300609 - Sille, mitä on ollut vaikein saavuttaa, me annamme suurimman arvon

Olin luvannut itselleni, etten menisi Älyvuotoon   lukemaan vastausanalyyseja ja -spekulointeja. Olin luvannut, etten ajattelisi koko asiaa kuukauteen, vaan keskittyisin kaikkeen ihan muuhun. Kun vanhat tutut kysyivät kesällä, mitä nykyään opiskelen tai teen, vastasin vain totuudenmukaisesti "en mitään". Mitä harvempi ihminen tiesi hakemisestani, sitä harvemmalle tarvitsisi sitten kertoa, etten päässyt. Kaikki, jotka tiesivät, olivat kuulleet suunnitelmastani hankkia tänä vuonna vain hyvät pohjat seuraavan kevään koetta varten. Mahdollisuuksiahan minulla ei ollut päästä, sillä olin opiskellut fysiikkaa ja kemiaa kunnolla vasta nyt, enkä kokenut missään määrin kuuluvani "Suomen luonnontieteelliseen eliittiin", jonka eräällä taholla väitettiin kilpailevan keskenään lääketieteellisiin pääsystä. Yritin tukahduttaa kaikki haaveeni siitä, että sisäänpääsy olisi todellisuutta jo tänä vuonna.

Parin viikon kärvistelyn jälkeen sorruin kuitenkin lueskelemaan Älyvuodon vastausanalyysit läpi. Virhe. Laskutehtävien vastauksia en enää muistanut, mutta kirjallisien osuuksien osiot eivät vaikuttaneet lupaavilta. Sitten aloin jo nukkumaan mentyäni nousta keskellä yötä spekuloimaan itsekin pisteitäni "jos tämä tehtävä meni nollille, tästä olisin saanut puolet, tästä ehkä viisi pistettä, voisiko se riittää"? Turhaa. Turhauttavaa.

Muiden lääketieteellisten tiedekuntien (Helsinkiä lukuunottamatta) tulokset tippuilivat elukkaa ennen. Jännitin jokaisen kurssilaisemme tulosten puolesta ja A:n nimen listalta bongattuani itkin onnesta hänen puolestaan. Se lääkispaikka ei olisi parempaa osoitetta voinut löytää. Niin kovasti teki tyttö töitä. 

Viimeisenä iltana ennen tulosten julkaisua en halunnut nukkua omalla kämpälläni, koska pelkäsin, etten saisi siellä nukuttua. Olisin vain miettinyt yksin hämärässä, että koska mahtaa kuulua pieni kolaus tai iso kolaus (sisäänpääsynsä tai pääsemättä jäämisensä kun kuulemma tietää jo kirjeen koosta ja sen aiheuttamasta äänestä postiluukusta mätkähtäessään :D). Niinpä menin S:lle yöksi ja kävimme T2:n kanssa vielä yöllä pitkällä lenkillä koirien kanssa niin kuin monta kertaa aiemminkin. Jännitys kaiherteli, vaikka koitin kaikin tavoin valmistella itseäni pettymyksen kestämiseen. Palasin nukkumaan ehkä puoli kolmen - kolmen maissa ja nousin uudelleen puoli kuuden - kuuden tienoilla. Istahdin koneelle ja suunnittelin valvovani yhdeksään, jolloin sisäänpäässeiden nimet perinteisesti julkaistaan tiedekunnan sivuilla. Olin tietysti väittänyt kaikille muille, etten ollut antanut lupaa julkaista nimeäni nettilistalla, kosken halunnut kaikkien menevän sinne kurkkimaan - etenkään ennen minua itseäni. En kuitenkaan lyhyiden yöunieni ja tekemisen puutteen vuoksi jaksanut valvoa yhdeksään asti, vaan menin uudestaan nukkumaan ja heräsin n. klo 9.30. "Tulokset ovat netissä" oli silloin ensimmäinen ajatukseni.

En kuitenkaan uskaltanut mennä heti katsomaan. Yritin vaimentaa pikkiriikkisimmänkin sisälläni kuplivan toivon ja valmistella itseäni kohtaamaan sen totuuden, että edessä olisi vielä toinen yhtä rankka vuosi, niin kuin olin alunperin suunnitellutkin. Niinpä kävinkin jälleen lukemassa ensin Älyvuodon uusimmat kirjoitukset, mikä vahvisti, että tulokset todella olivat netissä ja että osa palstalla kirjoitelleista oli sisäänpäässeiden joukossa.

Lopulta oli pakko koota itsensä ja mennä tiedekunnan sivuille, lukea uutinen, joka koski tämän vuoden pääsykoetta ja klikata nimilista auki. Oma nimeni on aina aakkosten jälkipuoliskolla, joten ajattelin lukea ensin koko listan läpi ja onnitella mielessäni kaikkia sisään päässeitä. En kuitenkaan päässyt vielä montaakaan riviä alemmas, kun silmäni rekisteröivät, että lista olikin vastoin odotuksiani laadittu kaksipalstaiseksi ja siinä samassa oma nimeni hyppäsikin lupia kyselemättä muiden seasta verkkokalvoilleni.

