keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Taantuma


Eilinen oli paitsi hauska ja virkistävä, myös ajatuksia herättävä juhlailta. Multa tultiin kyselemään nelosen rankkuudesta ja useampikin tuntui hämmästyvän nähdessään minut messissä. Kyseltiin, että panostanko nyt opiskeluun. Tottakai, nyt on ainutlaatuinen tilaisuus ammentaa oppia ja tietoa asioista, jotka kiinnostavat. Vain hullu jättäisi tilaisuuden käyttämättä! Ei se kuitenkaan ole se syy, miksi en käy enää niin paljon ulkona.

Olen kokenut ihan tarpeeksi monta käydään-ulkona-joka-viikonloppu -vuotta. Ei mua haittaa nyt jättää muutamia kertoja välistä. Ennen oli pakko lähteä liikkeelle saadakseen seuraa. Nykyisin mulla on aika loistoseuraa täällä kotona. Samat bileet toistuvat vuodesta toiseen ja joskus on vain rentouttavampaa jäädä kotiin.

Mitään koulu-uupumusta en tällä hetkellä koe. En sen enempää kuin aiempinakaan keväinä. Meillä on vielä kaksi pientä tenttiä jäljellä ja tuntuu, että ne menevät aika kevyesti. Nelosen alkusyksy oli omalla kohdallani kuormittava, loppuvuosi on tuntunut ihan sopivalta.

Olen tottunut opiskelemaan paljon ja kurinalaisesti aikoina, joina sitä vaaditaan. Se on mulle rutiinia, arkea ja tänä vuonna olen onnistunut ottamaan opiskeluiden suhteen yllättävänkin rennosti - lukuunottamatta ehkä syksyä, jolloin oli tarkoitus sisäistää koko pieneläinpuolen kliininen oppi kolmessa kuukaudessa. Asiaa oli - ja paljon!


Myönnän kuitenkin, että eräs asia on vetänyt mieltäni aika ajoin maahan, nimittäin epävarmuus. Huvittaa sanoa näin, koska en itse kuvitellut sortuvani tähän. Tiedekunnassamme on tehty jopa tutkimusta valmistuvien eläinlääkärien epävarmuudesta ja juu-u, nyt näen miksi.

Vajaa neljä vuotta sitten eläinlääkiksen aloitti varsin hyvän itseluottamuksen omaava tyttö. Uskoin löytäväni täältä uuden, onnellisen elämän ja menestyväni valitsemallani alalla. Ilman epäilyksiä. Tottakai! Olinhan juuri selättänyt vaikeina pidetyt pääsykokeet, tiesin pystyväni opiskelemaan riittävästi jatkossakin, tiesin olevani kiinnostunut aiheesta ja tietäväni etenkin pieneläimistä jo valmiiksi yhtä sun toista. Kuulin toki jo ykkösellä huhuja vanhemmista tiedekuntamme opiskelijoista, jotka olivat vuosien myötä alkaneet epäillä itseään ja uravalintaansa, mutta eihän se tulisi koskettamaan minua! Minua, jolla on motivaatio taivaissa!

Enää peilistä ei katso sama tyttö ja suurin muutos on ehdottomasti tapahtunut tämän vuoden aikana. Kaikki tuntuvat prekliinisten opintojen aikana odottavan, että milloin siihen oikeaan asiaan oikein päästään ja kun se vihdoin tapahtuu, pitäisi kaikki omaksua todella tiiviiseen tahtiin. Vaan kuinka paljon siitä asiasta jää pysyväismuistiin? Olisin toivonut, että enemmän.

Sehän tässä välillä ahdistaakin: nyt minun opiskelemani perusteella pitäisi tietää. Pitäisi osata. Olenko jotenkin yksinkertainen, kun aivoni tuntuvat välillä teflonilta?


Katson opiskelutoveriani, joka on ilmiömäinen aggressiivistenkin koirien käsittelijä. Katson opiskelutoveriani, joka pystyy hoitamaan ankarasti puolustautuvan kissan itsenäisesti toisessa huoneessa. Kuuntelen, kuinka yksi latelee uskomattoman määrän kirjatietoa lähes mitä tahansa kysyttäessä ja huomaan, miten toiset jo kanyloivat sujuvasti. Itseään ei saisi verrata toisiin, enkä yleensä sitä juuri sitä harrastakaan, mutta välillä en voi välttyä miettimästä, että mikä olikaan se minun lahjani? Mitä annettavaa juuri minulla on?

Toivon, että tämä epäröinti on ohimenevää ja monella tasolla uskonkin, että se on. Vaan kun olette lukijoina välillä kysyneet, että miltä se nelosella opiskelu nyt tuntuu, niin tässä rehellinen vastaus.

