Vahveroita

Päivittelenpä tänne heti perään (jos tätä peräkkäisinä päivinä postaamista nyt siksi voi kutsua, hehe) toisen setin kuulumisia, kun tuosta edellisestä tuli aika negistely. Kyllä mulle hyvääkin kuuluu, ei pelkkää angstausta. Joskus on vain pakko päästä purkamaan ja mikäs sen parempi paikka kuin oma blogi. 

Heti poikaystävän ja ystävien jälkeen. Mutta he nyt ovatkin saaneet vuodatuksestani jo osansa, trust me.

Heittelin olkkarista suurimman osan oransseista syysjutuista piiloon, halloweenia odottelemaan. En vain kestänyt. Pinkki-lila on niiiiin paljon enemmän mua, tyrkyttäkööt kaupat mitä tahansa.

Olisin halunnut järjestää syyskuun aikana tuparit, mutta niitä on riittänyt nyt niin monia, että aloin lopulta tsekin uskoa, että halloweenhippalot ajaisivat saman asian. Eipä siltä pimeydeltä ja koristeluilta kukaan meidän kämppää sitten varsinaisesti näe, mutta ei voi mitään. Kuulemma on mahdotonta saada samat ihmiset luoksemme kaksi kertaa parin kuukauden sisällä. Pessimismiä vai realismia? Dunno.

Kun nyt tulisivat edes sen yhden kerran.

Kivoin uusi sisustusjuttu tältä kuulta on kuitenkin tuo meidän olkkarin kattovalaisin, joka löytyi Ideaparkista ennen Liettuan reissua. Rakastan sitä syvästi! Harkitsimme pitkään Ikean Maskrosia ja muita vastaavia lamppuja, mutta tämä kukkamalli on mielestäni vielä kivempi.

Olimme alunperin suunnitelleet pärjäävämme ilman kattovalaisinta tuossa hieman hassussa kohdassa, mutta pimeät syysillat muuttivat nopeasti mielemme.

Muihin viime aikojen muutoksiin kuuluu totuttelu autottomaan elämään - kunnon opiskelijoiden tyyliin. Olisimme povanneet Biilille vielä muutaman kuukauden elinaikaa, mutta vanhus otti ja päätti keittää Lahdentien varteen viikko sitten lauantaina O:n palaillessa Lahdesta ystäviensä luota. Rest in peace.

Aika orvolta kyllä kieltämättä tuntuu. Hyvästi Vuosaari, hyvästi Espoo, hyvästi Vantaa. Aika Viikki-painotteisia taitavat koiralenkkimme jatkossa olla ja kaikenlainen retkeily vähenee varmasti. Samoin reissut kotipuoleen.

Vaan ei mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Pakkohan sitä universumin on joku balanssi säilyttää. Mä nimittäin sain töitä eräältä vantaalaiselta pieneläinklinikalta! Tyttö voi lähteä Vantaalta, mutta Vantaa ei lähde tytöstä -  vai miten se meni...

Menen ensi viikolla tutustumaan klinikkaan paremmin, mutta hyvältä vaikutti ainakin ensivaikutelmien pohjalta. Pääsen vihdoinkin tekemään kliinistä työtä! Olen niin tyytyväinen, tätä on kaivattu! Työt rytmittävät opiskelua ja tuovat vähän käytännönläheisyyttä kaiken teoriapänttäämisen keskelle. Sitäpaitsi nykyistä vuokraamme ei tuilla maksella - ei ainakaan niin, että mihinkään ylimääräiseen riittäisi varaa ja tietynlaiseen tuilla kitkuttelua korkeampaan elintasoon sitä on tässä jo tullut totuttua. Sopimukseni nykyisessä työpaikassani jatkuu myös, mutta koska työvuoroja on toistaiseksi tiedossa koko loppusyksyksi vain yksi, niin toisellekin paikalle oli totisesti tarvetta.

Tänä viikonloppuna järjestetään NVM, Nordiska Veterinär Mästerskapet, eli pohjoismaalaisten eläinlääkäriopiskelijoiden vuosittaiset leikkimieliset urheilukisat oheisbileineen Suomessa, ja harmittaa hiukan, että missasin ne. Mutta first things first - otimme nyt härkää sarvista ja matkasimme laumoinemme valtion rautateitä pitkin kotipuoleen uutta pikkuihmistä tapaamaan. Olihan jo aikakin.

Olimme varautuneet viihdyttämään kanssamatkustajiemme iltaa Utun, nykyisin ennemminkin Undon tai Utskin, suloisilla vastalauserääkäisyillä, mutta herra yllättikin kaikki matkustamalla hyvin hiljaa ja siivosti. Ilta kului saunoen ja kuulumisia vaihdellen, aamulla päätimme kerrankin hyödyntää tilaisuuden ja lähteä sieneen.

Ja mikä sato siellä metsässä odottikaan!

Oli hauska yrittää etsiä sieniä Helsingistä, uusista maastoista, mutta kyllä tuo vanhoilla paikoilla käyminen vaan niin paljon tuottoisampaa on. Ihanaa, kun ei tarvitse miettiä, löytyykö sieniä, vaan lähinnä kuinka kauan jaksaa kerätä ja kuinka paljon kantaa. Tällä kertaa tyydyimme yhteen isoon sienikorilliseen ja yhteen muovikassilliseen. En edes halua tietää, kuinka monta kiloa metsään jäi vielä mätänemään.

Liikunnan kannalta retkemme osoittautui hiukan turhaksi: mitä nyt steppailimme milloin askeleen, milloin viisi tai kymmenen sienirykelmältä toiselle, mutta onneksi Taikkis osasi tapansa mukaan keksiä luovia tapoja viihdyttää itseään ja siinä sivussa meitä muitakin.

"Heitä!"

Ihanan rentouttavaa, rentouttavan ihanaa. En ole miettinyt pieneläinten sisätauteja hetkeäkään! Leivoimme tuoreista sienistä piirakan ja nyt vielä arvon, lähteäkö johonkin kavereita moikkaamaan vai jäädäkö sohvan nurkkaan koomaamaan. 

Eivät tällä hetkellä vaikuta huonoilta vaihtoehdoilta kumpikaan.