeläimiin ja kaneihin. Täällä Suomessa niitä ei juurikaan opeteta, eikä eläinsairaalassamme pyöri tällä hetkellä eksovastaanottoa ollenkaan.

Tämä päätös sinetöi sitten kohtaloni ensi vuoden suhteen, eli kotimaamme kamaralle on jääminen ja mahdollinen eksoihin perehtyminen siirtyy edelleen hamaan valmistumisen jälkeiseen aikaan... Onneksi O taitaa olla meistä vielä se innokkaampi ulkomaille muuttaja, joten mietitään sitä sitten tosissaan ehkä muutaman vuoden kuluttua. Harmistuksen määrä on kuitenkin suuri! Ymmärrän, että eksot jäävät opetuksessamme tuotantoeläinten jalkoihin, kun ne on pakko kuitenkin opiskella, mutta olisi toki ollut kiva päästä perehtymään niihin edes pikkuisen ennen valmistumista... Vapaaehtoisesti, itse paikan etsien. Olisin ollut valmis lähtemään vaikka merten taakse ja opiskelemaan siinä ohessa tietysti noita tavallisempiakin otuksia, mutta no can do. Motivoidupa tässä nyt sitten pänttämään niitä lehmien kiimakiertoja ja hormonihoitoja.

Kaikesta harmituksesta sisuuntuneena päädyin taas lentoyhtiöiden sivuille vertailemaan, mihin hintaan täältä rakkaasta Suomestamme pääsisi hetkeksi aikaa karkaamaan ja kas, ainakin kolme vuotta ykkösmatkakohteenani häilynyt Kroatia availi porttejaan ihan tyrkkyhintaan. Pari klikkausta ja lennot oli varattu!


Matkan kesto on reilu viikko ja tässä ajassa ajattelimme nähdä Dubrovnikin, siirtyä pohjoisemmaksi Splitiin ja tehdä sieltä vielä retken Plitvicen kansallispuistoon, joka se suurin inspiroija koko Kroatian suhteen on ollut. 

Katsokaa nyt näitä:
 


Ei uskoisi, että noin läheltä löytyy tuollaisia maisemia! Pakko päästä se omin silmin toteamaan.

Niin että juu. Vähän isompi lohduke kuin se jätski, tällä kertaa! 
Eipä muuta kuin takaisin pänttämään...

PS. Jos joku on käynyt tuolla päin, niin vinkkejä mahdollisista must see -kohteista otetaan ilolla ja kiitollisuudella vastaan!


tiistai 5. helmikuuta 2013

Eläinihmisiä vai eläimellisiä ihmisiä?

Haha, mä tein sen taas. Ujutin kissojen ruoka- ja hiekkatilaukseen jälleen yhden ylellisyystarvikkeen. Kirjoittelen siitä sitten enemmän, jahka se kotiutuu.

 Meidän kotimme muuttuu hitaasti, mutta varmasti kissakodin näköiseksi. Olen myös huomannut itsessäni selkeän muutoksen kohti kissaihmisyyttä - ei sillä, ettenkö edelleen tykkäisi koiristakin vähintään yhtä paljon. Eräs käytösluennoitsija mainitsi meille syksyllä, että kissat kaipaavat toistuvia hienovaraisia läheisyydenosoituksia (kevyt kosketus ohi kulkiessa, hetkellinen nenättely…), kun taas ihmiset ovat taipuvaisia tarjoamaan niille suuren intensiteetin läheisyyttä harvemmalla frekvenssillä ("tulepas katti sieltä tädin syliin, niin halataan!"), mikä aiheuttaa paljon väärinymmäryksiä meidän ja kissojen välille. No, olen ottanut tämän jotakuinkin ohjenuorakseni ja aika usein kissoja tuleekin sitten siliteltyä nopeasti ohikulkiessakin.


