Eläinihmisiä vai eläimellisiä ihmisiä?

Haha, mä tein sen taas. Ujutin kissojen ruoka- ja hiekkatilaukseen jälleen yhden ylellisyystarvikkeen. Kirjoittelen siitä sitten enemmän, jahka se kotiutuu.

 Meidän kotimme muuttuu hitaasti, mutta varmasti kissakodin näköiseksi. Olen myös huomannut itsessäni selkeän muutoksen kohti kissaihmisyyttä - ei sillä, ettenkö edelleen tykkäisi koiristakin vähintään yhtä paljon. Eräs käytösluennoitsija mainitsi meille syksyllä, että kissat kaipaavat toistuvia hienovaraisia läheisyydenosoituksia (kevyt kosketus ohi kulkiessa, hetkellinen nenättely…), kun taas ihmiset ovat taipuvaisia tarjoamaan niille suuren intensiteetin läheisyyttä harvemmalla frekvenssillä ("tulepas katti sieltä tädin syliin, niin halataan!"), mikä aiheuttaa paljon väärinymmäryksiä meidän ja kissojen välille. No, olen ottanut tämän jotakuinkin ohjenuorakseni ja aika usein kissoja tuleekin sitten siliteltyä nopeasti ohikulkiessakin.

Saman kissoittumisilmiön on tainnut viime aikoina huomata täältä bloginkin puolelta, minkä vuoksi jätänkin kissat nyt tällä kertaa tähän ja siirryn pohdiskelemaan toista mieltäni jo pidempään kaihertanutta aihetta, joka kuitenkin liittyy oleellisesti juuri mun yhteen motiiviin hankkia kissoja: omistajien näkökulman ymmärtäminen. Halusin tietää, mikä niissä kissoissa niin kovasti viehättää. Mission accomplished!

Omistajien ymmärtämiseen liittyy myös tämä toinen pohtimani asia. Kuvituksena muutama vanha kuva.

Hieman taustoja valottaakseni: olen kaikki pidempiaikaiset harjoittelut mukaan lukien työskennellyt nyt yhdeksässä eläimiin liittyvässä paikassa – itse asiassa kaikki koskaan tekemäni työ on liittynyt tavalla tai toisella nimenomaan pieneläimiin. Opiskelen eläimiin liittyvää alaa ja olen jo monta vuotta ollut päivittäin tekemisissä nimenomaan eläinihmisten parissa. En vain töissä tai koulussa, vaan myös harrastuspuolella ja nettimaailman kautta. Voisi siis helposti ajatella, että elän jonkin sortin eläinkuplassa. Itse en kuitenkaan koe niin. En esimerkiksi juurikaan puhu lemmikeistäni tuntemattomille tai uusille tuttavuuksille. Tiedän, että heitä ei välttämättä kiinnosta. 

Se mikä minua kuitenkin joidenkin eläinihmisten (ei siis vain eläinlääkärien tai –hoitajien, vaan myös muiden eläinalan ammattilaisten, opiskelijoiden, harrastajien sekä nettikeskustelijoiden) parissa kummastuttaa, on että miksi eläimistä selkeästi tietämättömät tai vähemmän tietävät ihmiset leimataan heti tyhmiksi? Sellaisiksi, joita ei voi muka opastaa ja joiden tietämättömyyttä on soveliasta naureskella kavereille.  

Ihmiset ottavat lemmikkejä kaikista vääristä syistä ja tietävät monesti liian vähän eläimen luontaisista tarpeista. Niitä pidetään liian pienissä tiloissa, liikutetaan liian vähän, eikä osata huolestua tarpeeksi ajoissa. Ruokintarutiinit perustuvat TV-mainoksiin ja markettien antiin: paremmasta ei tiedetä. Luultavasti ongelma piileekin juuri siinä, että kaikki eivät ymmärrä tarvitsevansa lisää tietoa, vaikka osaisivat sitä halutessaan hankkiakin. Jotkut ovat tyytyväisiä, kunhan lemmikki nyt pysyy jotakuinkin hengissä ja näyttää tyytyväiseltä. Kun koiranpentuja kaupitellut tuttava kertoo koiranhoito-ohjeet, niihin uskotaan, eikä niitä kyseenalaisteta. Tuttava käski syöttää pennulle juuri sitä TV-mainoksissa mainostettua kuivaruokaa ja maksalaatikkoa – niin tehtiin ja vasta ongelmien mahdollisesti ilmetessä keksitään marssia eläinlääkärin vastaanotolle tai vaihtoehtoisesti eläinkauppaan tai koirankasvattajan luo.

Suurin osa eläinten parissa työskentelevistä suhtautuu toki heihinkin asiallisesti ja ystävällisesti ja jaksaa selittää heille asiat juurta jaksaen. En pysty, enkä halua nimetä mitään tiettyä ryhmää, mutta aina toisinaan törmää kuitenkin myös sellaisiin eläinihmisiin, jotka kuluttavat uskomattomia määriä energiaa näiden vähemmän tietävien ihmisten kummasteluun ja jopa suoranaiseen tuohtuneeseen mollaukseen. Ainakin sitten työ-, opiskelu- tai harrastuskavereiden kesken, jos ei muuten. Joskus myös tuntuu, että vähäisen tietomäärän synnyttämä negatiivinen leima vaikuttaa suoranaisesti kyselijän saamaan kohteluun. 

