"Humaanilääketiede - siis mikä?"

Kuva

Niin, humaanilääketiede. Ei-eläinlääketieteellinen lääketiede. Ihmislääketiede. Tavallinen lääketiede. "Humaanilääketiede" tuntui olevan ennenkuulumaton sana niin Turun kuin Kuopionkin lääkisten edustajille vuosijuhlillamme. Meillä se taas on juuri se ihmispuolesta yleisimmin käytetty termi.

Otsikko on siinä mielessä hämäävä, että ei, en aio luennoida humaanilääketieteestä, kun en sen suhteen mikään asiantuntija ole, vaan esittää omia, valitettavan subjektiiivisia käsityksiäni sen ja eläinlääketieteen eroista. Joku kun multa tällaista postausta joskus aiemmin keksi pyytää. En pysty antamaan mitään yleispäteviä ohjeita siitä, miten kenenkin tulisi valita, mutta avaan hiukan sitä, miten itse asiasta ajattelen.

Ensin voisin listata molempien lääkistyyppien yhtäläisyyksiä. Humaanilääkisläiset (joita tiedän olevan lukijoissa ainakin muutamia) feel free to oikoa mun käsityksiäni ja lisätä juttuja tähän listaan, jos tulee mieleen ja toki muutkin saavat kommentoida!

Eli:
- kuuden vuoden kesto (+mahdollinen erikoistuminen), 360 op
- valmistutaan ensin kandidaateiksi, sitten lisensiaateiksi
- opinnot etenevät valmiiden lukujärjestysten mukaisesti: valinnaisuutta melko vähän
- opintojen sisältö prekliinisessä vaiheessa: ensin perusanatomiaa ja -fysiologiaa,  solubiologiaa ym. perusaineita vähitellen sairauksien käsittelyyn siirtyen, lukemista siis riittää varmasti!
- preklinikan opinnot koostuvat luennoista ja pakollisista harjoituksista, joihin kuuluu esim. mikroskopointia, laboratoriotöitä, auskultointia, palpointia ym. harjoituksia ja leikkelyitä
- prekliinisen vaiheen jälkeen siirrytään opettelemaan käytännön töitä klinikalle - lääkiksissä yliopistollisiin sairaaloihin, meillä yliopistolliseen pieneläin-, hevos- ja tuotantoeläinsairaalaan kuhunkin vuorollaan
- molemmissa ollaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä ja vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä
- molemmista ammattiryhmistä on tällä hetkellä pulaa, eli töitä lienee näköpiirissä kaikille valmistuville
- palkkaus on varsin mukava, lääkiksen puolella hiukan eläinlääkispuolta korkeampi
- pieneläinklinikalla työskentelevän eläinlääkärin työ on perusperiaatteiltaan samantapaista kuin terveyskeskuslääkärin, mutta meidän työnkuvamme on kuitenkin laajempi (eläinlääkäri toimii hammaslääkärinä, kirurgina, synnytyslääkärinä, korvalääkärinä... ja vieläpä monen eri lajin lääkärinä yhtä aikaa!)

Kuva

Eroja:
- meillä käydään perusopintojen aikana jatkuvasti läpi viittä eläinlajia, humaanilääkiksessä vain yhtä
- meidän opintoihimme liittyy myös elintarvikehygieniaa ja teurastamoharjoitteluita
- lääkärin erikoistuminen kestää pääsääntöisesti 5-6 vuotta, meillä 4 vuotta
- meillä itse potilaat ovat yleensä helppoja asiakkaita, niiden omistajat eivät ehkä sitten niinkään...
- meitä on paljon vähemmän ja ammattikuntamme on niin pieni, että kaikki eläinlääkärit käytännössä tuntevat toisensa
- kunnaneläinlääkärin työ on hyvin liikkuvaa ja helposti varsin likaistakin puuhaa - sitä ei todellakaan toteuteta korkokengät jalassa ;)
- joidenkin mielestä vastuu eläinhengestä on alhaisempi kuin ihmishengestä (itse en yhdy tähän ihan suorilta) ja  sitä kautta arvostus eläinlääkäreitä kohtaan matalampi
- meillä erikoistuminen ei ole vielä yhtä yleistä kuin ihmispuolella, vaikka siihen suuntaan ollaankin selkeästi menossa
- me saadaan työskennellä eläinten parissa ! ;)
- ...jotka tosin valitettavasti eivät itse osaa kertoa vaivoistaan ja joiden hoito ja kohtalo on ihmisten käsissä
- ... mutta jotka sentään osaavat rimpuilla, purra, raapia, metelöidä, heittää jarrut päälle vastaanottohuoneen ovella...
- ... mutta toisaalta myös heiluttaa häntää, kehrätä ja olla ilosta sekaisin oman lääkärinsä nähdessään
- meillä on mahdollisuus päästää kärsivät potilaat tuskistaan... mutta myös raskas velvollisuus päästää pois myös niitä, joita emme itse haluaisi

