Kroatia, päivä 4

Lauantaille oli luvattu hieman kauniimpaa keliä ja nähdessämme auringonsäteiden pilkistävän kaihtimien välistä jo aamuvarhaisella karisivat unihiekat aika nopeasti silmistä. En usko, että olemme koskaan aiemmin selvinneet ulos yhtä nopeasti!

Haimme läheisestä Tommy-marketista hiukan aamupalaa: pähkinöitä, juustoja, leikkeleitä ja herkullista kreikkalaista jugurttia. On aika jännä juttu, että "laktoosi-intolerantikkokin" parantuu mystisesti, kun matkustaa ulkomaille ja syö paikallisia maitotuotteita - ilman minkäänlaisia oireita. Olen kuullut monen suomalaisen todenneen saman ja päti kyllä omallakin kohdalla. Niinpä söinkin tuollaisen jugurtin melkeinpä joka päivä.

Aamupalaseura.

Uusi vs. vanha

Lähdimme kävelemään kohti Bacvicen uimarantaa, jonka on keskeisen sijaintinsa vuoksi yksi Splitin suosituimmista. Taivaalle alkoi kuitenkin kerääntyä pilviä ja juuri kun pääsimme rannan tuntumaan, tipahtivat ensimmäiset sadepisarat kasvoille. Niin tyypillistä!

Ranta tyhjeni nopeasti ja jäljelle jäivät vain omaa käsipallopeliään vedessä pelanneet paikalliset. 

Onneksi olimme Plitvicestä viisastuneina ostaneet rantakojusta sateenvarjon. Se tuli hyvään tarpeeseen.

Tutkiskelimme sitten lähialueen katuja aikamme kuluksi.

Optimisti uimashortseissaan

Kroatiasta tuntui löytyvän eläintenystävää joka lähtöön: niin puluja, kaloja kuin katukissojakin ruokittiin paikallisten toimesta. Pääosin jätelavoilta löytyvältä tai sinne muuten joutuvalla tavaralla, mutta kuitenkin.

Päädyimme lopulta koluamaan joitakin keskustan liikkeitä ja tuli sieltä muutama löytökin tehtyä. Erityisen iloinen olin parista kouluun liittyvästä pikkujutusta, joita varta vasten koetin etsiäkin. Vilautan niitä ehkä myöhemmin. Kaiken kaikkiaan maan hintataso tuntui olevan melko lähellä omaamme ja putiikkeja oli aika harvakseltaan ainakin näin Aurinkorannikon tyyliin tottuneelle.

Pyörimme myös Diocletianuksen palatsin tienoilla vanhoja rakennuksia ihastelemassa.

Löytö: 70% manteli-kanelisuklaa

Iltapäivällä pilvipeite repesi ja aurinko pinnisti vihdoinkin näkyviin hieman pidemmäksi aikaa. Itse asiassa koko loppuillaksi! Kaikki näytti heti paljon kirkkaammalta ja iloisemmalta.

Päätimme kiivetä komean sään kunniaksi keskustan vieressä sijaitsevan metsä- ja puistoalueen, Marjan-kukkulan huipulle. Alue on paikallisten asukkaiden suosittua virkistysaluetta, jossa lenkkeillään, pyöräillään, uidaan ja nautitaan metsän rauhasta. Luin jostakin, että koko Marjanin kukkula olisi Venetsian vallan aikana hakattu paljaaksi, mutta splitiläiset ovat istuttaneet sinne puut myöhemin uudelleen.

Puistoon johtivat pitkät portaat

... mutta ylhäältä levittäytyvä maisema korvasi nähdyn vaivan

Ja se aurinko!

Sisäinen luontokuvaajani heräsi Marjanin kasvillisuutta ihastellessa.

"Mitä sää sitä nokkosperhosta kuvaat?" ihmetteli tuo meidän biologi.

Päätimme pyrkiä kukkulan alapuolella sijaitseville uimarannoille, mutta koska sinne ei johtanut suoria teitä, lähdimme seikkailemaan metsäpolkuja pitkin. Balsut ja jyrkkä rinne eivät jostakin kumman syystä olleet oikein match made in heaven, emmekä onnistuneet löytämään metsästä mitään järkevää kulkureittiä. Eksyimme vain jollekin kaksipyöräisten suosimalle maastopolulle ja arviolta reilun puoli tuntia metsässä harhailtuamme päädyimme samoille portaille, joita pitkin olimme alunperin kukkulalle kavunneet.

Emme halunneet masentua tappiosta, joten päädyimme ottamaan keskustasta vielä bussin uimarannoille. Päädyimme niistä viimeiselle, Benelle, joka kuulosti tutuimmalle, mutta osoittautuikin hieman erilaiseksi kuin olimme kuvitelleet.

Ei hiekkaa, ei pikkukiviä. Vain kivilaatoista valettuja tasanteita, joilta pulahtaa veteen. Oikein kauniita kylläkin ja tuo veden väri ihastuttaa edelleen!

 Aurinko oli jo laskemassa, joten Benellä oli hiljaista. O:n piti kuitenkin päästä kahlailemaan.

Hiukan erilaiset piknik-pöytä ja -penkit

Bene vaikutti ehkä parhaat päivänsä nähneeltä, mutta varmasti siellä olisi viihtynyt lämpimässä auringonpaisteessa. Kaupunkiin palattuamme kävimme syömässä suositussa, suositellussa Fife-ravintolassa. Oma annokseni, eli kanaa sienikastikkeessa oli aika mitäänsanomaton ja ruohotupolta näyttänyt, haissut ja maistunut lisäke ("boiled vegetables") jäi aikalailla syömättä.

O otti "talon erikoisen" ja päätyi saamaan lautaselleen sveitsinleikkeen ja ranskalaisia. Ei kovin erikoista sekään.

Totesimme, että ehkä noudatamme jatkossa mieluummin omaa vaistoamme kuin muiden suosituksia. Ei sitten harmita niin paljon, jos valinta meneekin aivan metsään.