Kasvukipuja

Paljon kuvia, vähän sanoja.

Paljon ajatuksia, vähän jäsenneltyjä sellaisia.

Siellä jossakin se - koulu. Tuntuu, että tällä hetkellä melkein jo koti. Väittivät, että nelonen on rankka.

Oikeassa olivat.

Ei ole kyse siitä, kuinka paljon pitäisi lukea. On kyse siitä, kuinka paljon ehtii lukea ja mitä kaikkea olet valmis uhraamaan sen puolesta. Luettavaa kyllä riittäisi vaikka jokaiselle vuorokauden tunnille - siitä pitää tiukka etenemistahti huolen.

Ruuansulatuskanavan taudit - kolme päivää.

Ihotaudit - kaksi päivää.

Hengityselimistön sairaudet - kaksi päivää.

Luentoja 4-7h päivässä. Kotiin ja vastaava määrä prujuja nenän alle. 

"Pelkillä prujuilla itsensä eläinlääkäriksi lukeminen ei ole... suositeltavaa."

Mikseivät sitten voi antaa meille enemmän aikaa?

Olen väsynyt ja kapinamielellä. Turhautunut. Voi miksi käytimme viime syksynä viikkoja käytännön työn kannalta varsin turhiin ryhmäprojekteihin? Miksi pänttäsimme viikkokaupalla bakteereja, viruksia ja parasiittien elinkiertoja, jos se tarkoittaa, että koko kliininen puoli on opiskeltava näin... no, juostenkusten?

Olen varma, että olisi parempiakin tapoja tulla eläinlääkäriksi. Hyväksi sellaiseksi.

Silti yritän vain edetä virran mukana. Turhautuneena.

Niin kauan kuin jaksan.

Pitkälle on tultu - periksi ei anneta. 

Havuja, perkele!

 Oman lisämausteensa nelosvuoteen tuovat ilta- ja viikonloppupäivystykset niin pieneläin- kuin hevossairaalankin puolella. Omalla kohdallani ensimmäinen päivystys koitti viime viikonloppuna. Perjantai-illan panikoin omien eläinteni kimpussa:

"Mistä se metatarsaalipulssi tuntuikaan?"

"Mistä kohdista mitkäkin sydänläpät piti kuunnella?"

"Miten muistan kysyä kaiken oleellisen anamneesia esitietoja kirjatessani?"

"Miten muistan tutkia kaiken oleellisen yleistutkimusta tehdessäni?"

Onneksi koe-eläimeni ovat yhteistyöhaluista sakkia.

Päivystyksissä nelosen kandit toimivat siis vitosen kandien, eläinlääkärien ja eläintenhoitajien apuna omien taitojensa ja kykyjensä mukaisesti. Saamme osallistua toimenpiteisiin, ottaa potilaita sisään, tehdä niille yleistutkimuksen ja koota anamneesin potilastietojärjestelmään, avustaa röntgen- ja ultraäänikuvantamisessa, tehdä labroja, kotiuttaa potilaita... mutta kuitenkin niin, että päävastuu on muilla, kokeneemmilla.

Lauantaiaamuna pakkasin hyvänlaisen määrän tavaraa laukkuuni aina hoitajakellosta eläinten kuumemittariin ja hetki hetkeltä enemmän inhoamistani ikivanhoista crocseista muistikirjaan ja saksiin. Viikonloppuaamu ja iltapäivä olivat tyypillisen hiljaisia, mutta pääsinpä jo vastaanottamaan ja tutkimaan potilasta yksin - ensimmäistä kertaa elämässäni.

Jännittävä tilanne, mutta jäin henkiin ja voisin jopa melkein kuvitella onnistuneeni tehtävässäni. 

Jäi hyvä mieli.