the PROJEKTI

2.3.2011 "Hiukan opiskeluun tai ylipäätään mihinkään keskittymistä häiritsee se, että jännitän ihan maanisesti erään projektin lopputulemaa. Oikeasti oon kyllä aika pessimistisellä mielellä sen suhteen tai yritän ainakin lietsoa itseni siihen mielentilaan. Ettei sitten tiputtaisi korkealta ja kovaa. Ehkä jo huominen tuo ratkaisun asiaan? "

7.3.2011 "Torstaina oli tosiaan töitä ja viimeinen tenttiinlukupäivä. Todella huono kombo. Ainakin tällaiselle, jonka opiskelurutiineista suuri osa pohjaa edellisen päivän kertausharjoituksiin. Voin kuitenkin kertoa, että työpäivän jälkeen parasitologian lukeminen ei enää napostellut. Ei sitten yhtään. En vain mitenkään saanut pakotettua itseäni tekemään tentin eteen enää mitään. Niinpä voikin olla, että että löydän sen uudelleen edestäni kuukauden-parin päästä.

Pahin syy totaalikieltäytymiseen opiskelusta ei tosin oikeasti tainnut olla työpäivä, vaan se, että uumoilemani projekti todellakin kosahti. Big time. Eipä siinä sitten pettymyksen kyyneleiltäkään vältytty. Lisäksi kaikki uudet yritykseni saada jotain vastaavaa alulle ovat sen jälkeen päättyneet yksi toisensa jälkeen umpikujaan. Hienoinen epätoivo alkaa siis melko vahvasti olla läsnä. Ja joo, on pyllystä puhua asiasta näin salamyhkäisesti, mutta siihen on syynsä - tämä kosahtelu tällä hetkellä ehkä se suurin. Jotain siitä haluan kuitenkin myöhempien aikojen hyvien toivossa kirjoittaa, koska sen verran tunnepitoisesta asiasta itselleni on kyse."

Voin kertoa, että tämä projekti on jatkunut yhtäjaksoisena jo melkeinpä parisen vuotta - vaikea enää muistaa, milloin se tarkalleen alkoi. Se on vaatinut multa jokapäiväistä etsintää, selvittelyä, kyselyjä, googletusta ja nettisivujen selailua. Useita kertoja toivo on noussut kuplimaan pintaan, kuten tuosta 2.3.2011 kirjoittamastani blogipäivityksestäkin käy ilmi. Yhtä usein olen tipahtanut naama edellä asfalttiin. Parasitologian tenttiä edeltävä päivä oli paras esimerkki siitä. Koitapa siinä sitten lukea Pneumonyssuksista ja Taenioista, kun mieli tekisi vain kirota maailmaan julmaa ironiaa ja unohtua viikoksi peiton alle itkeskelemään suklaarasian kanssa. Se, ken leikkiin lähtee, se leikin kestäköön, sanoo vanha kansa. Mutta kun seitsemän leikkiä päättyy saman vuoden aikana yhtä ikävästi, niin kannattaako leikkiin enää lähteä?

Jos joku kuvitteli, että mun projektini liittyi asunnonhankintaan, niin erehtyi kyllä pahasti. Vaikka Helsingin puolelle haluaisinkin, niin tämä nykyinen kämppä tuottaa mulle silti iloa päivittäin, eikä mulla ole pakottavaa kiirettä täältä pois.

Ei, mun projektini näytti tältä:

Täydellinen pieni sininen prinsessa. Paitsi että se ei hengitä! :'( (c) M.K.

Ylläoleva tyttönen oli se ihanuus, johon kaikki mun toivoni oli kulminoitunut. Erittäin kiva yhdistelmä, ihanan kuuloiset, terveiksi todetut ja näyttelyissä rodunomaisiksi tunnustetut vanhemmat. Vieläpä tuonti-isä. Ja aivan huippu kasvattaja!

Taustaksi kerrottakoon, että olen siis etsinyt toista koiraa jo todella kauan - alustavasti aloin seurata myyntipalstoja jo alle vuoden kuluttua Iipun saapumisesta. Se kun on koko elämänsä elänyt toisten shelttien kanssa, eikä musta tunnu ollenkaan hyvältä pitää sitä ainoana koirana. Koira on laumaeläin ja Iipusta etenkin huomaa erittäin selvästi sen ilon, joka siihen syttyy kaverikoirien seurassa. Muuten niin arvokkaasta ja rauhallisesta koirasta kuoriutuu porukassa sekopäisenä ympyrää juokseva ja riekkuva, koko naamallaan naurava koira. Ja samaa tahtia, kun Iipun ilo kasvaa, mun sydämeni sulaa. Miten mä voisin kieltää siltä sen ilon?

Niinpä olenkin jo melkein harrastukseksi luettavissa mittapuitteissa selaillut shelttikasvattajien,  ja -yhdistyksen sivuja sekä erilaisia nettipalstoja. Ne pitää tarkistaa 1-4 kertaa päivässä, koska jos esim. aikuisesta sheltistä tulee esiin myynti-ilmoitus , niin kun kahden tunnin päästä soittelet myyjälle, saat onnitella itseäsi mahtuessasi parinkymmenen ensimmäisen soittajan joukkoon. Loputon suo. Loputon.