Muistan vain vetäneeni kädet suulleni. Ja että en saanut happea :D Sitten aivoni analysoivat hetken aikaa todennäköisyyksiä sille, että Suomesta löytyisi muitakin samannimisiä elukkaan hakeneita kuin minä. Otin kuitenkin puhelimen käteen, ja soitin sille ihmiselle, jonka uskoin olevan jännittynein puolestani (ja joka oli yksi niistä harvoista, joille edes olin kertonut tulosten tarkkaa julkaisupäivää). Puhelu meni jotenkin näin:

Minä: "Moi!"
Äiti: "Moi! Miten kävi? Oon valvonut kuudesta asti, kun jännitin sun puolestas."
Minä: *parahtaa itkemään*
Äiti: "Mitä? Etkö sä päässyt?"
Minä (itkunsekaisesti): "Pääääsin."
Äiti: "Ei oo totta, oikeesti?!!" *parahtaa itkemään*

:D Siinä sitten vollotettiin puhelimessa jonkin aikaa keskenämme. Ai miten niin herkkiksiä? Omaksi puolustuksekseni voin kyllä sanoa, että sain itseni melko nopeastikin koottua, mutta äitini vollotti koko lopun päivääkin puolestani :D Ja mainittakoon, että hänelle olisi ollut aivan sama pääsinkö laitoshoitajakoulutukseen vai eläinlääkikseen, niin kauan kuin kyse oli unelmastani, jonka eteen olin tehnyt kovasti töitä.

Samaan syssyyn on OT:nä pakko mainita eräästä kurssikaveristani, joka oli pääsykoepäivänä itkeskellyt lohduttomasti puhelinmyyjälle (täysin ilman syytä), koska oli vain ollut niin liikuttuneessa tilassa kokeen jälkeen :D Aika tunteita herättäviä tällaiset tilanteet meille naisille vain tuntuvat olevan...

Tietysti sitten lähti viestiä kavereille ja isältäni muistan saaneeni herttaisen kuvaviestin: vihreällä TextMark -tussilla (=ensimmäinen käteen sattunut?) piirretty sydän, jonka keskellä lukee "Onnittelut loistavasta suorituksesta T: Fati" :D

Lähdin kävelemään kotiin klo 11 aikaan, aurinko paistoi ja fiilis oli korkealla. Muistan mietiskelleeni, että tämän universumin huumorintajuun sopisi hyvin heittää nyt joku rattijuoppo väärälle kaistalle ja ajamaan ylitseni, niin etten koskaan näkisi vilaustakaan Viikin kampuksesta.

Pääsin kuitenkin kotiin turvallisesti ja alaovella vastaan tuli postinjakaja. Kirje oli siis saapunut ja todisti, että juuri minua sillä nimellä siellä listassa oli tarkoitettu, vaikkei se kuori ollutkaan niin iso kuin olisin voinut kuvitella. Yllätys sen sisällä oli sen sijaan sitäkin isompi: olin koko ajan kuvitellut kilpailevani korkeintaan viimeisestä sisäänpääsypaikasta tai jääväni kohtalon ivasta jokusen pisteen päähän siitä, mutta todellisuudessa olisin saanut menettää vielä 23 pistettä ja olisin silti päässyt sisään! Tämä siitäkin huolimatta, että minulta jäi aikapulan vuoksi yksi 11 pisteen tehtävä kokonaan tekemättä ja yksi c-kohta sen lisäksi.

Pikku hiljaa tunnelma alkoi muuttua pienoisesta epävarmuudesta huojennukseksi ja suureksi iloksi, ja loppupäivä kuluikin sitten kirjeen mukana tulleita papereita (tuutorikirje, ainejärjestön lehti jne), Älyvuotoa, HOASin sivuja ym. muuta aiheeseen liittyvää selaillessa. Taisinkin tuolloin heti laittaa HOASille jo hakemuksen menemäänkin.

Iltapäivällä aloin kuulostella jo vuoden ajan kaapissani sopivaa tilaisuutta odotelleen skumppapullon jupisevan, että eikö tämä nyt jo kelpaisi syyksi korkata hänet. Niinpä järjestimmekin pikaisesti pienet juhlistukset kakkukahvien ja skumpan kera vanhempieni luona. Läsnä oli vain kourallinen läheisimpiä sukulaisia ja muutama ystävä.

Meillä siis juhlittiin kouluun pääsyäni samoin kuin useimmat juhlistavat sieltä pois pääsyä. Sain jopa ruusun :D No, ehkä sitä ovat ihmiset joskus hullummistakin syistä kakkukahveja järkänneet...

"Meille sanotaan, että kyky ja taito luovat omat mahdollisuutensa. 

Usein käy kuitenkin niin, että nimenomaan vahva tahto luo paitsi omat mahdollisuutensa, myös tarvitsemansa kyvyt ja taidot."

(Eric Hoffer)