Saman kissoittumisilmiön on tainnut viime aikoina huomata täältä bloginkin puolelta, minkä vuoksi jätänkin kissat nyt tällä kertaa tähän ja siirryn pohdiskelemaan toista mieltäni jo pidempään kaihertanutta aihetta, joka kuitenkin liittyy oleellisesti juuri mun yhteen motiiviin hankkia kissoja: omistajien näkökulman ymmärtäminen. Halusin tietää, mikä niissä kissoissa niin kovasti viehättää. Mission accomplished!

Omistajien ymmärtämiseen liittyy myös tämä toinen pohtimani asia. Kuvituksena muutama vanha kuva.

Hieman taustoja valottaakseni: olen kaikki pidempiaikaiset harjoittelut mukaan lukien työskennellyt nyt yhdeksässä eläimiin liittyvässä paikassa – itse asiassa kaikki koskaan tekemäni työ on liittynyt tavalla tai toisella nimenomaan pieneläimiin. Opiskelen eläimiin liittyvää alaa ja olen jo monta vuotta ollut päivittäin tekemisissä nimenomaan eläinihmisten parissa. En vain töissä tai koulussa, vaan myös harrastuspuolella ja nettimaailman kautta. Voisi siis helposti ajatella, että elän jonkin sortin eläinkuplassa. Itse en kuitenkaan koe niin. En esimerkiksi juurikaan puhu lemmikeistäni tuntemattomille tai uusille tuttavuuksille. Tiedän, että heitä ei välttämättä kiinnosta. 




Se mikä minua kuitenkin joidenkin eläinihmisten (ei siis vain eläinlääkärien tai –hoitajien, vaan myös muiden eläinalan ammattilaisten, opiskelijoiden, harrastajien sekä nettikeskustelijoiden) parissa kummastuttaa, on että miksi eläimistä selkeästi tietämättömät tai vähemmän tietävät ihmiset leimataan heti tyhmiksi? Sellaisiksi, joita ei voi muka opastaa ja joiden tietämättömyyttä on soveliasta naureskella kavereille.  


Ihmiset ottavat lemmikkejä kaikista vääristä syistä ja tietävät monesti liian vähän eläimen luontaisista tarpeista. Niitä pidetään liian pienissä tiloissa, liikutetaan liian vähän, eikä osata huolestua tarpeeksi ajoissa. Ruokintarutiinit perustuvat TV-mainoksiin ja markettien antiin: paremmasta ei tiedetä. Luultavasti ongelma piileekin juuri siinä, että kaikki eivät ymmärrä tarvitsevansa lisää tietoa, vaikka osaisivat sitä halutessaan hankkiakin. Jotkut ovat tyytyväisiä, kunhan lemmikki nyt pysyy jotakuinkin hengissä ja näyttää tyytyväiseltä. Kun koiranpentuja kaupitellut tuttava kertoo koiranhoito-ohjeet, niihin uskotaan, eikä niitä kyseenalaisteta. Tuttava käski syöttää pennulle juuri sitä TV-mainoksissa mainostettua kuivaruokaa ja maksalaatikkoa – niin tehtiin ja vasta ongelmien mahdollisesti ilmetessä keksitään marssia eläinlääkärin vastaanotolle tai vaihtoehtoisesti eläinkauppaan tai koirankasvattajan luo.




Suurin osa eläinten parissa työskentelevistä suhtautuu toki heihinkin asiallisesti ja ystävällisesti ja jaksaa selittää heille asiat juurta jaksaen. En pysty, enkä halua nimetä mitään tiettyä ryhmää, mutta aina toisinaan törmää kuitenkin myös sellaisiin eläinihmisiin, jotka kuluttavat uskomattomia määriä energiaa näiden vähemmän tietävien ihmisten kummasteluun ja jopa suoranaiseen tuohtuneeseen mollaukseen. Ainakin sitten työ-, opiskelu- tai harrastuskavereiden kesken, jos ei muuten. Joskus myös tuntuu, että vähäisen tietomäärän synnyttämä negatiivinen leima vaikuttaa suoranaisesti kyselijän saamaan kohteluun. 


