Like a bird

Suuren suuret kiitokset aktiivisesta osallistumisestanne edellispostauksen arvontaan! Olette jo ylittäneet kaikki odotukseni, mikä lämmittää mieltäni kovasti :)

Tässä kuitenkin muutamia arkisia kuvia viime päiviltä.

Sunnuntain kuulasta auringonpaistetta ihastellessani tuli sellainen olo, että pukeutumisessakin pitäisi varmaan pikkuhiljaa alkaa siirtyä syysväreihin, eli minun kohdallani violettiin, turkoosiin, ruskeaan ja burgundyyn. Valitsin kaapistani syksyisimmät vaatteet, jotka löysin ja pyysin O:ta arvaamaan, mitä aion pukea ylleni. Jostakin kumman syystä O veikkasi lintumekkoa.

Sitä, jonka kotiutin ihastuksissani toissatalvena H&M:stä. Sitä, jota en ole tainnut kertaakaan oikeasti käyttää. Sitä, jonka itse olin jo melkein unohtanut.

Mikäs siinä, tuumasin ja sulloin itse valitsemani vaatteet takaisin kaappiin. Lintumekolla mentiin ja hyvillä mielin mentiinkin!

Arki on asettunut jälleen uomiinsa, sillä tällä viikolla O:kin palasi koulun penkille insinööriopintojaan jatkamaan. Omalla kampuksellamme pyörii innokkaita, tuoreita fukseja, jotka tuovat auttamatta mieleen oman ykkösvuoteni kaikkine odotuksineen ja innostuneine mielialoineen.

Tosin ketä mä huijaan? Yhtä innoissani taidan olla edelleenkin. Nyt vain eri asioista.

Julkisilla liikkumisen sijaan siitä, että eläinsairaala sijaitsee pyöräilymatkan päässä. Aikaisten kotiinpääsyjen sijaan siitä, että ehdin nähdä monta potilasta päivän aikana. Avauksissa löytyneiden anatomisten rakenteiden sijaan jokaisesta onnistuneesta verinäytteenotosta, kanyloinnista ja potilastilanteesta. Jokaisesta uudesta oivalluksen tunteesta.

Koulun ulkopuolella iltojamme rytmittävät jälleen opiskelu, koiralenkit ja ruuanlaitto.  Juuri sellaista tylsää arkea, josta ei oikein riitä kerrottavaa, mutta muutama kuva sentään.

Karppiomenapaistos on syntisen hyvää! Suurin irtiottomme taisi silti olla laittaa englantilaista aamiaista iltapalaksi. Hehe.

Mielialani on aikaisista aamuista huolimatta säilynyt pääosin erittäin positiivisena, mutta olen huomannut, että pitkien, jatkuvaa kommunikaatiota ja yhteistyötä vaativien klinikkapäivien jälkeen olen oppinut arvostamaan omaa rauhaa ja hetken hiljaisuutta entistä enemmän. Tuntuu, että oppimista tapahtuu nyt joka päivä aivan valtavasti - niin koulussa kuin kotonakin ja tätä kaikkea tasapainottamaan kaipaa nyt ihan jotain muuta ajateltavaa.

Eilisenkin päivän huippuhetki oli remmilenkki Taikkiksen kanssa myöhään illalla, ihmisistä tyhjentyneillä kaduilla. Ainoana viihteenä korvanapeista soinut musiikki ja omat ajatukset.

Onneksi kadut ovat avoinna 24/7.