Jotakin mun koiran etsinnän intensiivisyydestä ehkä kertoo se, että kun hiukan ajatuksissani yritän etsiä miltä tahansa alaspäin scrollaamaltani nettisivulta tiettyä sanaa ja painan ctrl+F, niin sormeni jatkavat noiden näppäinten painalluksen perään automaattisesti vielä kolme kirjainta: she. "She" niinkuin shetlanninlammaskoira tai niinkuin sheltti. Monta kertaa olen joutunut pyyhkimään nuo kirjaimet pois todettuani, että ei - nyt piti etsiä joku koulujuttu eikä shelttiä. Koiran etsintä tulee multa siis tavallaan jo selkärangasta.

Silti tulokset ovat olleet laihoja. Osakseen ehkä siksi, että mun vaatimukset koiran terveydestä ja väristä (bimerle, mustavalkoinen tai blue merle) ovat olleet aika kovat. Monen monta pettymystä olen silti matkan varrella ehtinyt kerryttää.

Palatakseni sitten takaisin aiemmin mainitsemaani pentueeseen: merlenarttuja syntyi vain yksi reppana, jonka pelättiin kärsineen pitkittyneen synnytyksen aikana hapenpuutteesta. Pentu selvisi ihmisten määrätietoisen avustuksen kautta lopulta elävien kirjoihin, mutta kasvattaja ei uskaltanut luvata mulle siitä normaalia koiraa. Olin täysin murtunut. Miksi näin käy kerta toisensa jälkeen? Miksi aina mulle? :(


Jokusen päivän itseäni keräiltyäni päätin kuitenkin jatkaa sinnikkäästi vielä eteenpäin. Tiesin, että lähiviikkoina oli syntymässä toinen hyvä trikki-merleyhdistelmä, jota jäin sitten odottelemaan. Rehellisesti sanottuna en kuitenkaan osannut edes yllättyä, kun seuraavalla viikolla kasvattajalta saatu viesti paljasti, että synnytys oli ollut vaikea, emä oli jouduttu leikkaamaan, pentuja oli syntynyt kaksi, joista molemmat olivat hiipuneet pois varsin lyhyesä ajassa ja viimeisin oli ollut vain pieni vajaakehittynyt mytty :(

Projektin kosahdeltua joka ikiseen vastaantulevaan karikkoon jouduin toteamaan, että ehkä sitä pentua ei sitten tule tänäkään keväänä. Olin ollut aivan varma, että viime syksy olisi ollut se pentusyksy. Tämän kevään piti sitten olla pentukevät. Olimme jopa suunnitelleet mukavan kotivapun sekä pentupiknikin A:n ja N:n ja kolmen koiranpennun seurassa. Nyt sitä ei sitten tulisi.

Päätin siis siirtää pennun hankinnan vasta ensi syksylle. Uudelle pentusyksylle. Samalla seurailin haikeana kasvattajien sivuilta tänä keväänä syntyneiden upeiden pentujen kehitystä ja kasvua. Niiden pentujen, joista joku olisi voinut olla mun. Etenkin sen yhden täydellisen prinsessan, joka heikosta alusta huolimatta näytti pureutuneen sittemmin tiukasti elämänsyrjään kiinni ja kasvavan ja kehittyvän normaalisti.

Kunnes sitten eräänä päivänä silmiini osui pentublogista teksti, jossa pyydettiin prinsessasta aiemmin kyselleitä ottamaan uudelleen yhteyttä, mikäli olisivat vielä kiinnostuneita pennusta. Naputtelin samalta istumalta kasvattajalle mailin yrittäen taistella silmiini nousevia kyyneliä vastaan (Herkkis? Jep.), sillä tuo pentu oli jostakin syystä iskeytynyt mun sydämeeni heti, kun näin siitä ensimmäisen kuvan.  

En olisi ehkä antanut itselleni anteeksi, jos en olisi edes yrittänyt.

Kasvattaja tuntui ilahtuvan mun yhteydenotostani, muttei uskaltanut luvata vielä mitään, vaan sanoi harkitsevansa edelleen pennun kotiin jättämistä. Se oli kuulemma kehittynyt hienosti: oli normaalikokoinen, terveen oloinen, todella kaunis, yksi pentueen vilkkaimmista ja fiksuimmista ja erityisen ihmisrakas. Tässä vaiheessa jo melkein arvasin: pentu tulisi jäämään kotiin kasvattajan luokse tai lähtisi johonkin toiseen kenneliin.

Juttelimme jokusia kertoja kasvattajan kanssa vielä tämän jälkeen ja osasin jo psyykata itseäni pettymykseen. Tämän viikon tiistaina lopullinen päätös sitten tuli.

(c) M. K.

 Meille muuttaa ensi kuussa tällainen! ♥

Iipun uusi pikkusisko (C) M. K.

(c) M. K.

Hetkittäin mun on ollut vaikea uskoa onneani. ♥