”Miksi ihmeessä tällaiset ihmiset hankkivat eläimiä?”

”Miten tätäkään asiaa ei ole voitu selvittää ennen eläimen hankintaa?”           

”En mä sille tästä asiasta voi sanoa, kun ei se tiedä perusteitakaan.”




Niin, ihannemaailmassa ihmiset tietäisivät kaikesta kaiken. Myös niistä eläimistä. Mutta ei tosimaailmassa. Eläinten omistajiin kuuluu ja tulee aina kuulumaan niitä, joille eläimet eivät ole maailman napa – toisin kuin meille harvoille ja valituille. Niitä, joiden koko maailma ei pyöri eläimien ja eläinharrastusten ympärillä. Niitä, jotka ovat hankkineet lemmikin lapsille tai pelastaneet naapurin koiran lopetusuhan alta. Niitä, joille se lemmikki muodostaa vain pienen palan arkea, mutta ei elämän keskiötä. Niitä, joita kiinnostaa vapaa-ajallaan kaikki muu, kuin eläintiedon läpikahlaus.


Insinöörejä, ministereitä tai muuten vain fiksuja ihmisiä, jotka nyt eivät vain satu tietämään eläimistä niin paljon kuin me niitä ammatiksemme hoitavat. Itse en näe syytä suhtautua heihin ylimielisesti: he tietävät varmasti jostakin muusta paljon enemmän kuin minä.  En siis näe tarpeelliseksi kummastella heidän vähäisempiä tietojaan. Minusta se on täysin luonnollista ja asian revittely vie energiaa ja aikaa muilta, tärkeämmiltä seikoilta, kuten omistajan perinpohjaiselta opastamiselta ja vilpittömältä auttamiselta. Koen, että tulevana eläinalan ammattilaisena minun tehtäväni on jakaa hankkimaani tietoa muillekin ja tehdä se niin, että ensimmäisen lemmikkinsä vasta hankkinut omistajakin ymmärtää. Ilman tarpeetonta ylemmyydentunnetta. 

Vähemmän tuomitsemista, enemmän ymmärrystä. Ei välttämättä edes hyväksymistä, mutta ymmärrystä. Näin on ja tulee aina olemaan. Onneksi meillä on sentään mahdollisuus edes yrittää vaikuttaa asiaan!




Luultavasti vastaavaa tapahtuu kaikilla muillakin aloilla. Nainen autokaupassa on automaattisesti tyhmä ja helpdeskiin soittava ATK-amatööri luultavasti myös. Näistä aiheistahan väännetään loputtomia aasiakas-keskusteluja milloin missäkin. Liekö kyse sitten jostakin yleisinhimillisestä oman paremmuuden korostamisen tarpeesta ja ammattiylpeyden korottamisesta vaiko ehkä kollegojen huvittamisesta ja yleisestä työilmapiirin parantamisesta? En tiedä. Näin sinisilmäisenä, idealistisena nuorena toivoisin, että se voitaisiin hoitaa jollakin muulla tavalla kuin toisten kustannuksella.


Ennen kaikkea toivoisin kuitenkin moisen asenteen pysyvän mahdollisimman hyvin kurissa nimenomaan eläinalalla, koska – omistajasta viis - ystävällisellä, kärsivällisellä ja perusteellisella neuvonnalla voi saada merkittävästi parannettua yksittäisen eläimen ja sitä mahdollisesti seuraavien yksilöiden elämää. Toiset ovat olleet tarpeeksi innokkaita hankkiakseen riittävästi tietoa etukäteen, toiset ovat ehkä päätyneet eläinten omistajiksi sattumalta tai luottaneet saamaansa puutteelliseen opastukseen ja suorittavat suurimman osan tiedonhankinnastaan vasta eläinalan asiantuntijan luokse hakeutuessaan. Mutta pääasia, että hankkivat – jostain, joskus! Kliseisesti parempi myöhään kuin ei silloinkaan.


