Vahveroita

Päivittelenpä tänne heti perään (jos tätä peräkkäisinä päivinä postaamista nyt siksi voi kutsua, hehe) toisen setin kuulumisia, kun tuosta edellisestä tuli aika negistely. Kyllä mulle hyvääkin kuuluu, ei pelkkää angstausta. Joskus on vain pakko päästä purkamaan ja mikäs sen parempi paikka kuin oma blogi. 

Heti poikaystävän ja ystävien jälkeen. Mutta he nyt ovatkin saaneet vuodatuksestani jo osansa, trust me.

Heittelin olkkarista suurimman osan oransseista syysjutuista piiloon, halloweenia odottelemaan. En vain kestänyt. Pinkki-lila on niiiiin paljon enemmän mua, tyrkyttäkööt kaupat mitä tahansa.

Olisin halunnut järjestää syyskuun aikana tuparit, mutta niitä on riittänyt nyt niin monia, että aloin lopulta tsekin uskoa, että halloweenhippalot ajaisivat saman asian. Eipä siltä pimeydeltä ja koristeluilta kukaan meidän kämppää sitten varsinaisesti näe, mutta ei voi mitään. Kuulemma on mahdotonta saada samat ihmiset luoksemme kaksi kertaa parin kuukauden sisällä. Pessimismiä vai realismia? Dunno.

Kun nyt tulisivat edes sen yhden kerran.

Kivoin uusi sisustusjuttu tältä kuulta on kuitenkin tuo meidän olkkarin kattovalaisin, joka löytyi Ideaparkista ennen Liettuan reissua. Rakastan sitä syvästi! Harkitsimme pitkään Ikean Maskrosia ja muita vastaavia lamppuja, mutta tämä kukkamalli on mielestäni vielä kivempi.

Olimme alunperin suunnitelleet pärjäävämme ilman kattovalaisinta tuossa hieman hassussa kohdassa, mutta pimeät syysillat muuttivat nopeasti mielemme.

Muihin viime aikojen muutoksiin kuuluu totuttelu autottomaan elämään - kunnon opiskelijoiden tyyliin. Olisimme povanneet Biilille vielä muutaman kuukauden elinaikaa, mutta vanhus otti ja päätti keittää Lahdentien varteen viikko sitten lauantaina O:n palaillessa Lahdesta ystäviensä luota. Rest in peace.

Aika orvolta kyllä kieltämättä tuntuu. Hyvästi Vuosaari, hyvästi Espoo, hyvästi Vantaa. Aika Viikki-painotteisia taitavat koiralenkkimme jatkossa olla ja kaikenlainen retkeily vähenee varmasti. Samoin reissut kotipuoleen.

Vaan ei mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Pakkohan sitä universumin on joku balanssi säilyttää. Mä nimittäin sain töitä eräältä vantaalaiselta pieneläinklinikalta! Tyttö voi lähteä Vantaalta, mutta Vantaa ei lähde tytöstä -  vai miten se meni...

Menen ensi viikolla tutustumaan klinikkaan paremmin, mutta hyvältä vaikutti ainakin ensivaikutelmien pohjalta. Pääsen vihdoinkin tekemään kliinistä työtä! Olen niin tyytyväinen, tätä on kaivattu! Työt rytmittävät opiskelua ja tuovat vähän käytännönläheisyyttä kaiken teoriapänttäämisen keskelle. Sitäpaitsi nykyistä vuokraamme ei tuilla maksella - ei ainakaan niin, että mihinkään ylimääräiseen riittäisi varaa ja tietynlaiseen tuilla kitkuttelua korkeampaan elintasoon sitä on tässä jo tullut totuttua. Sopimukseni nykyisessä työpaikassani jatkuu myös, mutta koska työvuoroja on toistaiseksi tiedossa koko loppusyksyksi vain yksi, niin toisellekin paikalle oli totisesti tarvetta.

Tänä viikonloppuna järjestetään NVM, Nordiska Veterinär Mästerskapet, eli pohjoismaalaisten eläinlääkäriopiskelijoiden vuosittaiset leikkimieliset urheilukisat oheisbileineen Suomessa, ja harmittaa hiukan, että missasin ne. Mutta first things first - otimme nyt härkää sarvista ja matkasimme laumoinemme valtion rautateitä pitkin kotipuoleen uutta pikkuihmistä tapaamaan. Olihan jo aikakin.

