Inhorealismia

Mua pyydettiin joskus aikoja sitten kirjoittelemaan eläinlääkiksen huonoista puolista. Oon tähän tehtävään hiukan huono valinta, sillä mulle tämä opiskelupaikka on unelmien täyttymys ja tunnen edelleen vain suurta kiitollisuutta kaikkia sen mahdolliseksi tehneitä (valmennuskurssiopettajat, kustannuksiin osallistuneet vanhemmat, T...) kohtaan. Voisin luetella sivukaupalla hyviä puolia, mutta entäs ne huonot? Onhan niitäkin oltava, onhan?

Kuva ei liity juttuun. Appelsiinit ovat mukavia.

Toki. Ja useamman olen niitä kuullut jopa paisuttelevan. "Ei tää oo mikään koulu, tää on keskitysleiri" on ehkä radikaalein kommentti, jonka olen kanssaopiskelijalta kuullut. No, mulla ei ole mitään tarvetta angstata opiskelupaikastani - jos olisi, saattaisin ehkä joutua harkitsemaan alanvalintaani uudestaan. Realistisesti ajateltuna pystyn kuitenkin listaamaan joitakin asioita, joita eläinlääkiksestä haaveilevan kannattaa punnita ja jotka saattavat muilla aloilla olla paremmin, mutta jos motivaatio on kohdillaan, on suurin osa näistä päihitettävissä.

Siispä tässä, eläinlääkiksen huonot puolet, olkaa hyvä:


1. Pääset puuduttamaan takapuoltasi luentosalien penkeillä kokonaiset kuusi vuotta. Monelta muulta alalta valmistuisit nopeammin. Lisäksi jos päätät erikoistua, tulet viettäneeksi uudessa opiskelupaikassasi kokonaisen vuosikymmenen.

2. Omaksuttavan tiedon määrä on valtaisa. Kaikista kotieläinlajeista pitäisi tietää kaikki tai siltä ainakin välillä tuntuu. Tietoähky on todellisuutta, oman muistikapasiteettinsa rajallisuuden huomaa entistä kirkkaammin ja omasta osaamisestaan (tai oikeastaan sen puutteesta) ahdistuminen vaanii nurkan takana. Kirjat ovat paksuja järkäleitä, eikä asioita voi opetella ulkoa enää  samaan tyyliin kuin lukiossa. Toisaalta luulen, että jollakin toisella alalla pystyisin helpommin jättämään joitakin asioita lukematta, mutta täällä iskee helposti ajatus: "Entä jos tarvitsenkin tätä tietoa vielä jonkun eläimen pelastaakseni...?" Tärkeimpien asioiden priorisointia ei varsinaisesti edistä myöskään se, että professorit ja luennoitsijat ovat useimmiten omista aloistaan innostuneita asiantuntijoita, joiden mielestä kaikki asiat ovat tärkeitä ja kaikki pitää osata.

Mikäli näitä ajatuksia ei pyri aktiivisesti torjumaan, saattaa pehmustettu huone kutsua poloista eläinlääkärinalkua alta aikayksikön.

3. Erinäisten eritteiden kanssa puljaamisesta tulee arkipäivääsi. Milloin et klinikalla tai labrassa pyöriskele oksennuksessa, kusessa tai "siinä ihtessään", voit ilahduttaa kanssamatkustajiasi iltaneljän ruuhkabussissa levittämällä ympärillesi suloista raadon hajua. Siistiä sisätyötä kaipaavat: skipatkaa!

4. No ne eläimet. Useimmille eläinlääkisläisille eläimet ovat tietysti tämän alan "se juttu", mutta mikäli haluat suuntautua vaikkapa elintarvikehygienian puolelle ja käytät eltdk:a ponnahduslautanasi, joudut silti vääntämään karsinassa valtavien emakoiden ja kunnioitusta herättävien sonnien kanssa. Voisin myös kuvitella, että allergikon olo saattaa klinikalla käydä melko piinalliseksi.