Kaikki me olemme joskus olleet aloittelijoita. Kaikki me tiedämme jostakin aiheesta liian vähän. Harmillisesti joskus myös näistä viattomista eläimistä. Yritetäänhän kaikki – niin me eläinalan opiskelijat, ammattilaiset kuin tavalliset eläimistä enemmän tietävät tallaajatkin - kuitenkin olla ihmisiä ihmisille ja ennen kaikkea vilpittömiä puolestapuhujia ja auttajia eläimille, jotka ne raskaimmat seuraamukset paitsi omistajan, myös meidän toiminnastamme  sitten lopulta kantavat? Uskoisin, että se onnistuu myös ilman tarpeetonta toisten yläpuolelle asettumista.





Kommentteja, omakohtaisia kokemuksia tai vasta-argumentteja? Tykkäättekö ylipäätään, että kirjoittelen tällaisia mielipidepostauksia? 
Edellisestä onkin jo aikaa.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Where a traffic jam is four cars behind a tractor

Buhuu, mulle on iskenyt jonkinlainen massiivinen ihottuma tässä vuosijuhlien kynnyksellä. En ole eläissäni ollut allerginen kuin penisilliinille (+ mahd. jollekin muulle antibiootille), joten miksi mun juuri nyt pitää saada tällaiset pilkut, joiden rinnalla dalmatialainenkin kalpenisi? Reaktiota selittäväksi tekijäksi en ole keksinyt muuta kuin mahdollisen pesuaineallergian vanhempieni käyttämästä pyykinpesuaineesta ja onhan se sanomattakin selvää, että täällä en pääse ko. aineella pestyistä vaatteista eroonkaan. Hydrokortisoni on auttanut hieman, mutta iloisesti nuo tuntuvat vielä helottavan. Help, anyone?

Samoja läiskiä on koko selkä täynnä, hiukan myös kaulalla ja käsivarsissa. Kaunista! Nevermind the slaughter house hair.

Hiusten tilanne on sentään lähes kunnossa: tilasin kampaajan ihan hetki sitten. Olin suunnitellut säästäväni tänä vuonna kampauksessa, mutta O kielsi mua jyrkästi aiheuttamasta itselleni lauantaina epätoivoista kiroilusessiota peilin ääressä. Ehkä ihan syystä. En ole koskaan tehnyt hiuksilleni mitään lettiä kummempaa, eikä tässä oikein jää nyt aikaa harjoitellakaan. Vuosijuhlapäivän kuuluisi aiheuttaa nykimistä suupielissä, ei otsasuonissa.

Viime vuoden kampaus. Jotain aika samanlaista lähdetään hakemaan tänäkin vuonna.

Kynnet pitäisi kuitenkin vielä käydä hankkimassa - ihan sellaiset muoviset, parin päivän kuluessa irti putoilevat turhakkeet. Viime vuonna mun kynteni jäivät sikalaan, tänä vuonna teurastamolle. Way to go! Vaan ehkä tähän pitää tottua, kun eihän sitä sitten työelämässäkään kovin pitkiä keratiiniliuskoja parane noihin sormenpäihin kasvattaa.

Viime vuoden kynnet.
Lisäksi mä taisin edellispostauksessa hiukan yliarvioida tän internetin tenhon. Ei tällä dataamisellakaan itseään 10 tuntia viihdytä, ei vaikka kuinka metsästäisi sisustusinspiraatiokuvia tai valkoisia pääsiäispupuja. Hedarinhan tästä vain saa aikaiseksi. Toisaalta tää ympäristö on omiaan saamaan mut hiukan itsetuhoiseksi, joten ehkä mä en piittaa, haha. Onneksi nuo pojjaat ovat luvanneet tulla pitämään mua järjissäni ainakin muutamana päivänä - O eilen, T tänään ja ehkä S:kin vielä loppuviikosta.

Mutta nyt pitänee lopetella, että pääsen T:tä vastaan, mukavaa viikon jatkoa niin maaseuduille kuin sinne kaupunkiinkin!