Toki järjellisesti ymmärrän, että suurin osa luettelemistani taidoista on täysin saavutettavissa ajan ja harjoituksen myötä, mutta nyt puhunkin vain tunnepuolesta. Tämänhetkisestä sellaisesta. Ja kuten me kaikki tiedämme, toisinaan tunne vie voiton siitä kuuluisasta järjen äänestä. Järjellisesti ajateltuna tiedän, että valmistumisesta se opiskelu ja oppiminen sitten vasta alkaakin. Tiedän, että kirjat ovat sitä varten, että niistä voi tarkistella taustoja. Ymmärrän, että tieto muuttuu ja että se, mitä nyt opimme, ei välttämättä enää parinkymmenen vuoden päästä pädekään.


Toivoisin, että oppisin kuitenkin edes kaikkein perustavanlaatuisimmat praktiikkataidot kunnolla, sillä tuntuu, että venytin omien kliinisten taitojeni harjoittelun aloittamista turhan pitkälle. Olisi ehkä kannattanut hakeutua ihan klinikkaeläintenhoitajan tuuraajaksi jo aiemmin. Vaan minulla oli hyvä työpaikka, josta uskoin aikanani pääseväni etenemään - niinkuin nyt lopulta tapahtuikin. Taidot eivät vain ole vielä sillä tasolla, kuin olisin toivonut niiden tässä vaiheessa olevan ja niiden opettelu vie paljon energiaa.

Minähän aloitin syksyllä työt kahdessa uudessa paikassa ja nyt keväällä vielä yhdessä, eli olen käytännössä tasapainoillut tässä nyt uunona aika monessa paikassa. Syksyllä töitä ja uusia haasteita etsiessäni ahdisti eniten se, ettei kukaan tuntunut haluavan antaa opiskelijapololle mahdollisuutta kehittää taitojaan, vaikka innostusta olisi riittänyt. Uusien töiden myötä se tuska on onneksi helpottanut. Nöyrin mielin saa toki jatkuvasti olla ja kiitollinen jokaisesta opista, jonka matkan varrelta noukkii. Silti joskus mietin, että työnantajanko tehtävä on minut näihin käytännön hommiin kouluttaa ja pyytelen mielessäni anteeksi osaamattomuuttani. Kyllähän sitä näin hienon koulutusohjelman pohjalta pitäisi tietää ja osata.


Voidaan toki pohtia, että mikä ylipäätään on koulutusohjelmamme osuus asiaan ja mikä johtuu vain omasta persoonastani. Teenkö vain pääni sisällä kaikesta vaikeampaa? Luultavasti. Olen aina vaatinut itseltäni paljon ja tottunut siihen, että kun teen paljon töitä, niin lopussa kiitos seisoo. Nyt tuntuu, että niin ei juuri tapahdu. Ei ainakaan oman pään sisällä. Sitä on oppinut itsensä pahimmaksi ruoskijaksi. Vaan eipä siitä ulkopuolisesta kannustuksestakaan haittaa olisi. Pienestä pään taputuksesta, joskus. Vaikka aina ei niin syytäkään olisi.

Olen toisaalta miettinyt, että ainahan minä olen tällainen ollut. Olen melko säännönmukaisesti työhistoriassani kokenut olevani jonkin sortin altavastaava ja niin olen varmasti ollutkin. Ei lyhyen kesän tai muun pätkätyön aikana ehdi koskaan tulla vakituisten veroiseksi. Silti olen saanut välillä jopa korvia punehduttavan hyvää palautetta. "On kyllä niin harmi, että lähdet. Sanoin tuossa juuri muille, että ei me saada mistään toista Nean veroista" tai "Hyvin sulla meni, ei tätä yksikköä olisi edes voinut kuvitella jättävänsä kokonaan kenenkään aiemman kesätyöntekijän käsiin."

Ylistäviä kommentteja, jotka ovat tulleet itselleni täysin puskista. Paikoissa, joissa oma osaaminen on tuntunut ihan joltakin muulta kuin korvaamattomalta. Toki sitä aina yrittää parhaansa, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa. Kysyy, kommunikoi ja yrittää uudelleen. Miten ne epäonnistumiset vain jäävätkin itselle aina niin kirkkaina mieleen? Miten sitä oppisi suopeammaksi itselleen? Luulen, että tämä on varsinainen perisynti niin meidän eläin- kuin ihmispuolen kollegojenkin kesken.