5. Pakollista opetusta on yleensä useampana päivänä viikossa. "Akateeminen vapaus" ja jää melko etäiseksi käsitteeksi ja perioditauot - niin, mitä ne ovat?

Lukujärjestykset jaetaan suoraan käteen ja kaikki suorittavat samat kurssit samassa järjestyksessä, joten omien henkilökohtaisten opintosuunnitelmien teko ei ole mahdollista. Jos siis haluaa käydä samaan aikaan esim. töissä, on työpäivät sovittava aina lukujärjestys kädessä.

6. Vastuu. Vastuu hoidettavien eläinten hyvinvoinnista, hengestä ja omista päätöksistä. Vastuunottoa vaaditaan monella alalla, mutta itse henkilökohtaisesti väittäisin, että materiasta on helpompi olla vastuussa kuin elävistä eläimistä.

7. Yököttävät asiat, kuten päästä pullahtaneet silmät, mätää tai matoja tursuavat haavat, haljenneet kallot - joillekin jo pelkkä veri tai piikit. Samaan hengenvetoon on kuitenkin pakko todeta, että aika hyvin näiden näkemiseen tottuu - toivottavasti myös hoitamiseen sitten aikanaan.

8. Tenttejä on melko tiiviiseen tahtiin (paitsi ilmeisesti nyt kolmosella tai ainakin kolmosen syksyllä) ja läpipääsyprosentti (60) on suhteellisen korkea ja vitoset ovat useimmille harvinaista herkkua, joten motivaation ja opiskelutahdin tulisi olla kohdillaan.  Uusintatenteissä ramppaaminen kuuluu olevan kivinen tie, joskin siitäkin selviää.

9.Tutkinto on laaja-alainen - kaikista valmistuu Suomessa yleispäteviä eläinlääkäreitä. Niinpä joudut opiskelemaan myös sellaisia eläinlajeja tai aihepiirejä, joista et ole kiinnostunut. Suuntautua ei perusopintovaiheessa voi.

10. Ainoa mahdollinen opiskelupaikka on Helsinki, jota etenkään maalta muuttaneet hevostytöt eivät välttämättä arvosta. Asuminen on kallista ja asuntojen saaminen haastavaa. Eläinlääkisläisistä suurin osa (muistaakseni 75 %, joka tapauksessa enemmän kuin missään muussa Helsingin yliopiston tiedekunnassa) on kotoisin muualta kuin pääkaupunkiseudulta, joten monet kynnelle kykenevistä katoavat viikonlopuiksi ja loma-ajoiksi kotipaikkakunnilleen, mikä saattaa harmittaa pk-seudulle yksinään kökkimään jääviä.

11. Ryhmäpaine ja opiskelijoiden välinen kilpailu. Itse en voi väittää moiseen törmänneeni, mutta se johtuu ehkä siitä, että olen aina tottunut kilpailemaan vain itseäni vastaan, enkä ole järin kiinnostunut vertaamaan etenemistäni muiden etenemiseen. Kuulemma kilpailua kuitenkin esiintyy joidenkin vuosikurssien parissa, enkä ihmettele sitä yhtään - valikoituuhan tiedekuntaamme nykymuotoisen pääsykokeen seurauksena varsin kunnian- ja kilpailunhimoista porukkaa. Tahdista tippuvia tai tenttejä säännöllisesti uusivia saatetaan kummastella ja pitää laiskoina. Kuitenkin tiedekuntamme opiskelijoiden valmistusprosentti on muistaakseni päälle 90, joten lopullinen kelkasta tippuminen tai opintojen keskeyttäminen on harvinaista.

Kas näin. Kiitokset Kurnulle hedelmällisestä ajatusten vaihdosta ja ideoista aiheeseen liittyen!

Joko onnistuin pelottelemaan kaikki wannabe-jamesherriotit muille aloille? :)