Taantuma

Eilinen oli paitsi hauska ja virkistävä, myös ajatuksia herättävä juhlailta. Multa tultiin kyselemään nelosen rankkuudesta ja useampikin tuntui hämmästyvän nähdessään minut messissä. Kyseltiin, että panostanko nyt opiskeluun. Tottakai, nyt on ainutlaatuinen tilaisuus ammentaa oppia ja tietoa asioista, jotka kiinnostavat. Vain hullu jättäisi tilaisuuden käyttämättä! Ei se kuitenkaan ole se syy, miksi en käy enää niin paljon ulkona.

Olen kokenut ihan tarpeeksi monta käydään-ulkona-joka-viikonloppu -vuotta. Ei mua haittaa nyt jättää muutamia kertoja välistä. Ennen oli pakko lähteä liikkeelle saadakseen seuraa. Nykyisin mulla on aika loistoseuraa täällä kotona. Samat bileet toistuvat vuodesta toiseen ja joskus on vain rentouttavampaa jäädä kotiin.

Mitään koulu-uupumusta en tällä hetkellä koe. En sen enempää kuin aiempinakaan keväinä. Meillä on vielä kaksi pientä tenttiä jäljellä ja tuntuu, että ne menevät aika kevyesti. Nelosen alkusyksy oli omalla kohdallani kuormittava, loppuvuosi on tuntunut ihan sopivalta.

Olen tottunut opiskelemaan paljon ja kurinalaisesti aikoina, joina sitä vaaditaan. Se on mulle rutiinia, arkea ja tänä vuonna olen onnistunut ottamaan opiskeluiden suhteen yllättävänkin rennosti - lukuunottamatta ehkä syksyä, jolloin oli tarkoitus sisäistää koko pieneläinpuolen kliininen oppi kolmessa kuukaudessa. Asiaa oli - ja paljon!

Myönnän kuitenkin, että eräs asia on vetänyt mieltäni aika ajoin maahan, nimittäin epävarmuus. Huvittaa sanoa näin, koska en itse kuvitellut sortuvani tähän. Tiedekunnassamme on tehty jopa tutkimusta valmistuvien eläinlääkärien epävarmuudesta ja juu-u, nyt näen miksi.

Vajaa neljä vuotta sitten eläinlääkiksen aloitti varsin hyvän itseluottamuksen omaava tyttö. Uskoin löytäväni täältä uuden, onnellisen elämän ja menestyväni valitsemallani alalla. Ilman epäilyksiä. Tottakai! Olinhan juuri selättänyt vaikeina pidetyt pääsykokeet, tiesin pystyväni opiskelemaan riittävästi jatkossakin, tiesin olevani kiinnostunut aiheesta ja tietäväni etenkin pieneläimistä jo valmiiksi yhtä sun toista. Kuulin toki jo ykkösellä huhuja vanhemmista tiedekuntamme opiskelijoista, jotka olivat vuosien myötä alkaneet epäillä itseään ja uravalintaansa, mutta eihän se tulisi koskettamaan minua! Minua, jolla on motivaatio taivaissa!

Enää peilistä ei katso sama tyttö ja suurin muutos on ehdottomasti tapahtunut tämän vuoden aikana. Kaikki tuntuvat prekliinisten opintojen aikana odottavan, että milloin siihen oikeaan asiaan oikein päästään ja kun se vihdoin tapahtuu, pitäisi kaikki omaksua todella tiiviiseen tahtiin. Vaan kuinka paljon siitä asiasta jää pysyväismuistiin? Olisin toivonut, että enemmän.

Sehän tässä välillä ahdistaakin: nyt minun opiskelemani perusteella pitäisi tietää. Pitäisi osata. Olenko jotenkin yksinkertainen, kun aivoni tuntuvat välillä teflonilta?

Katson opiskelutoveriani, joka on ilmiömäinen aggressiivistenkin koirien käsittelijä. Katson opiskelutoveriani, joka pystyy hoitamaan ankarasti puolustautuvan kissan itsenäisesti toisessa huoneessa. Kuuntelen, kuinka yksi latelee uskomattoman määrän kirjatietoa lähes mitä tahansa kysyttäessä ja huomaan, miten toiset jo kanyloivat sujuvasti. Itseään ei saisi verrata toisiin, enkä yleensä sitä juuri sitä harrastakaan, mutta välillä en voi välttyä miettimästä, että mikä olikaan se minun lahjani? Mitä annettavaa juuri minulla on?

Toivon, että tämä epäröinti on ohimenevää ja monella tasolla uskonkin, että se on. Vaan kun olette lukijoina välillä kysyneet, että miltä se nelosella opiskelu nyt tuntuu, niin tässä rehellinen vastaus.

Toki järjellisesti ymmärrän, että suurin osa luettelemistani taidoista on täysin saavutettavissa ajan ja harjoituksen myötä, mutta nyt puhunkin vain tunnepuolesta. Tämänhetkisestä sellaisesta. Ja kuten me kaikki tiedämme, toisinaan tunne vie voiton siitä kuuluisasta järjen äänestä. Järjellisesti ajateltuna tiedän, että valmistumisesta se opiskelu ja oppiminen sitten vasta alkaakin. Tiedän, että kirjat ovat sitä varten, että niistä voi tarkistella taustoja. Ymmärrän, että tieto muuttuu ja että se, mitä nyt opimme, ei välttämättä enää parinkymmenen vuoden päästä pädekään.