Toisaalta, jollei koskaan vaadi itseltään mitään, niin voiko sitä mihinkään kehittyäkään? Jos en olisi koskaan vaatinut itseltäni mitään, en olisi nyt tässä. Jos en koskaan vaatisi itseltäni mitään, toistaisin vain samoja virheitä oppimatta niistä mitään. Pitäisi löytää jokin kultainen keskitie.


Toivon, että ensi kesän työrupeaman jälkeen voin kirjoitella hieman huojentuneemmin mielin. Toivon, että kanyyli löytää sujuvasti tiensä suoneen ja että kykenen nappaamaan kelvollisen röntgenkuvan. Toivon, että ehtisin kerrata teoriapuolta sen verran, että pystyisin sitten vitosella keskittymään täysillä jopa ihan eläinlääkärin taitoihin, kuten diagnostiikkaan ja hoitosuunnitelmien laatimiseen.

En tosin usko, että epävarmuutta pystyy täysin selättämään vielä muutamaan vuoteen. Se vaihtaa muotoaan ja kohdettaan. Oleellista on tiedostaa se ja oppia elämään sen kanssa, niin ettei anna sen lannistaa. Uskoa, että hallinnan tunne on mahdollista saavuttaa.

Pitkä matka on vielä kuljettavana, mutta ainakin tuntuu, että olen oikealla tiellä.

20 kommenttia:

  1. Oih, kiitos tästä postauksesta! Nämä ovat mielestäni täkeitä postauksia, sillä varmasti monet kokevat samoja asioita. Mitä enemmän löytää vertaistukea ympäriltään, niin sitä helpommin omat kriiseilyt osaa ottaa. Kuulin vähän aika sitten yhdeltä ulkomaalaiseltakin eläinlääkiksen opiskelijalta kuinka hänelläkin on ollut näitä alamäkiä. Eli vaikka olo tuntuisi turhalta ja osaamattomalta, niin todennäköisesti tunne on ihan normaali reaktio tuossa vaiheessa opiskelua.

    Epämukavuusalue. Onneksi se on vain alue, johon ei ole tarkoituskaan jäädä ja josta voi todellakin päästä yli :). Ilmeisesti näin vastuullisessa ammatissa se on vain kohdattava ennemmin tai myöhemmin - melko voimakkaanakin.

    Itsekin olen miettinyt, että jos vanhemapa siltä tuntuu niin voisiko olla tavallista hieman pidempää "harjoittelijana/oppijana" jossain klinikalla. On kauheeta joutua ottamaan enemmän vastuuta, kuin mitä tuntee kykenevänsä kantamaan. Etenkin kun pelkää virheiden olevan peruuttamattomia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä :) En juu usko, että olen yksin näiden tunteiden kanssa. Tai tiedän, etten ole. Se hiukan helpottaa :)

      Poista
  2. En halua mitenkään masentaa tai pelotella, mutta siitä se ahdistus ja epävarmuus vain lisääntyy... Olen nyt kutosella ja odotan sitä hetkeä vuosien päästä kun voisin sanoa osaavani jotain oikeasti, varmasti. Tekemällä oppii, kyllä vain, mutta tää epävarmuus on kyllä ihan tosi ahdistavaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kauhia! Voin kyllä uskoa, mutta silti *glups*... Täytyy varmaan alkaa harrastaa jotain positiivista mielikuvaharjoittelua :D

      Poista
  3. Hei, en voi muuta sanoa, kuin että oli se ala kuin ala, valmistumisen jälkeen ei ole "valmis", ja se täytyy vain hyväksyä. Tekemään oppii vain tekemällä. Muistat vain varmana seistä omien sanojesi takana, koska varmasti tiedät kyllin hyvin. Kun asiakas tulee vastaanotolle, ei hän ole siellä sinua kyseenalaistamassa, vaan näkee edessään eläinlääkärin, joka osaa auttaa. Hän ei näe sitä epävarmuutta, jonka luulet huokuvan sinusta ympäristöösi kaikkien ruodittavaksi. Joskus se auttaminen on sitäkin, että selvität, kuka osaa auttaa parhaiten. Kysy aina, aina ja aina, jos et tiedä. Niin opit parhaiten ja muistat/tiedät ensi kerralla. Ole nöyrä oppimaan, mutta röyhkeä saadaksesi oppia. Sinusta tulee kyllä hyvä eläinlääkäri! Tsemppiä hirmuisesti :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, aika moni asiakas valitettavasti nykyisin kyllä kyseenalaistaa. Kauas on tultu siitä, kun lääkärit ja eläinlääkärit olivat niitä jumalista seuraavia, eikä Google ollut kaikkien ulottuvilla. Asiakkaiden kanssa luulen silti tulevani pärjäämään ihan hyvin. Kiitos kaikesta kannustuksesta ja viisaista sanoistasi :)

