Kroatia, päivä 3

Ennakkovaroitus: tämä postaus on pitkä ja sisältää paljon kuvamateriaalia. Ota mukava asento.

Kolmanneksi päiväksi olimme tosiaan varanneet Splitistä retken Plitvicen kansallispuistoon. Harkitsimme ensin hiukan oman auton vuokrausta, mutta O oli sitä mieltä, että järjestetty retki tulisi kuitenkin halvemmaksi. Mene ja tiedä, mutta koska itse en suostu vieraassa maassa ratin taakse hyppäämään, kutsui meitä perjantaiaamuna klo 7.30 keskustasta lähtenyt minibussi. Retki maksoi 75e, mutta koska Plitvice oli pohjimmiltaan juuri se syy, miksi olen Kroatiaan niin kauan halunnut, ei auttanut valittaa.

O oli tsekannut illalla säätiedoista, että koko päivän pitäisi olla kirkas ja aurinkoinen. Ulos lähdettyämme saimmekin todistaa ihmeen käyneen toteen: säiden jumalat olivat vihdoinkin kääntyneet puolellemme! Koko kaupunki kylpi aamuauringossa, taivaalla näkyi vain muutama hassu pilvenhattara ja mieliala oli vähintäänkin yhtä korkealla.

Noukimme torilta rasiallisen kroatialaisia mansikoita matkaamme ja nousimme Trg Republike-aukion kupeessa uuteen minibussiin yhdessä kroatialaisen kuskimme ja oppaamme, erään toisen suomalaispariskunnan, yhdysvaltalaisen pariskunnan, brittipariskunnan, australialaiskaksikon, argentiinalaisen naisen ja uusiseelantilaisen pariskunnan kanssa. Reilun kolmen tunnin ajomatka kohti Plitvicen kansallispuistoa saattoi alkaa!

Opas osoittautui varsin rempseäksi ja nauravaiseksi tapaukseksi. Hän kertoi hieman Splitin historiasta ja erittäin paljon omasta elämästään sekä kroatialaisista yleensä. Kansallispuiston esittely jäi vähemmälle huomiolle, mutta ei se oikeastaan haitannut, sillä oppaan jutut olivat muutoin varsin mielenkiintoisia. Saimme kuulla, että sotien jälkeen Kroatian maaseutu on alkanut tyhjentyä ihmisten muuttaessa helpomman elannon perässä kaupunkeihin. Kaikkialla näkyikin autioita, hylättyjä maatiloja ja toisin kuin Suomessa, Kroatiassa ei tunnuta kiirehtivän tyhjilleen jääneiden rakennusten purkamisen suhteen. Ei edes kaupungeissa, joissa saattoi nähdä katottomien kiviseinien törröttävän kohti taivasta, vain heinikko ja matalia puita lattiana.

Ihmiset tienaavat kuulemma keskimäärin vain n. 600 euroa kuussa ja ovat tottuneet tekemään useampaa työtä yhtä aikaa. Niinpä monilla onkin päivätöidensä lisäksi vuokrattavia asuntoja, viini- tai mandariiniviljelmiä tai muita tapoja rahoittaa menojaan. Kroatia liittyy EU:iin parin kuukauden päästä ja paikalliset pelkäävät EU:n säännösten rajoittavan tätä heidän perinteistä elintapaansa niin, että yksityishenkilöiden on pian mahdotonta myydä esimerkiksi muutamaa pulloa viiniä tai oliiviöljyä lähipiirilleen, niinkuin täällä on aina tehty. Jotakin paikallisten elintasosta kertoo myös se, että vaikka Kroatiaan on rakennettu uudet, hienot moottoritiet, vain harvoilla on varaa käyttää niitä, joten tiet pysyvät ruuhkattomina.

Puolessa välissä matkaa pysähdyimme huoltoasemalle tauolle.

Retkibussimme

Laventeli-mantelisuklaata. Maistui juuri niin oudolta kuin kuulostaakin, mutta laventeli on joku kroatialaisten juttu.

Prsuttia, eli kroatialaista ilmakuivattua kinkkua O:n leivän välissä

Huoltoaseman liepeillä maasto oli varsin karua kasvillisuudeltaan. Kiviaitoja on kaikkialla.

Ajettuamme noin viiden kilometrin pituisen tunnelin läpi, halki vuoriston, maisema vaihtui äkisti paljon vehreämmäksi. Plitviceä lähestyessämme taivas oli kerinnyt vetäytyä pilveen ja kuulimme, että sadetta olisi mitä todennäköisimmin luvassa. Grreat!

Pelloilla oli tulvavettä, ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen.

Perille saavuttuamme verhouduimme sadeviittoihin ja hyppäsimme ulos bussista. Hyrrrr, miten kylmää siellä olikaan! Kuulimme jälkikäteen, että lämpöasteita oli ollut vain neljä. Jännä, ettei tästä infottu kunnolla etukäteen.