Olimme varautuneet viihdyttämään kanssamatkustajiemme iltaa Utun, nykyisin ennemminkin Undon tai Utskin, suloisilla vastalauserääkäisyillä, mutta herra yllättikin kaikki matkustamalla hyvin hiljaa ja siivosti. Ilta kului saunoen ja kuulumisia vaihdellen, aamulla päätimme kerrankin hyödyntää tilaisuuden ja lähteä sieneen.

Ja mikä sato siellä metsässä odottikaan!

Oli hauska yrittää etsiä sieniä Helsingistä, uusista maastoista, mutta kyllä tuo vanhoilla paikoilla käyminen vaan niin paljon tuottoisampaa on. Ihanaa, kun ei tarvitse miettiä, löytyykö sieniä, vaan lähinnä kuinka kauan jaksaa kerätä ja kuinka paljon kantaa. Tällä kertaa tyydyimme yhteen isoon sienikorilliseen ja yhteen muovikassilliseen. En edes halua tietää, kuinka monta kiloa metsään jäi vielä mätänemään.

Liikunnan kannalta retkemme osoittautui hiukan turhaksi: mitä nyt steppailimme milloin askeleen, milloin viisi tai kymmenen sienirykelmältä toiselle, mutta onneksi Taikkis osasi tapansa mukaan keksiä luovia tapoja viihdyttää itseään ja siinä sivussa meitä muitakin.

"Heitä!"

Ihanan rentouttavaa, rentouttavan ihanaa. En ole miettinyt pieneläinten sisätauteja hetkeäkään! Leivoimme tuoreista sienistä piirakan ja nyt vielä arvon, lähteäkö johonkin kavereita moikkaamaan vai jäädäkö sohvan nurkkaan koomaamaan. 

Eivät tällä hetkellä vaikuta huonoilta vaihtoehdoilta kumpikaan.

Kasvukipuja

Paljon kuvia, vähän sanoja.

Paljon ajatuksia, vähän jäsenneltyjä sellaisia.

Siellä jossakin se - koulu. Tuntuu, että tällä hetkellä melkein jo koti. Väittivät, että nelonen on rankka.

Oikeassa olivat.

Ei ole kyse siitä, kuinka paljon pitäisi lukea. On kyse siitä, kuinka paljon ehtii lukea ja mitä kaikkea olet valmis uhraamaan sen puolesta. Luettavaa kyllä riittäisi vaikka jokaiselle vuorokauden tunnille - siitä pitää tiukka etenemistahti huolen.

Ruuansulatuskanavan taudit - kolme päivää.

Ihotaudit - kaksi päivää.

Hengityselimistön sairaudet - kaksi päivää.

Luentoja 4-7h päivässä. Kotiin ja vastaava määrä prujuja nenän alle. 

"Pelkillä prujuilla itsensä eläinlääkäriksi lukeminen ei ole... suositeltavaa."

Mikseivät sitten voi antaa meille enemmän aikaa?

Olen väsynyt ja kapinamielellä. Turhautunut. Voi miksi käytimme viime syksynä viikkoja käytännön työn kannalta varsin turhiin ryhmäprojekteihin? Miksi pänttäsimme viikkokaupalla bakteereja, viruksia ja parasiittien elinkiertoja, jos se tarkoittaa, että koko kliininen puoli on opiskeltava näin... no, juostenkusten?

Olen varma, että olisi parempiakin tapoja tulla eläinlääkäriksi. Hyväksi sellaiseksi.

Silti yritän vain edetä virran mukana. Turhautuneena.

Niin kauan kuin jaksan.

Pitkälle on tultu - periksi ei anneta. 

Havuja, perkele!

 Oman lisämausteensa nelosvuoteen tuovat ilta- ja viikonloppupäivystykset niin pieneläin- kuin hevossairaalankin puolella. Omalla kohdallani ensimmäinen päivystys koitti viime viikonloppuna. Perjantai-illan panikoin omien eläinteni kimpussa:

"Mistä se metatarsaalipulssi tuntuikaan?"

"Mistä kohdista mitkäkin sydänläpät piti kuunnella?"

"Miten muistan kysyä kaiken oleellisen anamneesia esitietoja kirjatessani?"

"Miten muistan tutkia kaiken oleellisen yleistutkimusta tehdessäni?"

Onneksi koe-eläimeni ovat yhteistyöhaluista sakkia.

Päivystyksissä nelosen kandit toimivat siis vitosen kandien, eläinlääkärien ja eläintenhoitajien apuna omien taitojensa ja kykyjensä mukaisesti. Saamme osallistua toimenpiteisiin, ottaa potilaita sisään, tehdä niille yleistutkimuksen ja koota anamneesin potilastietojärjestelmään, avustaa röntgen- ja ultraäänikuvantamisessa, tehdä labroja, kotiuttaa potilaita... mutta kuitenkin niin, että päävastuu on muilla, kokeneemmilla.