      Poista
  4. Kyllä tuossa koulutuksessa varmasti olisi parantamisen varaa, enemmän käytännön harjoittelua jne.
    Näin asiakkaan näkökulmasta ei ole kovin kiva odotella kipeän hevosen kanssa kun melko tuore eläinlääkäri soittelee kollegoille ja kysyy neuvoa toimenpiteessä jonka itsekin olisin osannut suorittaa ilman mitään eläinlääkärin koulutusta. Ja lasku on kuitenkin aina yhtä suuri ja asiakas sen aina maksaa.
    Tai että maksan 300e päivystävälle joka lähettää 300km päähän klinikalle toimenpiteeseen, jonka pitäisi onnistua ihan keneltä vain eläinlääkäriltä.
    Itse toivoisin että kokemattomampikin yrittäisi edes parhaansa ja jos se ei onnistu, niin sitten eläin lopetetaan. Joissain tilanteissa se on parempi kuin ajaa 4h kituvan eläimen kanssa Helsinkiin ja todeta siellä, että ei mitään tehtävissä kuitenkaan.
    Mutta onko tuossa joku hoitovirhesyytteiden pelko vai mikä, kun ei uskalleta yrittää.
    Toivoisin siis että annettaisiin sellaiset valmiudet opiskelijoille että uskaltaisivat edes jotain tehdä, täällä periferiassa jossa klinikoita ei ole lähimaillakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, ikävä kuulla kokemuksestasi, mutta vaikea tietenkin kommentoida tuota sen enempää, kun ei tiedä yhtään taustoja. Itselläni on ollut hiukan vastaavia kokemuksia omien (kissaa pienempien) pieneläinteni kanssa. Kuntapuolelta(pikkupaikkakunnalla) on äärimmäisen hankalaa saada niille apua.

      Se on kyllä totta, että periferiassa mahdollisuudet esim. tarkkaan diagnostiikkaan tai tiettyihin hoitoihin ovat aika tavalla niukemmat kuin esim. opetussairaaloissamme. Vastavalmistuneen voi olla hankala soveltaa oppimaansa niihin vaatimattomampiin oloihin, ennen kuin aika ja kokemus opettaa.

      Joten kyllä, olisi ehdottoman ihanaa, jos käytännön harjoittelun määrää pystyttäisiin joskus vielä lisäämään!

      Poista
  5. Etkö sä ollutkin viime kesänä ja tämän lukuvuoden aikana kuitenkin töissä juurikin eläintenhoitajana? Onko siitä ollut yhtään apua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ollut paljonkin apua ja vihdoin tuntuu, että suunta on ylöspäin. Harmittelen vain sitä, etten yrittänyt hakeutua näihin hommiin jo aiemmin :)

      Poista
  6. Enpä ole usein kommentoinut, mutta ahkerasti kyllä luen blogiasi edelleen, vaikka omat eläinlääkishaaveet kaatuivatkin Galenoksen mahdottomuuteen. :D Sen sijaan mulla on toka vuosi fyssariopintoja menossa (semmoinen 1,5v jäljellä) ja kyllä täälläkin jo nyt on aikamoinen epätoivo roihahtanut liekkiin. Pitäisi osata niin paljon asioita, että ahdistaa. Mutta ehkä tässä vielä joskus ammattilaisiksi tullaan - niin ihmisten kuin tulevaisuudessa myös eläinten fysioterapiassa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, ihanaa kuulla kohtalontovereista! :D Pitääkin käydä lukemassa sun blogia. Musta tuntuu, että ainakin tuttu koirahieroja saa aina valtavan positiivista palautetta asiakkailtaan, että siinä mielessä sulla lienee ainakin kiitollinen ja valoisa ura edessä :)

      Poista
  7. Mutta kuten sanoit, sä olet oikealla tiellä, se on tärkeintä. Lisäksi sä tiedostat puutteesi - pelottavimpia ovat kai ne tyypit, jotka eivät koskaan kysy ja menevät tekemään vain. Kysele vain paljon ja kysy aina uudelta tyypiltä uusiksi, sillä tavalla saa enemmän vinkkejä ja löytää sen oman tavan tehdä asioita. Ja muista, että sä olet opiskelija ja että se tiedetään! Ei sulta pidä odottaa valmiin eläinlääkärin taitoja ja jos joku niin tekee, ei vika taatusti ole sussa. :)

    Ei niin, etteikö ne "oon taatusti tän vuosikurssin tyhmin ja surkein" -tunteet olisi täälläkin tuttuja. :P