”Miksi ihmeessä tällaiset ihmiset hankkivat eläimiä?”

”Miten tätäkään asiaa ei ole voitu selvittää ennen eläimen hankintaa?”           

”En mä sille tästä asiasta voi sanoa, kun ei se tiedä perusteitakaan.”

Niin, ihannemaailmassa ihmiset tietäisivät kaikesta kaiken. Myös niistä eläimistä. Mutta ei tosimaailmassa. Eläinten omistajiin kuuluu ja tulee aina kuulumaan niitä, joille eläimet eivät ole maailman napa – toisin kuin meille harvoille ja valituille. Niitä, joiden koko maailma ei pyöri eläimien ja eläinharrastusten ympärillä. Niitä, jotka ovat hankkineet lemmikin lapsille tai pelastaneet naapurin koiran lopetusuhan alta. Niitä, joille se lemmikki muodostaa vain pienen palan arkea, mutta ei elämän keskiötä. Niitä, joita kiinnostaa vapaa-ajallaan kaikki muu, kuin eläintiedon läpikahlaus.

Insinöörejä, ministereitä tai muuten vain fiksuja ihmisiä, jotka nyt eivät vain satu tietämään eläimistä niin paljon kuin me niitä ammatiksemme hoitavat. Itse en näe syytä suhtautua heihin ylimielisesti: he tietävät varmasti jostakin muusta paljon enemmän kuin minä.  En siis näe tarpeelliseksi kummastella heidän vähäisempiä tietojaan. Minusta se on täysin luonnollista ja asian revittely vie energiaa ja aikaa muilta, tärkeämmiltä seikoilta, kuten omistajan perinpohjaiselta opastamiselta ja vilpittömältä auttamiselta. Koen, että tulevana eläinalan ammattilaisena minun tehtäväni on jakaa hankkimaani tietoa muillekin ja tehdä se niin, että ensimmäisen lemmikkinsä vasta hankkinut omistajakin ymmärtää. Ilman tarpeetonta ylemmyydentunnetta. 

Vähemmän tuomitsemista, enemmän ymmärrystä. Ei välttämättä edes hyväksymistä, mutta ymmärrystä. Näin on ja tulee aina olemaan. Onneksi meillä on sentään mahdollisuus edes yrittää vaikuttaa asiaan!

Luultavasti vastaavaa tapahtuu kaikilla muillakin aloilla. Nainen autokaupassa on automaattisesti tyhmä ja helpdeskiin soittava ATK-amatööri luultavasti myös. Näistä aiheistahan väännetään loputtomia aasiakas-keskusteluja milloin missäkin. Liekö kyse sitten jostakin yleisinhimillisestä oman paremmuuden korostamisen tarpeesta ja ammattiylpeyden korottamisesta vaiko ehkä kollegojen huvittamisesta ja yleisestä työilmapiirin parantamisesta? En tiedä. Näin sinisilmäisenä, idealistisena nuorena toivoisin, että se voitaisiin hoitaa jollakin muulla tavalla kuin toisten kustannuksella.

Ennen kaikkea toivoisin kuitenkin moisen asenteen pysyvän mahdollisimman hyvin kurissa nimenomaan eläinalalla, koska – omistajasta viis - ystävällisellä, kärsivällisellä ja perusteellisella neuvonnalla voi saada merkittävästi parannettua yksittäisen eläimen ja sitä mahdollisesti seuraavien yksilöiden elämää. Toiset ovat olleet tarpeeksi innokkaita hankkiakseen riittävästi tietoa etukäteen, toiset ovat ehkä päätyneet eläinten omistajiksi sattumalta tai luottaneet saamaansa puutteelliseen opastukseen ja suorittavat suurimman osan tiedonhankinnastaan vasta eläinalan asiantuntijan luokse hakeutuessaan. Mutta pääasia, että hankkivat – jostain, joskus! Kliseisesti parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Kaikki me olemme joskus olleet aloittelijoita. Kaikki me tiedämme jostakin aiheesta liian vähän. Harmillisesti joskus myös näistä viattomista eläimistä. Yritetäänhän kaikki – niin me eläinalan opiskelijat, ammattilaiset kuin tavalliset eläimistä enemmän tietävät tallaajatkin - kuitenkin olla ihmisiä ihmisille ja ennen kaikkea vilpittömiä puolestapuhujia ja auttajia eläimille, jotka ne raskaimmat seuraamukset paitsi omistajan, myös meidän toiminnastamme  sitten lopulta kantavat? Uskoisin, että se onnistuu myös ilman tarpeetonta toisten yläpuolelle asettumista.

Kommentteja, omakohtaisia kokemuksia tai vasta-argumentteja? Tykkäättekö ylipäätään, että kirjoittelen tällaisia mielipidepostauksia? 
Edellisestä onkin jo aikaa.