Itse en ole koskaan harkinnut humaanilääketieteen opintoja, koska ihmisten hoitaminen ei suoraan sanottuna motivoisi mua yhtään. Itse aiheutetut elintapasairaudet, luulosairaat, sairasloman vinkujat, lyhyet vastaanottoajat selviytyä kaikista näistä... just not my piece of cake, vaikka suuret rispektit multa kaikille ihmislääkäreille lähteekin ja lääkistouhuja on kiva seurailla blogeista tai kaverien juttujen kautta :)

Kuva

Jos kuitenkin valintaa näiden kahden välillä olisin miettimässä, lähtisin purkamaan vyyhtiä pohtimalla pääasiassa kahta kysymystä, joista ensimmäisenä: mikä minua kiinnostaa?

Eläinlääkis ei ole se paikka, johon pyritään, kun lääkiksen ovet eivät aukea. Ei, meille haetaan, koska tänne halutaan. Tänne, eikä mihinkään muualle. Useimmilla hakijoilla yksi suurimmista motiiveista tuntuu olevan eläinrakkaus ja itse henkilökohtaisesti pidän sitä myös yhtenä tärkeimmistä kriteereistä hyvälle eläinlääkärille. Musta on itse asiassa hiukan sääli, että eläinkokemuksesta ei saa mitään lisäpisteitä pääsykokeessa, toisin kuin ymmärtääkseni esim. Tartossa.

Kaikkia eläimiä ei toki tänne tullessaan tarvitse osata käsitellä - eihän itsellänikään ole ollut mitään aiempaa kokemusta tuotantoeläimistä tai hevosista. Suotavaa olisi kuitenkin tuntea jo hiukan sen puolen eläimiä, joihin haluaa erikoistua tai ainakin hakijan tulisi omata suuri innostus tutustua uusiin lajeihin ja niiden tulkitsemiseen sekä käsittelemiseen. Kissojen ja koirien perushoitoa tai vaatimuksia ei ainakaan ole juuri käsitelty,  vaan oletuksena on, että kaikki omaavat jo tänne tullessaan jonkinlaiset pohjatiedot niistä.

Samoin (ainakin toistaiseksi) eläinten käsittelyharjoitukset ovat olleet meillä hyvin harvassa, joten on mahdollista, että pelkkien  perusopintojen puitteissa taidot jäävät hiukan hataroiksi. Itse olen ainakin edelleen varsin epävarma niin hevosten, lehmien kuin isojen emakoidenkin suhteen, vaikka niiden sielunliikkeitä jo hiukan osaankin tulkita. En kuitenkaan ole asiasta kovinkaan huolissani, koska vereni vetää edelleenkin voimakkaimmin pieneläinten puoleen.

Eli summa summarum: eläinrakkaus ja kiinnostus eläimiä kohtaan olisi erityisen suotavaa (ellei sitten halua vain elintarvikepuolelle, jolloin kannattaa olla kiinnostunut... hmm, elintarvikkeista? :D Ja hyvästä palkasta). Käsittely- ja tulkintataidoista plussaa ja ainakin halu näiden kehittämiseen olisi hyvä olla. Itse kun en ainakaan haluaisi viedä lemmikkiäni eläinlääkärille, joka ei uskalla koskea siihen, vaan tekee etädiagnoosin puolen metrin päästä kepillä tökkien (itse asiassa siilien ja muiden pienlemmikeiden kohdalla näitä on jopa tullut nähtyä...)  ;)

Kuva

Vastaavasti ihmispuolella tulee olla kiinnostunut ihmisten auttamisesta. Simple as that ;) Mutta turha kuvitella, että eläinpuolellakaan ihmiskontakteista eroon pääsisi, ehei!

Toisena asiana miettisin, mitä annettavaa itselläni on ihmis- tai eläinlääkärinä.

Mä itse en esimerkiksi koe, että mulla olisi ihmispuolella kauheasti sen enempää annettavaa kuin kadulta poimitulla peruspetterillä. Eläimistä, erityisesti pieneläimistä, mä sen sijaan koen tietäväni ja uskon, että mulla on annettavaa niiden saralla. Oon sellainen, että kun kiinnostun jostakin asiasta, niin mä todella etsin siitä kaiken mahdollisen tiedon käsiini ja imen sitä itseeni kuin pesusieni. Tällaisen prosessin olen läpikäynyt mm. jokusten jyrsijälajien, kanien, siilien ja sokerioravien kohdalla. Tällä hetkellä samainen projekti on mulla jatkuvasti käynnissä koirien, karppauksen ja eläintautien ;) suhteen.

Väittäisin siis tietäväni eläimistä enemmän kuin kadulta poimittu peruspetteri ja osaan käsitellä myös kissaa pienempiä otuksia.

Kuva

Tiedän, miten kerälle kiertyneen siilin kanssa tulee toimia.
Tiedän, miten sokerioravan kynnet saadaan leikattua.
Tiedän, miten pelokkaan, purevan ja sähisevän kissan kanssa toimitaan.
Tiedän, mistä rimpuilevaa kania kannattaa pitää kiinni ja miten sitä ei saa pitää.