Toivoisin, että oppisin kuitenkin edes kaikkein perustavanlaatuisimmat praktiikkataidot kunnolla, sillä tuntuu, että venytin omien kliinisten taitojeni harjoittelun aloittamista turhan pitkälle. Olisi ehkä kannattanut hakeutua ihan klinikkaeläintenhoitajan tuuraajaksi jo aiemmin. Vaan minulla oli hyvä työpaikka, josta uskoin aikanani pääseväni etenemään - niinkuin nyt lopulta tapahtuikin. Taidot eivät vain ole vielä sillä tasolla, kuin olisin toivonut niiden tässä vaiheessa olevan ja niiden opettelu vie paljon energiaa.

Minähän aloitin syksyllä työt kahdessa uudessa paikassa ja nyt keväällä vielä yhdessä, eli olen käytännössä tasapainoillut tässä nyt uunona aika monessa paikassa. Syksyllä töitä ja uusia haasteita etsiessäni ahdisti eniten se, ettei kukaan tuntunut haluavan antaa opiskelijapololle mahdollisuutta kehittää taitojaan, vaikka innostusta olisi riittänyt. Uusien töiden myötä se tuska on onneksi helpottanut. Nöyrin mielin saa toki jatkuvasti olla ja kiitollinen jokaisesta opista, jonka matkan varrelta noukkii. Silti joskus mietin, että työnantajanko tehtävä on minut näihin käytännön hommiin kouluttaa ja pyytelen mielessäni anteeksi osaamattomuuttani. Kyllähän sitä näin hienon koulutusohjelman pohjalta pitäisi tietää ja osata.

Voidaan toki pohtia, että mikä ylipäätään on koulutusohjelmamme osuus asiaan ja mikä johtuu vain omasta persoonastani. Teenkö vain pääni sisällä kaikesta vaikeampaa? Luultavasti. Olen aina vaatinut itseltäni paljon ja tottunut siihen, että kun teen paljon töitä, niin lopussa kiitos seisoo. Nyt tuntuu, että niin ei juuri tapahdu. Ei ainakaan oman pään sisällä. Sitä on oppinut itsensä pahimmaksi ruoskijaksi. Vaan eipä siitä ulkopuolisesta kannustuksestakaan haittaa olisi. Pienestä pään taputuksesta, joskus. Vaikka aina ei niin syytäkään olisi.

Olen toisaalta miettinyt, että ainahan minä olen tällainen ollut. Olen melko säännönmukaisesti työhistoriassani kokenut olevani jonkin sortin altavastaava ja niin olen varmasti ollutkin. Ei lyhyen kesän tai muun pätkätyön aikana ehdi koskaan tulla vakituisten veroiseksi. Silti olen saanut välillä jopa korvia punehduttavan hyvää palautetta. "On kyllä niin harmi, että lähdet. Sanoin tuossa juuri muille, että ei me saada mistään toista Nean veroista" tai "Hyvin sulla meni, ei tätä yksikköä olisi edes voinut kuvitella jättävänsä kokonaan kenenkään aiemman kesätyöntekijän käsiin."

Ylistäviä kommentteja, jotka ovat tulleet itselleni täysin puskista. Paikoissa, joissa oma osaaminen on tuntunut ihan joltakin muulta kuin korvaamattomalta. Toki sitä aina yrittää parhaansa, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa. Kysyy, kommunikoi ja yrittää uudelleen. Miten ne epäonnistumiset vain jäävätkin itselle aina niin kirkkaina mieleen? Miten sitä oppisi suopeammaksi itselleen? Luulen, että tämä on varsinainen perisynti niin meidän eläin- kuin ihmispuolen kollegojenkin kesken.

Toisaalta, jollei koskaan vaadi itseltään mitään, niin voiko sitä mihinkään kehittyäkään? Jos en olisi koskaan vaatinut itseltäni mitään, en olisi nyt tässä. Jos en koskaan vaatisi itseltäni mitään, toistaisin vain samoja virheitä oppimatta niistä mitään. Pitäisi löytää jokin kultainen keskitie.

Toivon, että ensi kesän työrupeaman jälkeen voin kirjoitella hieman huojentuneemmin mielin. Toivon, että kanyyli löytää sujuvasti tiensä suoneen ja että kykenen nappaamaan kelvollisen röntgenkuvan. Toivon, että ehtisin kerrata teoriapuolta sen verran, että pystyisin sitten vitosella keskittymään täysillä jopa ihan eläinlääkärin taitoihin, kuten diagnostiikkaan ja hoitosuunnitelmien laatimiseen.

En tosin usko, että epävarmuutta pystyy täysin selättämään vielä muutamaan vuoteen. Se vaihtaa muotoaan ja kohdettaan. Oleellista on tiedostaa se ja oppia elämään sen kanssa, niin ettei anna sen lannistaa. Uskoa, että hallinnan tunne on mahdollista saavuttaa.

Pitkä matka on vielä kuljettavana, mutta ainakin tuntuu, että olen oikealla tiellä.