Update

Viime viikko oli epäilemättä yksi kevään raskaimmista, henkiseltä taakaltaan. Mikään erityisen iloinenhan tämä koko kevääni ei kokonaisuutenakaan ollut: alkuvuodesta painoivat epävarmuuden tunteet, jotka kietoutuivat koulumaailmasta myös yksityiselämään ja ihmissuhteisiin. Suurin taakka putosi niillä main, kun purin asiasta tännekin ja kevätaurinko alkoi luoda taas uskoa uuteen. Joku kaamosmasennus, ehkä? Ensi vuonna täytyy turvautua jälleen kirkasvalolamppuun.

Kouluvuoden kääntyessä lopuilleen olin jo todella iloisin mielin ja alkanut taas innostuilla uusista asioista, joista tärkeimpänä ehkä tämä eläinten raakaruokintakokeilu. Kotipuolen viikonloppuna ehdin monta kertaa fiilistellä sitä, miten mahtavan lauman olemmekaan saaneet yhdessä koottua. Tykkään noista meidän karvaisista perheenjäsenistämme - jokaisesta - ihan todella paljon! Tokihan sitä omiinsa aina väkisinkin tykästyy, mutta jotenkin nuo ovat kukin kaikessa erilaisuudessaan tosi hyviä tyyppejä. Jokaisen persoona tuo laumadynamiikkaamme oman säväyksensä, jota ilman olisi enää vaikea kuvitella elävänsä. Jokaisella on huonot puolensa, mutta ne jäävät aika 100-0 niiden hyvien varjoon.

Ja mitä tuumaa kohtalo? "Tipautetaanpa tyttö kuvitelmistaan ja läimäytetään avarilla poskelle." Toimi. Tipahdin aika äkkiä sieltä onnen huumasta takaisin maan pinnalle. Ei ole helppoa näiden eläinten kanssa, ei.

Mua on oikeastaan vähän jopa ajoittain huvittanut, miten paljon meille on nyt yhtäkkiä kertynyt näitä vastoinkäymisiä lauman kanssa: Utun vatsataudit, Jodan silkkinauha-episodi ja jumppapatjan natustelu, Iipun ripuli ja nyt tyttöjen tappelut. Olen koittanut vakuutella O:lle, että ei se eläinten pito yleensä näin paljon huolta aiheuta - että tämä on varmaankin jokin ohimenevä vaihe. En ole varma, onko herra uskonut. En ole varma, olenko itsekään uskonut.

Tyttöjen tilanne ei tosiaan viikossa parantunut juuri suuntaan tai toiseen. Pisin aika, jonka saimme ne viettämään sopuisasti samassa tilassa oli maksimissaan puoli tuntia. Muuten neidit pyrkivät muutaman minuutin välein toistensa kurkkuun. Onneksi saimmme estettyä varsinaiset tappelut, mutta todella stressaavaahan tuollainen on, kaikille osapuolille. Kyselin useamman ongelmakoirakouluttajan aikoja ja lopulta saimmekin järjestettyä tapaamisen eiliselle.

Vaan eipä siinä vielä kaikki. Taikkis aloitti juoksut lauantaina. Se on toki positiivista - selittänee tämän yllättävän riitaantumisen. Lisäksi se aloitti kuitenkin raivokkaan korvan raapimis- ja ravisteluvillityksen. Korva näytti kaikin puolin siistiltä, mutta kun oireilu ei mennyt päivässä ohi, oli pakko lähteä lauantaina päivystykseen, sillä koirat olivat seuraavana päivänä lähdössä lomahoitoon ja totesin, että lienee parempi käydä hakemassa ne korvatipat itse kuin jättää tällaista asiaa lomahoitajan kontolle. Vaan kas, korvasta löytyikin tulehduksen sijaan mikälie väkäsin varusteltu, osittain turvonneeseen limakalvoon uponnut kasvinsiemen, joka saatiin rauhoituksessa kaiveltua päivänvaloon. Ei ihme, että vähän kutisi!

Oli muuten ensimmäinen eläinlääkärireissu, jonka jouduin koiran "sairastumisen" vuoksi tekemään. Sanomattakin selvää, että sen piti osua juuri tähän kohtaan. Oli oikein mieltä ylentävää käydä läpi Taikkiksen hoito-ohjeet lomahoitajan kanssa: haavojen seurailu, juoksut, kaulurin käyttö, korvan seurailu... Voi pientä suutarin lasta!

Koirathan nyt siis luonnollisesti sijoitettiin eri hoitopaikkoihin ja alamme reissusta kotiuduttuamme totuttaa niitä positiivisesti vahvistamalla jälleen toisiinsa ongelmakoirakouluttajan ohjein. Kouluttaja antoi toivoa, mutta projektiin saattaa mennä kuukausia. Kiva lisäduuni muutenkin hengästyttäville kesäsuunnitelmille. Mullahan ei tosiaan tule näillä näkymin juuri vapaata viikonloppua ainakaan kesä-heinäkuun aikana töiden puolesta olemaan (mikä oli toki tiedossa) - tulee menemään viikkoja, ettemme juuri näe O:n kanssa ja lisurimateriaalikin huutelee tuossa pöydällä.

Kroatian lomabudjetti on huvennut melko tehokkaasti näihin yllättäviin lääkäri- ja ongelmakoirankouluttajakustannuksiin, eikä lomafiilis muutenkaan ole ihan huipussaan. O:n polkupyöräkin oli ystävällisesti kähvelletty taloyhtiömme pyörävarastosta vaijerilukko pätkimällä.

Silti eniten jaksaa surettaa se, että joudumme elämään täällä nyt pari päivää täysin vailla eläimiä, ennen kuin lennähdämme etelään, sillä sunnuntai oli aikataulullisesti järkevin päivä toimittaa eläimet hoitajille. Mietittiin juuri, että millä ihmeellä me nyt täytetään nämä päivät? Hurjan tyhjää ja hiljaista. Ei tarvitse varoa jalkojaan - Iippu ei makaa sohvan vieressä, kukaan ei tule vastaan ovelle, Taikkis ei pyydä ulos, kissat eivät huuda ruokaa tai huomiota. Mistä me edes puhutaan? Haha! Ollaan kuin pikkulapsien vanhempia, jotka eivät osaa nauttia omasta ajastaan. Tämän päivän koiraportin-etsintäreissultakin tarttui lähinnä vain kissajuttuja mukaan.

Ovenkarmiin kiinnitettävä höyhensuinen (?!) lohi

Kissanminttu-tipunen

Toivon kuitenkin, että rakkaiden lemmikkiemme lomahoitajat saavat nautiskella edes murto-osasta siitä iloa, jonka nuo otukset meille päivittäin lahjoittavat. Kaiken huolen ja murheen ohella.

Ja aiempaa epävarmuusteemaa sivuten olen itse jälleen muistanut, mitä ainakin haluan eläinlääkärinä lemmikinomistajille tarjota.

Empatiaa.

Ymmärrystä. Myötäelämistä, kun jotakin odottamatonta ja huolestuttavaa sattuu sille rakkaimmalle eläinystävälle. On tässä viime aikoina tullut hankittua asiasta runsaasti omakohtaista kokemusta.

Sekä siitä huolenkannosta, että niistä empatian osoituksista.

Kiitos.