Näitä asioita ei ole opetettu perusopinnoissa, mutta esimerkiksi ne taidot mulla on kuitenkin eläinlääkärinä mahdollisuus antaa itsestäni kehiin. Haluan uskoa, että koko elämäni ajan eläimistä imemäni tieto voisi hyödyttää jotakuta muutakin. Toivottavasti.

Lisäksi luulen, että mun empatiakykyni tulee auttamaan mua työssäni - niin kauan, kun en anna sen nousta esteeksi. Mulla on aina ollut taipumus tuntea toisten kokema tuska vahvasti sisälläni ja pystyn helposti asettumaan paitsi kärsivän ihmisen, myös kärsivän eläimen asemaan. Itse asiassa se tapahtuu mulla luonnostaan, alitajuntaisesti. Se ei kuitenkaan ole mun kohdalla lamauttava voima, vaan eteenpäin vievä. Jokin sellainen asia, mikä auttaa mua näkemään tämän työn merkityksen ja kokemaan sen mielekkääksi. Empatia ja vuorovaikutustaidot - niitä eläinlääkäriltä kaivataan siis myös. Miten sitä muuten pystyisi toimimaan äänitorvena niille, joille ei omaa ääntä ole suotu?

Kuva

Kellään lisättävää? :)

Pääsijäinen

No niin, nyt kun on saatu nuo ikävät asiat puitua, niin voidaan taas yrittää palata normaaliin arkeen. Luvassa on siis kuvaoksennus mun pääsiäisestä ja viime viikolta ylipäätään.

Mullahan oli nyt siinä mielessä hiukan erilainen pääsiäinen, että tein perjantaina ja lauantaina 12 tunnin työvuorot (luojan kiitos, että koiran ei tarvitse olla kotona!) sen sijaan, että olisin matkannut kotipuoleen (snif) ja sammahdin molempina iltoina vaatteet päällä sängylle läppärin ääreen. Mun työni ei ole fyysisesti mitenkään raskasta, muttei ehkä kaikkein kiitollisintakaan hommaa... Ainakaan noin päivystysvuoroissa, jolloin asiakkaat ovat näreissään pitkistä odotusajoista ja lääkärit sekä hoitajat stressaantuneita... Vastaanottohoitaja saa sitten osuutensa molempien osapuolten huonoista hetkistä, mikä ei ehkä varsinaisesti juuri nostattanut mun mielialaani. Jos nyt kaksi vinkkiä voisin noiden työvuorojen perusteella antaa, niin

 1) Pitäkääpä ne pääsiäissuklaat edelleen poissa koirien ulottuvilta (niinkuin varmasti kaikki mun valveutuneet lukijat tekevät muutenkin ;) )
2) Varokaa kyitä, ne ovat jo heräilleet horroksesta!

Ei tää nyt ihan menny niinkuin Strömsössä :D

Onneksi eläimet ovat tässäkin hommassa se päivää piristävä rikkaus. Sisältö. Huomasin, että mun on ehkä vielä hiukan opittava kovetettamaan itseäni. En niinkään herkisty lopetettujen eläinten itkeviä omistajia kohdatessani, mutta ihmisten uhrautuvaisuus eläimiään kohtaan sen sijaan liikuttaa.

Tarkoitan esimerkiksi sellaisia tapauksia, joissa eläimen hoidolle on alkuun asetettu jokin hintakatto, jota ei saa tutkimuksia tehdessä ylittää. Tilanteen pitkittyessä raha kuitenkin menettää monilla merkityksensä ja potilaskertomuksiin ilmestyy teksti: "Hintakattoa ei enää ole." Maksoi mitä maksoi, paras ystävä halutaan hoitaa. Loppuun asti.

Tai vaikkapa sellaisia, joissa on ajettu päivystävälle asemalle toiselta puolen maakuntaa 140km/h peläten rakkaan lemmikin kuolevan takapenkille. Kun tällaisen koiran sitten näkee astuvan ulos auringonpaisteeseen pitkän hoidon jälkeen ja riehaantuvan silkasta elämisen riemusta, tietää olevansa oikealla alalla.

Vaikka torstaina naureskelinkin kaupan hyllyjä tyhjäksi hamstraaville perheenäideille ja -isille, niin pakko myöntää, että hiukan tuli itsellekin sunnuntaina kauppaa ikävä, kun en lauantaina töiden vuoksi päässyt täydentämään varastoja. Niinpä päätin startata pyöräilykauden (+balleriina-kauden!) ja sotkea Tiksin Ärrälle.