Kokoonnuimme puiston kartan luo ja opas esitteli meille valitsemansa reittivaihtoehdon. Plitvicen kansallispuisto on valtavan kokoinen: jos sen haluaisi kiertää pidemmän kaavan mukaan, saisi siihen kulutettua kaksi päivää. Valmiiden reittivaihtoehtojen kesto taisi vaihdella parista tunnista kymmeneen. Me valitsimme 3-4h kestävän vaihtoehdon, eli noin 10 kilometrin lenkin.

Aloitimme kartassakin näkyviltä yläjuoksun pikkujärviltä ja kiersimme niitä kahdeksikon muotoisesti, rannalta toiselle. Sitten taitoimme 20 minuutin laivamatkan halki isomman järven ja kävimme katsomassa puiston suurinta putousta, joka oli oppaan sanoin "cherry on top of the cake".

Etsi kuvasta viisi virhettä. 1. Liian vähän vaatetta - missä tumput ja villasukat? 2. Alhaalta avonainen sadeviitta 3. Kangaskengät 4. Sateenvarjon puute 5. Optimistinen mieli

Aluksi sukelsimme vehreään metsään...

... joka johti laivarantaan.

Tällä ensimmäisellä laivalla vain vaihdettiin puolta järven toiselta rannalta toiselle.

Laivalaituri

Kaloja, joita parveili kaikkialla pinnan tuntumassa

Oppaamme pyysi, ettemme ottaisi 10 000 kuvaa. Ihan tuollaisiin lukemiin en tokikaan päässyt, mutta kyllähän niitä kuvia tuli aika lailla räpsittyä. Tämänhän takia olimme koko Kroatiaan matkustaneet ja tästä niin pitkän aikaa haaveilleet! Mietin ensin, että en laittaisi blogiin ihan näin montaa kuvaa, mutta hitto, jos joku ei jostakin kumman syystä tykkää luontokuvista, niin klikkailkoon itsensä kesken kaiken pois. Plitvice oli niin upea paikka, että vähäisempi määrä kuvia ei tekisi sille oikeutta. Ei tämäkään määrä tee - etenkään tällaisina sateisina, harmaan nuhjuisina, huuruisen linssin kautta otettuina versioina. Nämä kuvat kuvastavat ehkä 1/4 siitä, mikä puistossa olisi kuvaamisen arvoista. Oikeasti, käykää siellä, jos koskaanikinä pystytte!

Yritin taltioida kuviini Plitvicen järvien veden kirkkautta, sen turkoosista lähes vihreään vaihtelevia värisävyjä, veteen kaatuneiden puiden muodostamia vedenalaisia labyrintteja ja kalaparvia monesta kulmasta, mutta hiukan vaihtelevalla menestyksellä.

Ja näillä taustapuheilla, tässä niitä kuvia, olkaa hyvä.

Kaikki nämä ensimmäiset ovat yläjuoksun pikkujärviltä.

Matkaa taitettiin epätasaisista puunrungoista kasatuilla silloilla, jotka ylittivät järviä ristiinrastiin

Ryhmän mukana kulkeminen oli sikäli hyvä asia, että tuli pysyttyä aikataulussa. Jos olisimme olleet liikkeellä kahdestaan, olisi aikaa varmasti mennyt se kahdeksan tuntia. Nyt piti pysyä koko ajan liikkeessä ja napsia kuvia sen, minkä pystyi ja kiriä sitten muita kiinni.

Alkumatka oli mukavan sateetonta tai pientä tihkusadetta.

Pikku hiljaa sade alkoi kuitenkin yltyä.

Opas esitteli meille vanhaa kalkkikivikalliota, joka on joskus ollut veden vallassa. Kallio on muodostunut osittain kalkkeutuneista kasvinosista. Jossakin on nähtävissä jopa kalkkeutuneita kasvin lehtiä.

Välillä kapusimme korkeammalle, näköalapaikalle.

"You'd think that once you've seen a waterfall, you've seen them all. But that's not the case at all. They're all different." totesi brittivahvistuksemme.

Pian näköalapaikan ohittamisen jälkeen sade yltyi päättymättömäksi rankkasateeksi. Kohta alkoi myös ukkostaa ja koko taivas hehkui salamoiden voimasta. Parhaimmillaan ukkonen jyrähteli noin kilometrin päässä ja me taapersimme eteenpäin kuin iloinen ankkalauma. Paitsi että kovin iloista se meno ei enää siinä vaiheessa ollut.

Kirsikkana kakun päällä saimme niskaamme myös oikein kunnon raekuuron. Se siitä sään jumalien armollisuudesta.

Kengistäni tuntui loiskahtavan puolen desiä vettä ulos jokaisella askeleella ja edelläni kulkeneen aussinaisen sadeviitan hupussa oli viitisen senttiä vettä. Tämä jäi päällimmäisenä mieleen yläjuoksun loppumetreistä.

Yritin ottaa kuvia, mutta jossakin vaiheessa oli vain pakko alkaa sääliä kameraparkaa ja itseäni, niin että pakkasin kameran sateen suojaan. Se sateenvarjo olisi ollut kova juttu.

