Oriental love

Olen tässä viime päivinä tullut siihen tulokseen, että kissojen hankkiminen taitaa olla paras päätökseni viimeisen vuoden ajalta. Nyt, kun Undon 1-vuotissynttärit lähestyvät hurjaa vauhtia, ajattelin jakaa hiukan rotuvalintamme taustalta löytyviä syitä ja arvioita siitä, miten kuvitelmat itämaisista kissoista ja kissanomistajuudesta ovat vastanneet todellisuutta.

Ensinnäkin kissanhankinnasta yleensä - luulen, että aika monelle tuli viime kesänä yllätyksenä, että perheeseemme ilmestyi kissa. Aina teinivuosiin asti kissa ja koira kulkivat mielessäni tasa-arvoisina kandidaatteina tulevaksi lemmikiksi, jahka vain pääsisin muuttamaan kotoa ja saisin itse koota laumani. Sittemmin kohtasin lähipiirissäni enimmäkseen koiria, aloin itsekin haaveilla sellaisesta ja leimaannuinkin täysin koiraihmiseksi. Tiesin kuitenkin, että vielä joskus haluan maistaa myös kissanomistajan arkea - kunhan aika ja paikka ovat vain oikeat.

Viime kesänä alkoi sitten tuntua siltä. Elämäntilanne oli vakiintunut, olimme saaneet hyvän kämpän, klinikkavuoteen oli vielä vuosi aikaa, kesällä oli hyvin aikaa, eivätkä koirat olleet enää pentuja. Ja mikä tärkeintä: meitä oli kaksi ihmistä kantamassa vastuun.

Alunperin suunnittelin, että olisimme ottaneet aikuisen tai vanhuskissan viettämään meille eläkepäiviään. Jonkun reppanan rescuen, joita on löytöeläintalot pullollaan. Varmasti olisin niin tehnytkin, jos meillä ei jo olisi näitä koiria. Löytökissojen luonnekuvauksia selatessani huomasin, että useimpia kuvailtiin sanoilla "arka", "varautunut" tai "ujo". Ymmärsin, että sellaisen kissan totuttaminen koiriin saattaisi olla aika huono idea - kaikkien osapuolien kannalta.

Toinen vakavasti harkitsemani vaihtoehto oli aikuinen, uutta kotia etsivä pyhä birma. Myynti-ilmoituksia selaillessani aloin kuitenkin pohtia kissan ja koirien yhteensopivuutta hiukan tarkemmin. Kaikkialla vakuuteltiin, että kissa kuin kissa tottuu koiraan, jos oppii elämään sellaisen kanssa pennusta lähtien. Itse toivoin kuitenkin enemmän. En vain tottumista, vaan - jos niin voi sanoa - viihtymistä. Kyselin kissojen omistajilta kokemuksia keskustelupalstoilla ja aika nopeasti esiin nousi kaksi roturyhmää: abessinialaiset tai niiden pitkäkarvaiset serkut somalit ja itämaiset, joita kaikkia kehuttiin eloisiksi, juttelevaisiksi ja koiratalouksissakin viihtyviksi kissoiksi. Samalla totesin, että birmat edustavat luonteensa puolesta aika lailla toista - sitä rauhallisempaa - ääripäätä kissaroduista. Eräskin birmakasvattaja luonnehti omia aikuisia kissojaan "lähinnä sohvatyynyiksi". Me sen sijaan kaipasimme lähinnä kissaa, joka olisi valmis pöllyttämään sohvatyynyjä yhdessä Taikkiksen kanssa.

Tutustuttuani sitten itämaisiin ja aby/somppu -rotuihin tarkemmin, olisin ollut valmis kotiuttamaan kumman tahansa - mieluiten kuitenkin pitkäkarvaisena versiona. Käytännössä siis somalin, itämaisen pitkäkarvan tai niin, balineesin. Olisin edelleen.

Jos mietitään ensin puhtaasti ulkomuodollisia seikkoja, niin naamiovärit ovat olleet aina heikko kohtani, puhutaan sitten kissoista, koirista, kaneista tai mistä vain, joten ulkomuodollisesti itseeni vetosi eniten juurikin balineesi. Alkuun itämaisten erikoinen, hoikka, suurikorvainen ja vinosilmäinen ulkonäkö vieroksutti, mutta silmän totuttua se alkoi myös kummalla tavalla viehättää. Somaleistakin löytyy todella kauniita, esteettistä silmääni puhuttelevia hopeavärisiä yksilöitä, mutta niiden saatavuus tuntui olevan aika heikonlaista, sillä pentuja syntyy vain vähän.

