Eilen nimittäin kaivoin esiin mikrobiologian kirjan ja raapustelin itselleni vapaaehtoisesti yhteenvedon viime vuonna opiskelluista bakteereista. Aikaa kului noin viisi tuntia. Putkeen. On varmaan ihan perusteltua kysyä, että wtf?
En yleensä ottaen vertaile itseäni muihin, koska en koe siitä mitään hyötyväni. Eilen meillä oli farmiksen luentojen jälkeen Eviran patologien pitämä demo, jonka aikana mulle viimeistään valkeni se karu tosiasia, että oon unohtanut lähes kaikki viime vuoden asiat. Mitkä bakut, mitkä virukset, mitkä parasiitit? MIKÄ PATOLOGIA?!
Oon aina tiedostanut, että kaikkea ei voi osata ja suuren osan oppimastaan unohtaa, kun sitä ei käytä. Etenkin tällaisen tietovuoren alla. Mutta että näin perusteellisesti? Asia ei olis ehkä kalvanut mua niin pahasti, jos kurssikaverit siinä vieressä eivät olisi myöskään osanneet tarjota oikeita patogeeneja. Vaan siinä vaiheessa kun sieltä täräyteltiinkin ilmoille Bordatella bronchisepticaa ja tularemiaa, aloin mä ymmärtää, että jotakin on tehtävä.
Aloitin sitten noista bakuista, kun en muuta keksinyt. Ja niin sitä vain alkoivat asiat muistua pikku hiljaa mieleen. Miten olenkaan saattanut tähän asti laiminlyödä sen kuuluisan kaikkien opintojen äidin?
Ehkä siksi, että uutta tietoa kaadetaan jatkuvasti päähän ja sekin kaikki pitäisi ehtiä opiskella, hmm?
Illalla mietin hiukan enemmänkin tätä paineistumista. Meiltä odotetaan niin kovasti ja ennen kaikkea me itse odotamme itseltämme niin kovasti. Se lienee tämän nyky-yhteiskunnan ja individualismin hinta.
Paitsi että haluan tulla hyväksi eläinlääkäriksi (ja osata mm. kaiken!), haluan olla hyvä emäntä koirilleni, hyvä ystävä ja kuuntelija - nyt jälleen myös hyvä tyttöystävä. Haluan huolehtia itsestäni, osata laittaa hyvää ruokaa, yrittää pukeutua kivasti ja pitää kodin viihtyisänä. Haluaisin osata ottaa kauniita valokuvia ja kirjoittaa kivaa blogia.
Näen itsessäni jatkuvasti kehittämisen kohtia ja harrastan paljon itsetutkiskelua - jotenkin pieni sisäinen, osittain jo tietoisesti tukahdutettu perfektionistini pyrkii välillä pintaan. Toisaalta juuri samoista piirteistä pidän myös toisissa ihmisissä. Osakseen itsensä kehittäminen, tavoitteiden asettaminen ja etenkin niiden saavuttaminen tekevät elämästä mielekkään ja antavat voimia arjen selättämiseen.
Tänään - vaikka kuinka tekisi mieli vaipua epätoivoon ja verrata osaamistaan muihin - aion kuitenkin olla itselleni armollinen ja yrittää vakuuttua siitä, että olen mä nyt sentään tällaisenaankin jo aika hyvä.
Höpöhöpö, epätoivoon ei pidä vajota! Vaikka kaikkia vanhoja oppimiaan asioita ei heti muista, ei se tee ihmisestä huonoa ihmistä. :) Elämä on sen verran jännä juttu, että joka päivä voi oppia uutta, jos vain haluaa. 20 vuotta praktiikkaa tähän päivään asti tehnyt eläinlääkärituttavani oppi minulta menneen kesän aikana käyttämään hevostammoilla astutusliinoja tiineystarkastuksen yhteydessä. Hän itse ei ollut aiemmin semmoisista astutusliinoista kuulutkaan, vaikka on tehnyt paljon sekapraktiikkaa.
VastaaPoistaTsemppiä ja jaksamista sinne etelään, muista, että aurinko paistaa myös risukasaankin! :)
Kiitos Matte :) Ehkä mä vähän ylidramatisoin, mutta onhan se hyvä välillä palata realiteettien tasolle ja huomata, että joitain juttuja olisi syytä kerrata! Eläinlääkis on kyllä sellainen ikuinen opiskelun ala, että koskaan ei ole valmis - etenkään kun tieteen etenemisvauhti on nykyisin, mikä on. Mutta perusjutut haluaisin kyllä preklinikasta napata paremmin hanskaan, kuin miten ne nyt ovat, eli kertausta, kertausta ja sitten nokka kohti uutta ja ihmeellistä! :) Aurinkoista kevään odotusta myös sinne pohjoisempaan!
VastaaPoista