Haaveissani oli ostaa edes yksi pääsiäismuna tänä vuonna, mutta eikös Mignonit ollut ryövätty loppuun... Kävelykadun terassit olivat kuitenkin täynnä ihmisiä: osa ruokailemassa, osa kahvilla ja osa terassikautta availemassa. Upean ilman vuoksi mun oli pakko päästä liittymään tähän joukkoon! Käytyäni toteamassa, että Wayne's ei edelleenkään halua tunnustaa karppaajien olemassaoloa, päätin palkita itseni ahkerasta työnteosta kebabilla. Ja kas, kerrankin muistin kuvata annoksen!

 

Mun siinä ateriaa pupeltaessani myös läheinen jätskikioski avattiin, joten olihan se sitten pakko sortua ostamaan kevään ensimmäinen irtojätskikin. Se siitä tiukasta karppauslinjasta...

 

Iltapäivä puolestaan kului tällaisissa merkeissä:

Samaa näköä? Pitäisi ainakin olla, sillä tuo oikeanpuolimmainen kaveri on Iipun poika!

Oli ihan huippua, kun Iipun pojan omistaja otti yhteyttä joskus talvella. Meidän on siitä asti pitänyt käydä yhdessä lenkillä, mutta nyt vasta saatiin aikaiseksi. Tyypit eivät olleet nähneet toisiaan pariin vuoteen, mutta kivasti se yhteinen sävel sieltä löytyi :) Ja molemmilla on niiiiin samoja ilmeitä, eleitä ja tapoja, että oikein nauratti :)

Illalla kävin vielä moikkaamassa kavereita keskustassa ja eilispäivä kului pitkälti tällaisissa merkeissä:

Mulla on aivan kaameat rästit bakteriologian ja elinpaton suhteen, mutta onneksi sain niitä edes hiukan kirittyä. Nämä kelit suorastaan vaativat ulkoistamaan opiskelun joko tuohon terassille tai sitten läheiselle nurmikentälle. Ja Iippu nauttii, kun pääsee mukaan palvomaan aurinkoa :)

Illan päätteeksi kävimme vielä kevään vihoviimeisissä agilitytreeneissä. Nyt täytyy sanoa, että koira oli ihan loistava, mutta ohjaaja täyttä kuraa :D Missäköhän järjestettäisiin tukiopetusta surkeille ohjaajille? :)

Melankoliaa

Varoitan jo etukäteen: tästä tulee kauhea vuodatus ja sen takia olenkin vältellyt blogiin kirjoittamista pitkän aikaa. Kevyttä ja inspiroivaa lukemista etsivät: suunnatkaa katseenne muualle!

Syy mun blogihiljaisuuteen on siis johtunut jonkin sortin melankoliasta, josta kärsin koko viime viikon. Ja jos nyt ihan rehellinen olen, niin ei se vieläkään ole mihinkään kadonnut. Puuuuh. Jokunen kaveri on jopa ollut ihan huolissaan mun alakuloisuudesta, suloista.

A true friend sees the pain in your eyes while everyone else believes the smile on your face.


Lähdetään liikkeelle kuva-arvoituksesta: mikä yhdistää seuraavia kuvia...?

Oikea vastaus:
Se, että näistä kaikista mun piti olla valmis luopumaan muuttaakseni Helsingin puolelle, tarkemmin sanottuna tänne:

Well, it appears I wasn't.

Kun hehkutin täälläkin muuttavani Helsingin puolelle, uskoin siihen itsekin. Sitten iski ensin pieni haikeus. Mä tykkään Vantaasta. On kiva purnata, miten täällä on kaikki hiukan huonommin. Mukamas. Miten mikään ei toimi ja ollaan sämre folk. Silti salaa rakastan näitä omia ympyröitä, Tiksiä, Vantaanporttia (Jumbon ympäristö), Porttipuistoa (Ikean ympäristö), lentokenttää ja lentokoneita.

Taivas pölyinen
on tähdet sen
valoja lentokoneiden
Täällä päällä maan
taivastaan tarvii jokainen
Hiljaa virtaa Vantaa

Sitten iski toinen yllätys: koiranpentu. Olen koko tässä asumani ajan hehkuttanut, että tää kämppä on niin ihana pennun kanssa, kun tässä on oma ulko-ovi pissarallia ajatellen. Ja eikös nyt sitten olisikin käymässä niin, että muutan tästä pois juuri ennen pennun tuloa! Maailmankaikkeudella todella on kieroutunut huumorintaju...

Toisaalta mua jäyti kuitenkin se, että haluaisin ihan oikeasti asua myös Helsingissä, lähempänä keskustaa, ja kokea sen, mitä siellä koettavaa on.

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, sanovat. No, mä nuolaisin ja tipahdin todella korkealta ja kovaa. Olin jo ilmoittanut ottavani kämpän, mutta tulin kuitenkin jossakin sivulauseessa kysyneeksi mahdollisuudesta päästä katsomaan sitä ennen muuttoa. Näyttö järjestyikin nopeasti, mutta valitettavasti totuus ei vastannut päässäni luomia mielikuviani.

