Kevätfiiliksiä

Viimeisten pääsiäisvapaiden kuvasaldoa. Meillä paluu koulun penkille tapahtui tosiaan vasta eilen.

Taikan lelu lensi pöydälle, nippanappa puikkonokan ulottumattomiin. Pieni kissa näki tilanteen ja juoksi paikalle auttamaan.

 Ei onnistunut, vaikka kuinka yritti neppailla lelua lasin alapuolelta! Suloinen parivaljakko.

Ja koska tykkään säilyttää blogini arjenmakuisena, niin ei unohdeta myöskään tätä puolta:

Teurastettu höyhenlelu ja teurastettu rairuohovati toivat kissamaisen säväyksen pääsiäiskotiimme.

Eilinen posti toi mukanaan myös kauankaivatun uuden kameran, Samsung NX200:n. Ihanaa, kun saa taas otettua jotakuinkin tarkkoja kuvia. Ainakaan kameraa ei voi enää syyttää, haha! Ylläolevat kuvat edustavat ensimmäisiä räpsäisyjä yhteisellä tiellämme. Toivottavasti se tulee olemaan pitkä. Tämä uudempi (joskin jo pari vuotta vanha) malli on monessa suhteessa edeltäjäänsä parempi: näyttö on kirkkaampi, kameran mukana tuli suoraan pieni salamalaite ja kuvien laatukin lienee parempi. Kameran runko on pienempi, mutta objektiivi huomattavasti suurempi, oikea mohlo! Asettaa minijärkkärien alkuperäisidean hieman kyseenalaiseksi...

Toinen iloinen uutinen itse asiassa jo viime viikolta on se, että O pääsi kuin pääsikin oman alansa kesätyöpaikkaan. Siihen ainoaan, johon sai haastattelun! Työt alkavat heti vapun jälkeen, mutta eivät pk-seudulla, vaan hieman loitompana täältä. Niinpä tässä ollaan muutama päivä saatu selailla autojen myynti-ilmoituksia ja tänään herra oli käynyt kotiuttamassa meille uuden ajokin!

Käytiin heti mun työpäiväni jälkeen ajelemassa ja jotenkin vaistomaisesti hurautimme suoraan Vantaalle, vanhoihin kotimaisemiin. Se tuntuu aina jotenkin houkuttelevammalta kuin keskustan suunta.

Itse auto, Mazda 323F, vaikutti varsin kelvolta menopeliltä, mutta se, mikä tässä eniten riemastuttaa, on se vapauden tunne, jonka oma auto mahdollistaa! Pk-seudulla on toki hyvä ja toimiva joukkoliikenne, mutta aika harvoin tulee pakattua koiria sunnuntaiaamupäivisin dösään ja lähdettyä useamman vaihdon vaativalle retkelle luonnonhelmaan. Oman auton kanssa se oli meille aikaisemmin melkeinpä jokaviikkoista. Tässä viimeisimmän lukuvuoden aikana kohdallamme on tapahtunut ihan selkeä viikkiytyminen, eli Viikkiin jumahtaminen. Ja totta puhuakseni, en ole vielä kovinkaan rakastunut tähän paikkaan. Täällä kaikki on toki uutta, siistiä ja luonnonhelmassa, mutta jotenkin sielutonta. Talot on rakennettu aivan vieri viereen ja keskelle on jätetty vihreä ruoholaikku, jonne kaikkien olisi tarkoitus kerääntyä ulkoilemaan. Ja niin kaikki totisesti tekevätkin! Omaa rauhaa on luonnon läheisyydestä huolimatta vaikea saavuttaa ja palvelutasokin tuntuu junnaavan paikoillaan. Ehkä en ole vain vielä sopeutunut tai ehkä suuret odotukseni eivät täyttyneetkään. En kuitenkaan usko meidän asuvan täällä yhtään kauempaa kuin on järkevää.

Onneksi nyt pääsemme ainakin helposti lähtemään myös muualle. Ihana, ihana vapaus!