Kakutus

Jatketaanpa sitten kuulumisten päivittelyä viime viikolta tähän viikkoon.

Uudet verhot ja muuta pientä Malmilta shoppailtuani jatkoin Tikkurilaan ja siellä koinkin hyytäviä hetkiä, kun sain seistä yhdellä Vantaan varmasti vilkkaimista dösäpysäkeistä n. 45 minuuttia, kun neljä tai viisi vuoroa jäi välistä. Aloin aavistella jonkin olevan vialla, kun ensimmäisen vartin aikana pysäkin ohitti tasan yksi dösä (väärä), kun normaali tahti on luokkaa 2-3 minuutissa. Lopulta meitä ahtautuikin yhteen bussiin ainakin kolmen vuoron edestä matkustajia ja jurputus oli sen mukainen. Toisaalta moni oli olosuhteiden pakosta heittäytynyt hyvinkin sosiaaliseksi ja itsekin sain kuulla vieressäni istuneelta 1,5 tuntia Jumbosta Tikkurilaan matkanneelta mummolta syyn liikenteen tökkimiseen: isoilla moottoriteillä sattuneet kolarisumat. Siinä kohtaa oma ärtymys väistyi ja mieleen syttyi huoli tuiskussa Vantaata kohden matkanneesta S:stä. Huoli kohosi nopeasti vielä aivan uusiin sfääreihin, kun poika ei vastannut puhelimeen. Onneksi kyseessä oli kuitenkin vain jokin yhteyskatkos, mutta kylläpä ehdin säikähtää, että jotain on sattunut!

Viikonloppu kului siis pitkästä aikaa S:n seurassa. Ykkösellä ja kakkosellakin Vantaan vierailijat olivat harvinaista herkkua - nyt en muista, koska viimeksi olisin viettänyt viikonloppua yksin (ja tehokkaasti tai vaihtoehtoisesti aivan nollaillen). Nyt olin kuitenkin niin väsynyt koko tenttistressistä, etten jaksanut järkätä mitään ihmeellisempää ohjelmaa - mitä nyt lauantaina S:n toiveesta poikettiin Jumbossa. Hyvään ruokaan sen sijaan jaksoimme panostaa ja kokeilin mm. ensimmäistä kertaa elämässäni karppia täytekakkua, jollaista olin ajatellut väkertää parin viikon kuluttua koittaville Taikan 1-vuotissynttäreille.

Pohja onnistui hienosti ja oli kostuttamattakin oikein muhevaa, mutta makeutusaineena käyttämäni Stevia - hyi että! Steviassa on ikävä sivumaku (olkoonkin kuinka luonnollista ja terveellistä hyvänsä) ja tällaiseen kakkuun se ei sopinut lainkaan.

Täytteenä oli kermarahkaa, aprikoosipilttiä ja 70% minttusuklaata, joista viimeisin maistui ehkä
turhan voimakkaasti etenkin ensimmäisellä maistelukerralla, kun maut eivät olleet vielä tasaantuneet. Jos joku tietää hyvän karpin tai ei-karpin suklaakakun täytteen (mielellään vaikka tuohon aprikoosiin sopivan), niin saa vinkata!

Sunnuntaina pojat sitten suorittavat läpsystä vaihdon ja O tuli tänne viettämään maanantaista pekkaspäiväänsä. Kukkakimpun kera. Ihan vain, koska emme olleet nähneet seitsemään päivään (= "iiiik" / "awww" / oksennus - pick yours!).

Mietittiin hiilivetyjä...

... leivottiin vähän lisää...

Sain kuulla vasta yhdeksän maissa illalla, että juuri sunnuntaina vietettiin Runebergin päivää (aika mikä yleissivistys?), joten kipitimme äkkiä lähikioskille hakemaan tarvikkeet niihin kuuluisiin torttuihin. Olivat juuri niin hyviä kuin muistinkin ja taikina ehkä parasta kaikista! Sitähän pitää aina maistella jo ihan laaduntarkkailun nimissä!

Maanantainakin sitten yllättäen leivottiin.

Olin jo pidempään halunnut testata voileipäkakun onnistumista karppipaahtoleivillä (Skarppi). Tuomio: älkää kokeilko tätä kotona! Ilmeisesti noissa on sen verran gluteenia tai jotakin muuta sidosainetta, että leipä muuttui kakun sisällä lähinnä kumimaiseksi. Siinä meni sitten sekin hieno visio. Pitäisi varmaan leipoa leivät ihan alusta saakka, jos karppia kakkua havittelisi, mutta ihan niin viitseliäs en sentään taida olla.

Tämä viikko oli opiskelujen suhteen aika rankka, sillä lukujärjestykseen merkityt päivät venyivät lähes poikkeuksetta aamukahdeksasta iltapäiväkolmeen, -neljään saakka. Energisen teinikoiran omistajana katsoin viisaimmaksi skipata kaikki turhimmat aamuluennot ja osallistua pakollisten leikkelyiden ja farmakodynamiikkaharjoituksen lisäksi vain tärkeimmille. Patologian obduktiot siis jatkuivat ja pikku hiljaa alkaa jonkinlainen rutiini ja ymmärrys obduktiotekniikoiden (siis miten ja missä järjestyksessä irrotetaan mikin elinjärjestelmä mitään tärkeää unohtamatta ja tuhoamatta) päälle syntyä. Onneksi, sillä jäljellä on enää neljä avausta ennen opiskelijoiden keskuudessa pelättyä koitosta - koeobduktiota, jossa pitäisi osata mm. kaikesta kaikki.

Farmis on puolestaan ylittänyt odotukseni. Toki sekaan mahtuu myös kuivaa asiaa eri lääkeaineista ja niiden vaikutusmekanismeista, mutta toisaalta koko aihepiiri on kaikessa käytännönläheisyydessään varsin mielenkiintoinen. Etenkin kaikilla niillä luennoilla, joilla luennoitsijat ottavat esiin nimenomaan kliinisen työn käytäntöjä. Nyt olen ehkä ensimmäistä kertaa koko opiskelujen aikana joutunut kuvittelemaan saanut kuvitella itseni klinikalle määräämään lääkkeitä, pohtimaan niiden yhteisvaikutuksia ja perustelemaan turhien antibioottikuurien järjettömyyttä lemmikinomistajille. Sen edelleen hieman hämmentävän, mutta kiitollisen "minusta todella tulee eläinlääkäri" -ajatuksen lisäksi on pikku hiljaa alettava pohtia myös millainen eläinlääkäri minusta tulee. Millainen haluan olla valmistuttuani.

Se, jos mikä on mieltä kutkuttelevaa ja motivoivaa!