Olin nimittäin kuvitellut astuvani 2000-luvulla keittiö- ja kylppäriremontoituun asuntoon, mutta astuinkin suoraan 60-luvun kämppään, jossa kaiken lisäksi oli todella toimimaton pohjaratkaisu. Olin toivonut, että pienessä kylppärissä ja keittokomerossa säästettävä tila toisi lisätilaa makkariin ja olkkariin. Totuus: ei se kyllä juuri tuonut, vaan neliöt oli käytetty hölmöön käytävätilaan, jota ei voi hyödyntää mihinkään. Makkari oli pienempi kuin mun nykyinen, joten todella pitkään ja kapeaan olkkariin olisi pitänyt mahduttaa ruokapöytä, tietokonenurkkaus, sohva, sohvapöytä, telkkari, kirjahyllyt ja ties mitä muuta.

Lisäksi koko talo oli päästetty rapistumaan. "Meillä on täällä vähän sellainen periaate, että mitään ei remontoida, ennen kuin se menee kokonaan rikki", sanoi isännöitsijä. No, sen huomatakseen ei kyllä tarvinnut olla mikään Einstein...

Ilmeisesti siellä ei juurikaan arvostettu myöskään muuttosiivousta, sillä kaapinovet olivat täynnä mustia sormenjälkiä ja liedentaus oli roiskuneen rasvan peitossa. Naminam. Hehkuttamani kylpyamme oli myös likainen ja olisi vaatinut astetta kovempia myrkkyjä kehiin. Kylppärin lattia oli myös aika ruma ja koko huone niin pikkuinen, että olisin joutunut luopumaan kaikista tämänhetkisistä, viime syksynä hankituista kylppärikalusteistani. Ehkä myös osasta parvekekalusteitani. Ja tiskikoneesta. Se sen sitten melkein ratkaisikin lopulta.

Kaikista yllämainituista puutteista huolimatta mun tahtoni Helsingin puolelle oli nimittäin niin kova, että joka toinen aamu pomppasin sängystä ylös ajatellen, että kyllä mä sen otan! Sitten marssin nykyiseen kylppäriini ja aloin taas epäröidä. Ja seuraavana aamuna päinvastainen kuvio: katsoin kuvia ja mietin, että ei se nyt niin paha olekaan - kyllä mä sen kivaksi siivoan ja sisustan! Lopulta asunnonvälittäjä pääsi yllättämään mut soittamalla eräänä aamuna ja vaatimalla tekemään päätöksen - olinhan vatvonut asiaa jo viikon päivät. Kerroin hänelle rehellisesti epäröinnistäni nyt, kun laumamme olisi kasvamassa yhdellä kappaleella koiranpentuja. Kysyin myös, että olisiko kämppään voinut omakustanteisesti vaihtaa uudemman keittiönhanan, jotta astianpesukoneeni pelittäisi siellä.

Ei kuulemma voinut.

Se oli sitten se viimeinen oljenkorsi, joka katkaisi aasin selän. Kuulin oman ääneni sanovan, että en mä sitä kämppää sitten taidakaan ottaa. Lahdenväylällä Vantaan dösiä venaillessani muistikuvat käsintiskauksen kurjuudesta ovat kuitenkin alkaneet nyt hiukan hämärtyä...

Kaiken kaikkiaan mua on ihan hirveästi harmittanut, että se kämppä oli niin pettymys. Toisaalta olisin ehkä saattanut saada siitä pienellä vaivannäöllä ihan kivan... mutta sitten taas se oma ulko-ovi pennun kanssa. Toisaalta siellä olisi ollut viikottain varattava ilmainen sauna, mutta sitten taas puolet asunnoista vaihtareiden soluja ja seinät ilmeisen ohuet. Toisaalta se, että mun kevättä ja pennun tuloa helpottaisi, jos muuttoa ei tulisikaan. Helpottaisi niin henkisesti, fyysisesti, ajankäytöllisesti kuin taloudellisestikin...

Mutta silti: harmittaa, harmittaa, harmittaa niin paljon. Miksi se asunto ei vain voinut olla ihana? Tiedän, että se Vantaa-moodi ja ihana oma koti -fiilis tulee sieltä vielä, mutta tänään ei siltä tunnu. Eikä tuntunut eilenkään, eikä ehkä vielä huomennakaan. Asiaa ei varsinaisesti auta sekään, että tässä taisivat mennä sitten kaikki mun realistiset mahdollisuudet saada Helsingin puolelta kaksio - ainakin niin kauan kuin parisuhdestatus säilyy nykyisellään. Eli luultavasti hamaan loppuun asti.

Kämppäasia ei ole toki ainoa mun mielessä melankoliaa nostattanut tekijä, mutta jätetään ne muut blogin ulkopuolelle ja yritetään unohtaa ja kohdistaa ajatukset tärkeämpiin asioihin.

Kuten esimerkiksi tällaisiin:

(c) M. K.

(c) M. K.

♥.

