"Tapaus x"

(Kuva)

 Huhhuh, mikä päivä. Jätin taas aamuluennot välistä (koskahan viimeksi olen moisella edes istunut, hmm?) ja lueskelin lämmönsäätelyä kotona. Välillä tuntuu, että omatoiminen lukeminen on etenkin tiettyjen aihepiirien suhteen paljon tehokkaampaa kuin luennoilla istuminen - niissä viehättää ainoastaan se sosiaalinen aspekti ;) Jos olisin kuuntelemalla oppiva, olisi tilanne heti aivan toinen, mutta valitettavasti mieleni hylkii käsiteltävää aihetta kuin teflonpannu jonkun muun papattaessa sitä läpi, eli mieleen ei sillä tavalla jää mitään. Niinpä tyydynkin luennoilla yleensä vain alleviivailemaan ja tekemään prujuihin lyhennyksiä ja kaavioita suomentavia merkintöjä, jotka helpottavat niiden myöhempää lukemista. Raapustelu kun on ainakin omalla kohdallani se ainoa tapa pysyä hämärässä luentosalissa aamuvarhaisella hereillä. Etenkin niillä univeloilla, joita itse yleensä kannan harteillani unirytmini vuoksi.

Pakollisiin ryhmätöihin kuitenkin tietysti tänään iltapäivällä ilmestyin ja niihin menen muutenkin yleensä varsin mielelläni. Nyt meillä on jokusen kerran ollut käsittelyssä "potilaskeissejä" eli saamme esimerkkipotilastapauksen anamneeseineen eli esitietoineen, joiden perusteella pitää sitten diagnosoida sairaus ja laatia siitä pienimuotoinen esitys, joka lopuksi esitetään koko ryhmälle ja puretaan yhdessä opettajien kanssa. Tästä käsittelytavasta saan ainakin itse aina todella paljon irti ja samalla muistuu aina mieleen, että mitä varten täällä ylipäätään opiskellaan. Olen myös nyt jälkikäteen saanut ilahduttavia ahaa-elämyksiä siitä, miten klinikalla, jossa täysin märkäkorvana olin harjoittelijana, todella eläimiä diagnosoitiin ja hoidettiin.

(Sarjis)

Ryhmätöiden jälkeen ahkeroin kolme tuntia omatoimisesti mikroskoopin ääressä piirrellen kuvia koko kevään aikana läpikäymistämme elimistä. Nyt on valmiina vasta neljäsosa, eli saattaapa tulla kiire ennen tenttiä. Oma vika, aikaa olisi kyllä yliopiston puolelta ollut ja onpa sitä nyt vieläkin hieman tarjolla. Hyvä olisi kuitenkin loman aikana saada jokunen tehtyä.

Sitten kävin vielä salilla, kaupassa ja olin ennen yhdeksää kotona. Jännä, miten olenkin koko päivän painellut aamupalalla (pari nakkia, puolikas tomaatti, puolikas porkkana ja kolme siivua pekonia), eikä ole ollut nälkä. Huomaa kyllä, että nälänsäätelykeskus toimii heti paremmin, kun liikkuu paljon ja on karsinut hiilarit minimiin. Rasva ja protsku pitävät paljon kauemmin kylläisinä.

Huomenna olisi taas yksi työhaastattelu, joten luennot taitavat jälleen jäädä välistä. Se tarkoittaa, että lomaksi on paljon lukemista - ja  niin, että lomani taisikin jo itse asiassa alkaa! :) En kyllä mitenkään voi vielä väittää, että elukassa opiskelu tuntuisi järin raskaalta (kop, kop, eiköhän tämä vielä kolahda omaan nilkkaan myöhemmin). Asiat eivät mene yli ymmärryksen (suurin osa jo perusteiltaan Gallesta tuttua), työtä ei ole liikaa, vapaa-ajan harrastus- ja illanviettomahdollisuuksia löytyy jonkin verran, vaikkakin vähemmän kuin monessa muussa tiedekunnassa, pakollisia oppitunteja ajoittain hyvin vähän (eli vapaapäiviä voi itse pitää varsin paljonkin) ja kirjallisia töitä sitäkin vähemmän, toisin kuin vaikkapa lukiossa.

Toki täälläkin saisi helposti tapettua itsensä työllä, jos haluaisi pakkomielteisesti käydä joka luennolla ja saada vitoset kaikista kursseista. Siinä en kuitenkaan näe mitään järkeä, koskei se valtava tietomäärä kuitenkaan pysy loputtomiin päässä ilman kertausta eikä suurin osa siitä kuitenkaan tule kliinisessä työssä vastaan. Tärkeintä, niin kuin meille kovasti toistellaankin, lienee saada hyvä peruskäsitys elimistön toiminnasta, taito löytää tarvitsemansa tieto niin halutessaan sekä säilyttää sellainen hyvinvoinnin ja mielenterveyden (jep, kuulemma varsin suuri osa elukkalaisita syö mielialalääkkeitä/on masentuneita...) taso, että jaksaa sitten klinikkavuoden jälkeenkin tehdä töitäkin palavalla halulla. Sille tasolle olen itse koettanut pyrkiä ja kivasti on mennyt. Työmäärä on tuntunut sopivalta ja tulokset ovat siihen nähden olleet hyviä.

Suurin henkilökohtainen saavutukseni tänä vuonna onkin ollut oman perfektionisti -taipumukseni hiljentäminen lopullisesti useidenkin eri elämänalueiden suhteen. Ennenhän, mikäli en pystynyt antamaan kaikkeani, löin suosiolla hanskat tiskiin ja annoin koko homman mennä läskiksi eli liikuin akselilla ääripäästä toiseen. Nyt uskon kuitenkin vihdoin löytäneeni kultaisen keskitien, jota eteenpäin taivaltaessani tunnen olevani ehkä onnellisempi kuin koskaan.

(Kuva)

Siinäpä nyt hetkeksi spontaania tilitystä opiskelun arjesta. Vantaa kuittaa ja kiittää!