Lauantaiaamuna pakkasin hyvänlaisen määrän tavaraa laukkuuni aina hoitajakellosta eläinten kuumemittariin ja hetki hetkeltä enemmän inhoamistani ikivanhoista crocseista muistikirjaan ja saksiin. Viikonloppuaamu ja iltapäivä olivat tyypillisen hiljaisia, mutta pääsinpä jo vastaanottamaan ja tutkimaan potilasta yksin - ensimmäistä kertaa elämässäni.

Jännittävä tilanne, mutta jäin henkiin ja voisin jopa melkein kuvitella onnistuneeni tehtävässäni. 

Jäi hyvä mieli.

Litilatimaa, osa II

Sunnuntaiaamuna, aamupalan jälkeen lähdimme kävelemään hotellimme editse kulkenutta Laisvės Alėja ("Liberty Avenue") -nimistä kävelykatua kohti vanhaa kaupunkia ja Kaunasin varsinaisia nähtävyyksiä. Nuo lilat pökät, joiden lahkeet olen nähtävästi lomahuumassani sullonut varsin huolettomasti kenkiin, ja takin alta pilkottava karvaliivi olivat muuten edellispäivän Akropolis-löytöjä.

Kävelykatu sukelsi pieneksi matkaksi tunneliin alittamaan astetta isomman autotien.

Kaupungintalo

Joku Kaunasin lukuisista kirkoista

Kaunas sijaitsee kahden joen liittymäkohdassa ja joen varteen vaelleltuamme löysimmekin itsemme yhtäkkiä keskeltä keskiaikaista markkinahumua.

Ikävää olla ilonpilaaja, mutta onkohan lapsien ratsastuttaminen koiralla nyt ihan loppuun asti ajateltua? Nimenomaan koiran kannalta.

Sitä alkaa huomata, miten yksi sun toinen eläimiin liittyvä asia, kuten eläintarhat, delfiininäytökset, eläinkaupat ja turistien hevosajelut ovat pikku hiljaa alkaneet herättää enemmän negatiivisia tunteita kuin aikaisemmin.

Hansamarkkinoilla treffasimme vanhempani ja söimme pienet paikan päällä isoissa padoissa valmistetut lounaat. En tiedä johtuiko se monen tunnin kävelystä, ulkoilmasta, ympärillä leijuneesta savuntuoksusta vai itse ruuasta, mutta herkulta maistui!

Markkinoilta jatkoimme kohti niemen kärkeä, jokien yhteenliittymäkohtaa, joka oli jätetty kauniiksi puistoalueeksi. Siellä sijaitsi Kaunasin linna sekä vanha, rapistumaan jätetty kirkko, jonka taideteoksista suuri osa näytti olevan hukan teillä.

Sähköbussi?

Lopuksi käpöstelimme takaisin hotellille, ihmettelimme Liettuan liikennevälineitä ja poliiseja sekä kävimme tankkaamassa omeletit massuun pitkää kotimatkaa silmällä pitäen. Illalla ajelimme vielä Tampereelta Helsinkiin, kävimme hakemassa lauman kotiin ja pääsimme nukkumaan ehkä puoli kahden maissa yöllä.

Lyhyen, shoppailupainotteisen kaksipäiväisen jälkeen en väitä olevani mikään Kaunas-ekspertti, mutta ihan mukavaksi baltialaisen kulttuurin edustajaksihan tuo osoittautui. Ruoka oli halpaa ja vaatteetkin paikoitellen. Akropoliksesta löytyivät kaikki perusketjut: Zara, VeroModa, Pull and Pear, Stradivarius, Bershka, NewYorker, joissa hintataso ei juuri eronnut Suomen vastaavasta... ja sitten joitakin hieman omaleimaisempiakin. Kenkiä, laukkuja ja koruja en löytänyt yksiäkään, vaikka etenkin kenkiä oli mainostettu Kaunasin valttikortiksi. Valikoimaa olisi kyllä riittänyt, mutta opiskelijastatus asetti rajoitteensa. Suurimman miinuksen annan joidenkin myyjien nuivasta asenteesta englantia puhuviin, vaikka löytyi niitä kielitaitoisiakin sitten sunnuntain aikana muutamia.

Aivan ihanan irtioton arjen stressistä ja kiireestä kuitenkin saimme - siitä vielä mitä suurimmat ja nöyrimmät kiitokset kotipuoleen sekä karvalauman hoitajalle!