Mitä luonteisiin tulee, niin itämaisista kuulin omat kriteerini kerrottuani kaikkein eniten ylistystä. Niitä kehuttiin ihmisrakkaiksi, kehruukoneiksi, koirien kanssa helpoiten samalla aaltopituudella oleviksi, kaikkiin perheen askareisiin osallistuviksi, älykkäiksi ja seurallisiksi otuksiksi. Jossakin myös vaativiksi ja kaikkialla äänekkäiksi. Abyjen ja somppujen kerrottiin eroavan itämaisista lähinnä hennomman äänensä ja mahdollisesti vielä vilkkaamman luonteensa perusteella.

Käytinkin sitten pitkän ajan pohtiakseni, pitäisikö meidän sittenkin päätyä johonkin hiljaisempaan rotuun - asummehan kerrostalossa ja naapurit on pidettävä tyytyväisinä, jos mielii vuokrasuhteensa säilyttää. Vaan kun sitten satuin kerran bongaamaan myynti-ilmoitusten joukosta kotia etsivän balineesin pennun ja ajauduin kasvattajan kanssa sähköpostinvaihtoon, oli se sitten menoa ja kuukautta myöhemmin löysimme itsemme nakottamasta suoraan syvän sinisiin silmiin.

Mitä sitten saimme, kun itämaiseen päädyimme? Voi, paljon!

Utu eli Undo eli Mundo eli Utski eli Unski eli Munski eli Mutu eli Mundolainen eli Unskale eli Munskale ja Kissshukisshulainen osoittautui todella persoonalliseksi kissaksi. Ensinnäkin, se on todella älykäs, oppivainen, utelias ja huumorintajuinen. Se oppi muutamalla toistolla nimensä, kiellon ("ä-ä-ä-ääää") ja että sohvia tai muita pintoja ei ole soveliasta raapia. Pentuna se pelkäsi alkuun Taikkista, mutta lopulta parivaljakosta tuli hyvät kaverit. Yhä edelleen herra jaksaa Taikkiksen välillä raisuiksikin yltyviä hännänjahtausleikkejä ja hulluttaa pientä koiraa, minkä tassuistaan kerkiää. Undo on myös uskomattoman kärsivällinen Jodan suhteen ja intoutuu usein pienestä haastosta itsekin painimaan.

Kun parvekkeen ovi avautuu, on Undo noin kahden sekunnin kuluessa ulkona. Olemme mitanneet aikaa. Kun eteisen kiipeilypuu muutti nyt kevään kunniaksi parvekkeelle, muutti Undo sen mukana - yhdeksi kokonaiseksi illaksi.

Lisäksi Undo on tutkinut jokaisen korkean tason, joka asunnostamme löytyy. Lempipaikkoja ovat liukuovien ja kylpyhuoneen oven karmit, mutta onpa sitä taulu-TV ja olohuoneemme canvas-taulukin pitänyt testata. Undon suurta huvia on myös pyrkiä livahtamaan ulko-ovestamme rappukäytävään, jonne päästyään se vain heittäytyy selälleen kierimään. Suurena siisteyspoliisina Unskale peittelee kaikki vähänkään haisevat objektit huolellisesti ilmalla.

Näiden perin kissamaisten piirteiden lisäksi Unskaleesta löytyy myös varsin koiramaisia piirteitä. Se osaa tuoda rakkaita höyhenlelujaan sohvalla istuville ihmisille heitettäväksi (no, en tiedä haluaako se lelua heitettävän, mutta ainakin se tuo sen monta kertaa peräkkäin...) , reagoi nimeensä lähes poikkeuksetta ja murisee, kun rappukäytävästä kuuluu aamuyöllä kolinaa. Murinalta se ainakin kuulostaa! Murinalla puolustetaan myös rakkaimpia leluja. Ihmisiään Unskale seurailee tarkasti huonesta toiseen. Tänäänkin, koko päivän. Nytkin herra makaa tässä vieressäni kerällä, tunkee välillä syliin, puskee ja kehrää. Kun kauppakasseja tyhjennetään jääkaappiin, puskee Mundo jääkaapin karmia. Yönsä se nukkuu nykyisin mieluiten meidän jalkopäässämme.