Palmusunnuntai

Aloitetaanpa sillä, että haluaisin vielä kiittää kaikkia viime postaukseen kommentoineita, olette aivan ihania! :) Oli häkellyttävää huomata, kuinka empaattista lukijoita multa löytyy ja kuinka paljon! Kiitos siis myötäelämisestä! Pennusta tullaan kuulemaan varmasti vielä paljon ;)

Nyt kuitenkin muutama tunnelmapala eiliseltä.

Kissa vai koira?

Pääsiäinen on hiljaa hipsimässä tänne mun neliöihini. Eilisen palmusunnuntain kunniaksi annoin itselleni luvan levitellä loputkin koristeet esille (tänä vuonna ostetut olin jättänyt suoraan). Mullahan on viimeisen kuukauden aikana saattanut lähteä hieman lapasesta näiden lasisten pääsiäiskoristeiden keräily ja itseasiassa vielä lisääkin tekisi mieli :D

Kaikkihan alkoi tästä vihreästä lasikukosta, jonka sain isovanhempieni jäämistöstä syksyllä navettaharjoittelussa ollessani:



Nyt se on saanut kavereikseen tällaisia:


Myös ihkaensimmäiseen omaan kotiin ostetut ihkaensimmäiset sesonkikoristeet ovat jälleen löytäneet paikkansa...

... ja "Esineiden kotikin" sai hiukan keväisempää täytettä.

Kylvin tietysti myös hiukan ohraruohoa laakeaan vatiin. Saapa nähdä, ehtiikö tuo enää nousta pääsiäiseksi, kun pussin kyljessä luki, että itäminen tapahtuu vasta viiden päivän kuluttua. Olisi ehkä sittenkin pitänyt ostaa tavallista rairuohoa.

Tämän kanssa kävi kyllä muutenkin vähän köpelösti, kun olin jo aikoja sitten ostanut yhden pussillisen ohraa pääsiäistä odottelemaan. Se nakotti piiiitkään eteisen kenkähyllyn päällä, mutta viime viikon kiirepaniikkisiivouskohtauksessani olen nähtävästi tuupannut sen jonnekkin - luultavasti jääkaappiin, lääkelaatikkoon, sukkalaatikkoon tai muuhun yhtä loogiseen paikkaan. Jännittää vähän itseänikin, että mistä se lopulta löytyy! Jos olisit ohransiemenpussi, missä piileskelisit?

Onneksi muistin ostaa uuden pussillisen lähikioskilta mikroskopointieväitä hakiessani. Nuuhkimme samalla Iipun kanssa kevättä ja ihastelimme jo täyteen kukkaan ehtineitä leskenlehtiä.

Hurrrrrja hai!

Samalla reissulla tuli ostettua myös kevään ensimmäinen jäätelö. Hiukan tätä elämystä tosin himmensi se, että kyseinen soijajäde oli tainnut seistä pakastealtaassa viime kesästä ja sen rakenne muistutti enemmän jogurttia kuin jätskiä :)

Iipun ja itseni ulkoilutettuani ampaisin jälleen dösällä Viikkiin mikroskooppiin nojailemaan. Onneksi tunnelma oli rento, eikä kukaan jaksanut panikoida. Enemmän huolta kurssisalissa tuntui aiheuttavan persujen menestys (jota seurattiin läppäreiltä suorana lähetyksenä) kuin seuraavan päivän histopatologian tentti ;)

Meidän piti myös kevään kauneimman päivän kunniaksi käydä avaamassa terassikausi ja lievittää tenttistressiä yksien kylmien tuopillisten verran, mutta eipä sitä Viikistä tietenkään vielä avointa terassia löytynyt. Jouduimme siis tyytymään sisätiloihin.

Osa porukasta suuntasi tämän jälkeen vielä parille pussikaljalle, mutta itse palasin vähin äänin skooppaamaan.  Neljä tuntia myöhemmin olin saanut kaikki reilut 40 leikettä katsottua läpi ja saatoin hypätä juosta pää kolmantena jalkana seuraavaan Vantaalle lähtevään dösään. Onneksi kellokaan ei näyttänyt vasta kuin...

Mikroskopointitentti osoittautui kuitenkin ihan kohtalaiseksi: siinä kysyttiin vain kuusi leikettä ja nekin olivat sieltä helpoimmasta päästä (rasvamaksa, granulooma, benigni mixed tumor jne.). Ihan kaikkia histologisia muutoksia en varmaan saanut jokaiseen vastaukseeni rustattua, mutta läpimenon suhteen olen kuitenkin ihan luottavaisella mielellä.