Niinpä voin vain kertoa, että yläjuoksun jälkeen nousimme pieneen laivaan, joka kuljetti meidät ja pari äänekästä koululaisryhmää ison järven toiseen päähän taukopaikalle, jossa olisi voinut kauniilla säällä syödä omia eväitään tai ravintolan tarjoamaa pikaruokaa, mutta me keskityimme nauttimaan paikalle viritetyn nuotion ja sateensuojan tuomasta hetkellisestä lämmöstä.

Vielä oli kuitenkin koottava itsensä ja lähdettävä kylmään sateeseen noukkimaan se todellinen kirsikka alajuoksulta.

Alajuoksu oli etenkin O:n suosikki ja todella kaunis kaikin puolin. Harmi, että jouduin tuijottelemaan varsin pitkälti vain omia ruskeiksi muuttuvia kengänkärkiäni välttyäkseni lipeämästä liukkailta puulankuilta veteen. Minkäänlaisia kaiteitahan tuolla ei juurikaan ole.

Rotko

Korkein putous, ihminen mittatikkuna

Kiipesimme vielä toisen puolen kallioille, näköalapaikalle, kuvaamaan korkeinta putousta...

... ja aivan kallion huipulla odottikin ihana pieni minibussimme lämpimine lattioineen! Harvoinpa olen ollut niin onnellinen päästessäni autoon. Bussissa olo helpotti heti, kun sai märät sukat ja kengät pois.

Täytyy myöntää, että monella hetkellä puistossa räpiköiminen ei tuossa säässä ollut enää kivaa. Onnistuin myös pudottamaan kamerani linssinsuojuksen heti alkumatkasta puroon ja sinne katosi. Oppaamme onnistui kuitenkin hyväntuulisuudellaan ja huolehtivaisuudellaan nostamaan monen, mukaanlukien minun itsenikin mielialaa. Eikä kaduta yhtään! Onneksi nappailin edes yläjuoksulla tiheästi kuvia.

Poikkesimme vielä puiston lähellä syömään oppaalle tuttuun ravintolaan.

Lämmikkeiksi saimme heti jotkin paikalliset, lähinnä vodkalta maistuneet paukut.

Hieman konkreettisempaa lämpöä toi pöytämme viereen asennettu lämmitin. Ai ai, jumalaista!

Oppaamme oli kehunut ravintolaa menomatkan aikana vuolain sanoin, eikä vähiten sen pienen, paikallisen panimon oluiden vuoksi. Kuulemma kyseinen olut on aivan omaa laatuaan, sillä se tehdään paikallisten (tuskin kuitenkaan kansallispuiston) järvien kirkkaasta, puhtaasta vedestä.

O:n tuomio: ei mitään maagista, mutta hyvää. Ei perinteisen tumman oluen makuista.

Monipuolisesta menusta omalle lautaselleni päätyi taimenta ja grillattuja vihanneksia. Kala oli varsin nuori ja piikikäs, joten aterianautintoa himmensi hiukan ruotojen jatkuva nyppiminen, mutta aterian ehdoton helmi oli tunnistamattomaksi jäänyt, tässä kuvassa sipulirenkaiden alle piiloutuva kanttarellimainen, mutta vaaleampi sieni. Se maistui aivan taivaalliselta! Pitää yrittää selvittää, mitä se olisi voinut olla. Ehkä koko reissun paras yksittäinen makunautinto!

O valitsi jälleen cevapcicin, oppaan suosituksesta. Illallisen aikana opas kertoi mielenkiintoisia tarinoita muunmuassa omista kokemuksistaan sotarintamalla. Tuntui hurjalta kuunnella juttuja sotilaiden psyykkisistä romahduksista siinä kesäkurpitsaa mussuttaessaan. Kyllä saa olla onnellinen, että on moisilta ajoilta välttynyt!

Ravintolakäynnin jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Splitiä. Matkalla poikkesimme katsomaan kahta tarhassa pidettävää, orvosta pennusta vankeudessa kasvatettua karhua. Kovin apaattisina lojuivat rassut aitauksessaan.

Paikasta löytyi muitakin eläimiä.

Lisäksi kuski pysäytti bussin Trogirin kohdalla. Itse olin niin jäässä, etten hinkunut enää päästä joutua ulos, mutta O kävi nappaamassa kuutamokuvan tästä oppaamme kotikaupungista.

Olimme lopulta Splitissä joskus iltayhdeksän jälkeen. Kengät, takit ja lahkeet märkinä, mutta muuten varsin onnellisina. Oli kaunis kuutamo, joten innostuin kuvailemaan hiukan öistä kävelykatua.

Yhteenvetona Plitvicen kansallispuistosta sanottakoon, että menkää ja nähkää! Ei sitä voi sanoin tai kuvinkaan täysin kuvailla. Se on koettava. Varatkaa lämmintä vaatetta, sadevarusteet ja vaihtosukat sekä -kengät reissuun. Tällaisia koiranilmoja oli oppaamme kohdalle tosin sattunut kuulemma vain muutamia kertoja 4-5 vuoden aikana ja yleensä sää on ollut kaunis.

Aina vain joidenkin on oltava niitä huonotuurisia.