Melankoliaa

Varoitan jo etukäteen: tästä tulee kauhea vuodatus ja sen takia olenkin vältellyt blogiin kirjoittamista pitkän aikaa. Kevyttä ja inspiroivaa lukemista etsivät: suunnatkaa katseenne muualle!

Syy mun blogihiljaisuuteen on siis johtunut jonkin sortin melankoliasta, josta kärsin koko viime viikon. Ja jos nyt ihan rehellinen olen, niin ei se vieläkään ole mihinkään kadonnut. Puuuuh. Jokunen kaveri on jopa ollut ihan huolissaan mun alakuloisuudesta, suloista.

A true friend sees the pain in your eyes while everyone else believes the smile on your face.


Lähdetään liikkeelle kuva-arvoituksesta: mikä yhdistää seuraavia kuvia...?

Oikea vastaus:
Se, että näistä kaikista mun piti olla valmis luopumaan muuttaakseni Helsingin puolelle, tarkemmin sanottuna tänne:

Well, it appears I wasn't.

Kun hehkutin täälläkin muuttavani Helsingin puolelle, uskoin siihen itsekin. Sitten iski ensin pieni haikeus. Mä tykkään Vantaasta. On kiva purnata, miten täällä on kaikki hiukan huonommin. Mukamas. Miten mikään ei toimi ja ollaan sämre folk. Silti salaa rakastan näitä omia ympyröitä, Tiksiä, Vantaanporttia (Jumbon ympäristö), Porttipuistoa (Ikean ympäristö), lentokenttää ja lentokoneita.

Taivas pölyinen
on tähdet sen
valoja lentokoneiden
Täällä päällä maan
taivastaan tarvii jokainen
Hiljaa virtaa Vantaa

Sitten iski toinen yllätys: koiranpentu. Olen koko tässä asumani ajan hehkuttanut, että tää kämppä on niin ihana pennun kanssa, kun tässä on oma ulko-ovi pissarallia ajatellen. Ja eikös nyt sitten olisikin käymässä niin, että muutan tästä pois juuri ennen pennun tuloa! Maailmankaikkeudella todella on kieroutunut huumorintaju...

Toisaalta mua jäyti kuitenkin se, että haluaisin ihan oikeasti asua myös Helsingissä, lähempänä keskustaa, ja kokea sen, mitä siellä koettavaa on.

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, sanovat. No, mä nuolaisin ja tipahdin todella korkealta ja kovaa. Olin jo ilmoittanut ottavani kämpän, mutta tulin kuitenkin jossakin sivulauseessa kysyneeksi mahdollisuudesta päästä katsomaan sitä ennen muuttoa. Näyttö järjestyikin nopeasti, mutta valitettavasti totuus ei vastannut päässäni luomia mielikuviani.

Olin nimittäin kuvitellut astuvani 2000-luvulla keittiö- ja kylppäriremontoituun asuntoon, mutta astuinkin suoraan 60-luvun kämppään, jossa kaiken lisäksi oli todella toimimaton pohjaratkaisu. Olin toivonut, että pienessä kylppärissä ja keittokomerossa säästettävä tila toisi lisätilaa makkariin ja olkkariin. Totuus: ei se kyllä juuri tuonut, vaan neliöt oli käytetty hölmöön käytävätilaan, jota ei voi hyödyntää mihinkään. Makkari oli pienempi kuin mun nykyinen, joten todella pitkään ja kapeaan olkkariin olisi pitänyt mahduttaa ruokapöytä, tietokonenurkkaus, sohva, sohvapöytä, telkkari, kirjahyllyt ja ties mitä muuta.

Lisäksi koko talo oli päästetty rapistumaan. "Meillä on täällä vähän sellainen periaate, että mitään ei remontoida, ennen kuin se menee kokonaan rikki", sanoi isännöitsijä. No, sen huomatakseen ei kyllä tarvinnut olla mikään Einstein...

Ilmeisesti siellä ei juurikaan arvostettu myöskään muuttosiivousta, sillä kaapinovet olivat täynnä mustia sormenjälkiä ja liedentaus oli roiskuneen rasvan peitossa. Naminam. Hehkuttamani kylpyamme oli myös likainen ja olisi vaatinut astetta kovempia myrkkyjä kehiin. Kylppärin lattia oli myös aika ruma ja koko huone niin pikkuinen, että olisin joutunut luopumaan kaikista tämänhetkisistä, viime syksynä hankituista kylppärikalusteistani. Ehkä myös osasta parvekekalusteitani. Ja tiskikoneesta. Se sen sitten melkein ratkaisikin lopulta.

Kaikista yllämainituista puutteista huolimatta mun tahtoni Helsingin puolelle oli nimittäin niin kova, että joka toinen aamu pomppasin sängystä ylös ajatellen, että kyllä mä sen otan! Sitten marssin nykyiseen kylppäriini ja aloin taas epäröidä. Ja seuraavana aamuna päinvastainen kuvio: katsoin kuvia ja mietin, että ei se nyt niin paha olekaan - kyllä mä sen kivaksi siivoan ja sisustan! Lopulta asunnonvälittäjä pääsi yllättämään mut soittamalla eräänä aamuna ja vaatimalla tekemään päätöksen - olinhan vatvonut asiaa jo viikon päivät. Kerroin hänelle rehellisesti epäröinnistäni nyt, kun laumamme olisi kasvamassa yhdellä kappaleella koiranpentuja. Kysyin myös, että olisiko kämppään voinut omakustanteisesti vaihtaa uudemman keittiönhanan, jotta astianpesukoneeni pelittäisi siellä.

Ei kuulemma voinut.

Se oli sitten se viimeinen oljenkorsi, joka katkaisi aasin selän. Kuulin oman ääneni sanovan, että en mä sitä kämppää sitten taidakaan ottaa. Lahdenväylällä Vantaan dösiä venaillessani muistikuvat käsintiskauksen kurjuudesta ovat kuitenkin alkaneet nyt hiukan hämärtyä...

Kaiken kaikkiaan mua on ihan hirveästi harmittanut, että se kämppä oli niin pettymys. Toisaalta olisin ehkä saattanut saada siitä pienellä vaivannäöllä ihan kivan... mutta sitten taas se oma ulko-ovi pennun kanssa. Toisaalta siellä olisi ollut viikottain varattava ilmainen sauna, mutta sitten taas puolet asunnoista vaihtareiden soluja ja seinät ilmeisen ohuet. Toisaalta se, että mun kevättä ja pennun tuloa helpottaisi, jos muuttoa ei tulisikaan. Helpottaisi niin henkisesti, fyysisesti, ajankäytöllisesti kuin taloudellisestikin...

Mutta silti: harmittaa, harmittaa, harmittaa niin paljon. Miksi se asunto ei vain voinut olla ihana? Tiedän, että se Vantaa-moodi ja ihana oma koti -fiilis tulee sieltä vielä, mutta tänään ei siltä tunnu. Eikä tuntunut eilenkään, eikä ehkä vielä huomennakaan. Asiaa ei varsinaisesti auta sekään, että tässä taisivat mennä sitten kaikki mun realistiset mahdollisuudet saada Helsingin puolelta kaksio - ainakin niin kauan kuin parisuhdestatus säilyy nykyisellään. Eli luultavasti hamaan loppuun asti.

Kämppäasia ei ole toki ainoa mun mielessä melankoliaa nostattanut tekijä, mutta jätetään ne muut blogin ulkopuolelle ja yritetään unohtaa ja kohdistaa ajatukset tärkeämpiin asioihin.

Kuten esimerkiksi tällaisiin:

(c) M. K.

(c) M. K.

♥.