Taudin kourissa

Terveisiä sairasvuoteen pohjalta. Eilisen työpäivän aikana alkoi heikotus, loppuvuorosta kävin oksentamassa. Oli pakko soittaa O hakemaan mut kotiin. Oksentelu jatkui loppuillan - kerran en ehtinyt edes vessaan, joten katsoin viisammaaksi kaivaa siivouskomerosta ämpärin itselleni kaveriksi. Siinä vaiheessa, kun tilkka vettäkään ei pysynyt kauaa sisällä aloin jo huolestua: jos olisin kissa tai koira, olisin kutsunut itseni klinikalle hakemaan pahoinvoinninestolääkettä, mahansuojalääkkeitä ja suonensisäistä nesteytystä. Pitäisikö vetäistä kissalta jääneet pahoinvoinninestolääkkeet huiviin ja toivoa parasta vai odotella nestehukan pahenemista, kunnes on lähdettävä tiputukseen. Mieleen nousivat kauhukuvat S:n parin vuoden takaisesta ruokamyrkytyksestä Vantaalla. Se perjantai, kun tunnin-parin oksentelun jälkeen S:n jalat eivät kantaneet, puhe ei kulkenut ja jouduimme lähtemään taksilla Peijaksen sairaalaan, jossa S:n epäiltiin aluksi vain nauttineen runsaasti alkoholipitoisia virvokkeita. Samoja epäilyksiä olisi voinut herättää myös tämä sunnuntaipäivälle sattunut olotilani.

No, onneksi tällä kertaa ei tarvinnut lähteä testaamaan sairaanhoitohenkilökunnan palvelualttiutta, vaan oksentelu helpotti illan mittaan ja neste alkoi pysyä sisällä minuuttien sijasta tuntien luokkaa. O oli maailman kultaisin peruessaan pyytämättä kaikki iltasuunnitelmansa ja juostessaan hakemaan mulle kaupasta milloin mitäkin. Hiilihappopitoiset juomat ja lapsuuden oksennustaudeista tuttu kurkku sekä suolapitoiset eväät osoittautuivat luottotuotteiksi tälläkin kertaa, Jaffaa tai muuta vastaavaa en pysty lapsuuden oksennustautitraumojen jälkeen ajattelemaankaan. Tauti nostatti kuumeen ja lihaskivut, mutta sunnuntaileffa O:n kainalossa kelpasi ajanvietteeksi vallan mainiosti. Edelleen olo on varsin hutera, mutta oksentelu näyttäisi vihdoin loppuneen.

Tämä episodi sai minut kuitenkin taas miettimään ihmisten ja eläinten välisen sairaanhoidon eroja. Miksi eläimen kiikuttaminen lääkäriin on paljon matalemman kynnyksen takana kuin oman itsensä? Miksi meidän huushollista löytyy eläimille kaksi laatikollista ensiaputarvikkeita ja lääkkeitä, mutta ihmisille vain yksi säälittävä? Alavalintani toki selittää osan erosta, mutta voin vakuuttaa, että tilanne oli vastaava jo ennen opiskelemaan päätymistäni.

Onko ihmispuolen lääkäreillä toisin päin? Miksi en edes tiedä mitään ihmispuolen oksennustaudin hoitotuotteita? Millaisia ne ovat?

Vasemmanpuoleinen ja keskimmäinen laatikko eläinten, oikeanpuoleinen ihmisten terveydenhoitotuotteille.

Eläinklinikoille soittelee päivittäin huolestuneita omistajia, jotka kyselevät punkeista, pienistä haavoista, ampiaisenpistoista ja eläimen oksentelusta +/- ripulista. Ja hyvä niin, soittaa saa ja pitääkin, kaikkia neuvotaan tapauksesta riippuen joko ongelman kotihoitoon tai tulemaan vastaanotolle. On parempi katsoa kuin katua - ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Itsekin olen vuosien mittaan vieraillut paljon useammin eläin- kuin ihmisklinikalla.

Olisikin mielenkiintoista tietää, soitellaanko ihmispuolelle yhtä hanakasti vastaavista huolista. Jos oksennat, kuinka helposti lähdet lääkäriin? Jos saat haavan, otatko särkylääkkeen? Jos lemmikkisi saa haavan, haluatko sille kipulääkkeen? Mututuntumalla uskoisin, että useimmilla meistä lemmikinomistajista jälkimmäinen kysymys saavuttaa helpommin myönteisen vastauksen. Lemmikkien kipua on vaikeampi arvioida, joten "parempi pöllyissä kuin kivuissa". Monilla lemmikit vertautuvat lapsiin, joista halutaan pitää parempaa huolta kuin omasta itsestä.

Voisi ajatella, että toisinaan eläimet saavatkin parempaa hoitoa kuin ihmiset. Olen kuullut useammankin asiakkaan suusta kiitosta siitä, että eläinpuolella asiat etenevät nopeasti diagnoosista toimenpiteisiin. Ei ole kuukausien mittaisia leikkaus- tai kuvantamisjonoja.

Toisaalta joskus kuulee valituksia siitä, että eläinlääkärikustannukset saattavat helposti nousta korkeammiksi kuin ihmisten. Ei ymmärretä, että ihmisten terveydenhuoltoa kustannetaan verovaroin sekä työnantajien ja Kelan toimesta. Ilman niitä touhu olisi vähintäänkin yhtä kallista. Eläinpuolella maksut lankeavat aina kokonaisuudessaan lemmikin omistajalle - ei ole mitään muuta tahoa, joka tämän täysin vapaaehtoisen harrastuksen tai pikemminkin elämäntavan kustantaisi. Lemmikkien omistaminen on oma valinta. Onneksi niillekin saa nykyisin sentään sairauskuluvakuutuksia, jotka toimivat kustannuksia lieventävinä puskureina hätätilanteissa.

Lisäksi käyttämänsä klinikan saa toki valita ihan vapaasti ja tehdä hintavertailua eri paikkojen kesken. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että kalliiden "kiskurihintojen" takana on harvemmin suoranainen rahanahneus, vaan kalliimmissa paikoissa omistaja saattaa maksaa esimerkiksi siitä, että hänen lemmikkinsä elintoimintoja valvoo leikkauksen aikana koulutettu hoitaja, anestesia toteutetaan ns. kenttäanestesian sijaan turvallisempana pidettynä inhalaatioanestesiana - joka vaatii toki kalliimpia laitehankintoja - eläinlääkäri on hankkinut kirurgista jatkokoulutusta ulkomailla ja lemmikki saa heräillä kaikessa rauhassa valvotussa, lämpimässä heräämössä happimaski kuonollaan. Itse olen ainakin valmis maksamaan tällaisista turvallisuusnäkökohdista hiukan enemmän.

Millaisia kokemuksia tai ajatuksia teiltä lukijoilta löytyy? Kiikutatteko Murren tai Mirrin helpommin lääkärin vastaanotolle kuin itsenne? Tuntuvatko eläinlääkärien taksat ryöstöltä?