Vaan entä se äänekkyys? Kyllä sitäkin on saatu kokea ja tässä kohtaa mun on myönnettävä, että alkuun se meitä fiksumpana oppi myös käyttämään sitä hyödykseen. Ennen Jodan tuloa ja hetken sen jälkeen Undolla oli nimittäin tapana alkaa öisin meidän nukkumaanmennessämme alkaa huudella kovaan ääneen makuuhuoneen ovella ja pyytää päästä pois. Sama toistui aamuöisin. Ja me emme edes pääsääntöisesti nuku kovin pitkiä unia... Niinpä alkuun päästelimmekin sitä pois, kun ajattelimme, että sillä olisi nälkä tai jano. Myöhemmin pidimme makkarin ovea raollaan öisin, niin että kissa sai kulkea miten tykkäsi. Samalla se kuitenkin rallasi ympäri olkkaria ja valvotti mekastuksellaan erityisesti mua usein tuntikaudet. Onneksi tästä tavasta on sittemmin sinnikkyydellä päästy eroon ja nykyisin voimme kaikkia sulkeutua rauhassa makkariin yöksi ja nukkua sikeästi aamuun asti.

Sen sijaan olen alusta asti tykännyt Mundon tavasta vastata, kun sitä puhuttelee. Herra myös kommentoi monella persoonallisella tavalla päivän tapahtumia ja huutelee kovempaa vain, jos jokin asia (kuten liian matalalla oleva katto tai tyhjä kuppi) ärsyttää. Ääni ei kuitenkaan ole mikään korvia huumaava, eikä naapureista ole kuulunut mitään, joten niiltä osin huoleni oli luultavasti turha.

Joda-kissulaista hankkiessamme Undon yöhuutelukausi oli ehkä pahimmillaan ja esitimme kasvattajalle toiveen saada mahdollisimman hiljainen balineesi kiljukaulalle kaveriksi. No, pentueen hiljaisimman saimmekin - mutta ei tämä pikkumieskään mikään hiljainen ole. Mitään meluhaittoja ei sen äänenkäytöstä ole tokikaan koskaan ilmennyt, mutta pientä kommentointia ja juttelua kuuluu kyllä jatkuvasti. Ja nyt, kun ei tarvitse enää valvotuista öistäkään stressata, voin täydellä sydämellä sanoa, että onneksi tuokin juttelee! Kummankin kissan kanssa voi helposti käydä pieniä (ja ehdottoman älykkäitä) keskusteluita, ne vastaavat ällistyttävän usein, kun kysymyksen kohdistaa suoraan niille. Jonden ääni on vielä erityisen hauska pieni kähinä - sydäntä raapaisevan dramaattinen jopa välillä ja yleensä sitä säestää kovaääninen hrrhrr-kehräys. Ajatus hiljaisesta kissasta tuntuisi tällä hetkellä kovin etäiseltä. Niin hauskoja ääniä noista lähtee!

Joda, Jonde, Jonskale, Joonatan, Joonas, Jonathan, rakkaalla kissulla on monta nimeä.

Erityisen ihmisrakkaalla päällä Pikkukissu on aamuisin. Silloin tullaan erityisen päättäväisinä syliin ja pusketaan niin, että melkein sattuu. Jonden erikoistaitoihin kuuluu myös kaivautua ihmisten käsien alle, peiton alle tai jopa mun ja O:n väliin, vaikka makaisimme kuinka näennäisen lähekkäin sohvalla. Se kaipaa huomiota ja silityksiä ja todellakin myös osoittaa sen!

Jonde hakeutuu aktiivisesti erityisesti Taikkiksen seuraan, mutta Taikkis on enemmän Utun perään. Sen sijaan kissaveljeltään pikkumies saa kyllä halutessaan huomiota ja naamanpesuapuja. Välillä Joda tunkee Utun kanssa samaan pesään jopa niin röyhkeästi, että Undo katsoo paremmaksi väistyä alta.

Pikkumies on myös erittäin leikkisä, tutkii jokaisen kassin läpi ja osaa viihdyttää itseään millä tahansa helposti heiluvalla esineellä. Myös kaikki itsestään liikkuva saa Jodan silmät tuikkimaan ja piikkihanskat leviämään. Niinpä se helposti hyökkiikin niin mun karvatossujen, Utun hännän kuin päiväpeiton alla mönkivän koirankin kimppuun. Lisäksi Joda seurailee meitä kotona ja osallistuu kaikkiin päivän askareisiin. Sängyn petaaminen on huippuhauskaa ja mun laittautumistani on helpoin seurata suoraan lavuaarista käsin! Etutassut käyvät, kun kaikkea jännittävää pitää yrittää neppailla niillä.

Voisinko siis sanoa, että toiveeni kissanomistajuudesta ja kissoistamme ovat toteutuneet?

Kyllä.

Voisinko jopa väittää, että ne ovat ylittyneet?

Voi kyllä!