Jei, "enää" kaksi kirjatenttiä, yksi käytännön tentti, kandin esittäminen ja labrapäiväkirjan palautus ja kevät alkaisi olla pulkassa :) Onneksi on koko ajan jotain kivaa, mitä odottaa, niin ei ainakaan vielä rasita yhtään ;)

the PROJEKTI

2.3.2011 "Hiukan opiskeluun tai ylipäätään mihinkään keskittymistä häiritsee se, että jännitän ihan maanisesti erään projektin lopputulemaa. Oikeasti oon kyllä aika pessimistisellä mielellä sen suhteen tai yritän ainakin lietsoa itseni siihen mielentilaan. Ettei sitten tiputtaisi korkealta ja kovaa. Ehkä jo huominen tuo ratkaisun asiaan? "

7.3.2011 "Torstaina oli tosiaan töitä ja viimeinen tenttiinlukupäivä. Todella huono kombo. Ainakin tällaiselle, jonka opiskelurutiineista suuri osa pohjaa edellisen päivän kertausharjoituksiin. Voin kuitenkin kertoa, että työpäivän jälkeen parasitologian lukeminen ei enää napostellut. Ei sitten yhtään. En vain mitenkään saanut pakotettua itseäni tekemään tentin eteen enää mitään. Niinpä voikin olla, että että löydän sen uudelleen edestäni kuukauden-parin päästä.

Pahin syy totaalikieltäytymiseen opiskelusta ei tosin oikeasti tainnut olla työpäivä, vaan se, että uumoilemani projekti todellakin kosahti. Big time. Eipä siinä sitten pettymyksen kyyneleiltäkään vältytty. Lisäksi kaikki uudet yritykseni saada jotain vastaavaa alulle ovat sen jälkeen päättyneet yksi toisensa jälkeen umpikujaan. Hienoinen epätoivo alkaa siis melko vahvasti olla läsnä. Ja joo, on pyllystä puhua asiasta näin salamyhkäisesti, mutta siihen on syynsä - tämä kosahtelu tällä hetkellä ehkä se suurin. Jotain siitä haluan kuitenkin myöhempien aikojen hyvien toivossa kirjoittaa, koska sen verran tunnepitoisesta asiasta itselleni on kyse."

Voin kertoa, että tämä projekti on jatkunut yhtäjaksoisena jo melkeinpä parisen vuotta - vaikea enää muistaa, milloin se tarkalleen alkoi. Se on vaatinut multa jokapäiväistä etsintää, selvittelyä, kyselyjä, googletusta ja nettisivujen selailua. Useita kertoja toivo on noussut kuplimaan pintaan, kuten tuosta 2.3.2011 kirjoittamastani blogipäivityksestäkin käy ilmi. Yhtä usein olen tipahtanut naama edellä asfalttiin. Parasitologian tenttiä edeltävä päivä oli paras esimerkki siitä. Koitapa siinä sitten lukea Pneumonyssuksista ja Taenioista, kun mieli tekisi vain kirota maailmaan julmaa ironiaa ja unohtua viikoksi peiton alle itkeskelemään suklaarasian kanssa. Se, ken leikkiin lähtee, se leikin kestäköön, sanoo vanha kansa. Mutta kun seitsemän leikkiä päättyy saman vuoden aikana yhtä ikävästi, niin kannattaako leikkiin enää lähteä?

Jos joku kuvitteli, että mun projektini liittyi asunnonhankintaan, niin erehtyi kyllä pahasti. Vaikka Helsingin puolelle haluaisinkin, niin tämä nykyinen kämppä tuottaa mulle silti iloa päivittäin, eikä mulla ole pakottavaa kiirettä täältä pois.

Ei, mun projektini näytti tältä:

Täydellinen pieni sininen prinsessa. Paitsi että se ei hengitä! :'( (c) M.K.

Ylläoleva tyttönen oli se ihanuus, johon kaikki mun toivoni oli kulminoitunut. Erittäin kiva yhdistelmä, ihanan kuuloiset, terveiksi todetut ja näyttelyissä rodunomaisiksi tunnustetut vanhemmat. Vieläpä tuonti-isä. Ja aivan huippu kasvattaja!

Taustaksi kerrottakoon, että olen siis etsinyt toista koiraa jo todella kauan - alustavasti aloin seurata myyntipalstoja jo alle vuoden kuluttua Iipun saapumisesta. Se kun on koko elämänsä elänyt toisten shelttien kanssa, eikä musta tunnu ollenkaan hyvältä pitää sitä ainoana koirana. Koira on laumaeläin ja Iipusta etenkin huomaa erittäin selvästi sen ilon, joka siihen syttyy kaverikoirien seurassa. Muuten niin arvokkaasta ja rauhallisesta koirasta kuoriutuu porukassa sekopäisenä ympyrää juokseva ja riekkuva, koko naamallaan naurava koira. Ja samaa tahtia, kun Iipun ilo kasvaa, mun sydämeni sulaa. Miten mä voisin kieltää siltä sen ilon?

Niinpä olenkin jo melkein harrastukseksi luettavissa mittapuitteissa selaillut shelttikasvattajien,  ja -yhdistyksen sivuja sekä erilaisia nettipalstoja. Ne pitää tarkistaa 1-4 kertaa päivässä, koska jos esim. aikuisesta sheltistä tulee esiin myynti-ilmoitus , niin kun kahden tunnin päästä soittelet myyjälle, saat onnitella itseäsi mahtuessasi parinkymmenen ensimmäisen soittajan joukkoon. Loputon suo. Loputon.

Jotakin mun koiran etsinnän intensiivisyydestä ehkä kertoo se, että kun hiukan ajatuksissani yritän etsiä miltä tahansa alaspäin scrollaamaltani nettisivulta tiettyä sanaa ja painan ctrl+F, niin sormeni jatkavat noiden näppäinten painalluksen perään automaattisesti vielä kolme kirjainta: she. "She" niinkuin shetlanninlammaskoira tai niinkuin sheltti. Monta kertaa olen joutunut pyyhkimään nuo kirjaimet pois todettuani, että ei - nyt piti etsiä joku koulujuttu eikä shelttiä. Koiran etsintä tulee multa siis tavallaan jo selkärangasta.

Silti tulokset ovat olleet laihoja. Osakseen ehkä siksi, että mun vaatimukset koiran terveydestä ja väristä (bimerle, mustavalkoinen tai blue merle) ovat olleet aika kovat. Monen monta pettymystä olen silti matkan varrella ehtinyt kerryttää.

Palatakseni sitten takaisin aiemmin mainitsemaani pentueeseen: merlenarttuja syntyi vain yksi reppana, jonka pelättiin kärsineen pitkittyneen synnytyksen aikana hapenpuutteesta. Pentu selvisi ihmisten määrätietoisen avustuksen kautta lopulta elävien kirjoihin, mutta kasvattaja ei uskaltanut luvata mulle siitä normaalia koiraa. Olin täysin murtunut. Miksi näin käy kerta toisensa jälkeen? Miksi aina mulle? :(


Jokusen päivän itseäni keräiltyäni päätin kuitenkin jatkaa sinnikkäästi vielä eteenpäin. Tiesin, että lähiviikkoina oli syntymässä toinen hyvä trikki-merleyhdistelmä, jota jäin sitten odottelemaan. Rehellisesti sanottuna en kuitenkaan osannut edes yllättyä, kun seuraavalla viikolla kasvattajalta saatu viesti paljasti, että synnytys oli ollut vaikea, emä oli jouduttu leikkaamaan, pentuja oli syntynyt kaksi, joista molemmat olivat hiipuneet pois varsin lyhyesä ajassa ja viimeisin oli ollut vain pieni vajaakehittynyt mytty :(

Projektin kosahdeltua joka ikiseen vastaantulevaan karikkoon jouduin toteamaan, että ehkä sitä pentua ei sitten tule tänäkään keväänä. Olin ollut aivan varma, että viime syksy olisi ollut se pentusyksy. Tämän kevään piti sitten olla pentukevät. Olimme jopa suunnitelleet mukavan kotivapun sekä pentupiknikin A:n ja N:n ja kolmen koiranpennun seurassa. Nyt sitä ei sitten tulisi.

Päätin siis siirtää pennun hankinnan vasta ensi syksylle. Uudelle pentusyksylle. Samalla seurailin haikeana kasvattajien sivuilta tänä keväänä syntyneiden upeiden pentujen kehitystä ja kasvua. Niiden pentujen, joista joku olisi voinut olla mun. Etenkin sen yhden täydellisen prinsessan, joka heikosta alusta huolimatta näytti pureutuneen sittemmin tiukasti elämänsyrjään kiinni ja kasvavan ja kehittyvän normaalisti.

Kunnes sitten eräänä päivänä silmiini osui pentublogista teksti, jossa pyydettiin prinsessasta aiemmin kyselleitä ottamaan uudelleen yhteyttä, mikäli olisivat vielä kiinnostuneita pennusta. Naputtelin samalta istumalta kasvattajalle mailin yrittäen taistella silmiini nousevia kyyneliä vastaan (Herkkis? Jep.), sillä tuo pentu oli jostakin syystä iskeytynyt mun sydämeeni heti, kun näin siitä ensimmäisen kuvan.  

En olisi ehkä antanut itselleni anteeksi, jos en olisi edes yrittänyt.

Kasvattaja tuntui ilahtuvan mun yhteydenotostani, muttei uskaltanut luvata vielä mitään, vaan sanoi harkitsevansa edelleen pennun kotiin jättämistä. Se oli kuulemma kehittynyt hienosti: oli normaalikokoinen, terveen oloinen, todella kaunis, yksi pentueen vilkkaimmista ja fiksuimmista ja erityisen ihmisrakas. Tässä vaiheessa jo melkein arvasin: pentu tulisi jäämään kotiin kasvattajan luokse tai lähtisi johonkin toiseen kenneliin.

Juttelimme jokusia kertoja kasvattajan kanssa vielä tämän jälkeen ja osasin jo psyykata itseäni pettymykseen. Tämän viikon tiistaina lopullinen päätös sitten tuli.

(c) M. K.

 Meille muuttaa ensi kuussa tällainen! ♥

Iipun uusi pikkusisko (C) M. K.

(c) M. K.

Hetkittäin mun on ollut vaikea uskoa onneani. ♥