    Mutta hei, piristäisikö, jos antaisin pienen tilaisuuden päästä tietämään? Mulla olisi nimittäin taas kysymys! :D Toki ei tarvitse vastata, mutta esitän mua ja (lääkis)kavereitani askarruttaneen kysymyksen kuitenkin. Kukaan meistä lemmikillisistä, joiden koirat tai kissat ovat päätyneet leikkauspöydälle tai muuten nukutettavaksi emme ole koskaan nähneet lemmikkejämme intuboituina tai ilmateitä muuten turvattuna. Vaikka ihan umpiunisena olen tuon Pusunkin nähnyt monenmonta kertaa. Siis miksi näin? Mulle suorastaan itsestäänselvä ajatus oli, että eläinten nielu on niin tilava, että ilmatiet pysyvät muutenkin auki (toisin kuin ihmisillä)? Toisaalta taas pakkohan (?) leikkauksissa on lihasrelaksantteja käyttää - eikö nielu silloin mene tukkoon?

    Kaveri taas epäili, ettei eläinten anestesiaa ns. hoideta kunnolla vaan rauhoitetaan vain sen verran, että hommat saadaan hoidettua eli aikaansaadaan sedaatio ilman analgesiaa ja amnesiaa. Minä taas en usko moiseen, mutta osaisitko kertoa, millaista anestesiaa teillä käytetään? Pusukin on "valitettavasti" nykyisin niin terve, ettei ole hetkeen tarvinnut eläinlääkäreiden veitsien alla vierailla ja päästä näitä siinä sivussa kyselemään. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun kommentit onnistuu kyllä aina piristämään :D

      Kyllä juu lemmikitkin intuboidaan inhalaatioanestesiaan, eli ainakin sterkkoihin ja sitä suurempiin leikkauksiin. Tuubit poistetaan yleensä siinä vaiheessa, kun on varmistuttu eläimen spontaanista hengityksestä ja eläimen refleksit alkavat palailla, joten niitä harvemmin omistajat näkevät. Brakykefaalisilla roduilla (lytyt ja rutut) tuubia saatetaan pitää kauemminkin, koska ne eivät kuulemma hereillä ollessaankaan kauheasti tuubin henkitorvessa olemista vastustele, koska henki kulkee sen kanssa loistavasti...

      Pienemmissä toimenpiteissä (hammaskiven poisto, katkenneen kynnen irroitus, uroskissojen kastraatio...) käytetään monissa paikoissa ns. kenttä- tai injektioanestesiaa, jossa siis käytännössä annetaan ensin esilääke pistoksena (usein α2-agonisti+opioidi), annetaan eläimen nukahtaa, kanyloidaan se ja hoidetaan anestesian ylläpito suonensisäisesti. Lisäksi monesti käytetään vielä paikallispuudutteita. Tässä tavassa on toki riskinsä, joista meitä on paljon varoiteltu.

      Pelkkää rauhoitusta käytetään lähinnä, jos eläimen käytös ei salli sen kunnollista tutkimista, näytteenottoa tai hoitamista.

      Täytyy sanoa, että itsellänikään ei juuri ole käsitystä ihmispuolen anestesiasta :D

      Poista
    2. Kiitos vastauksesta! Ja näitä piristyksiä tulee varmasi lisää, mulla on paha tapa vaivata päätäni kaikella kovin oleellisella, aivan kuin mun joskus pitäisi nukuttaa koira... :P

      Hmph, olin ihan varma mun teorian oikeellisuudesta! Toisaalta muistanhan mä nyt, että olen kuullut noista reppanoista, jotka putki kurkussa hengittelee ihan tyytyväisenä... Surkeaa.

      Tsempit muuten siihen kanyloimiseen! Voin kuvitella miten hankalaa se on karvaiseen kinttuun, kun joskus se ei tunnu onnistuvan millään vaaleaihoisille ja karvattomille ihmisillekään.

      Poista
    3. Joo ja eläimillä suonet seilaavat ihon alla (kuulemma huomattavasti enemmän kuin ihmisillä, ovat aika irrallisia) mukavasti aina neulan tieltä pois. Karvathan toki ajellaan ensin pois ihan hygieniasyistä ;)

      Poista
  8. Hieno postaus, ja kiitos, että jaksoit jakaa tuntemuksiasi! Olen 1. vuoden ell-opiskelija, ja alkanut hyvinkin tiedostaa tuon lisääntyvän epävarmuuden. Vielä sitä ei näy, mutta siitä puhutaan niin paljon. Jotenkin itse on vielä niin kaukana siitä päivästä, kun valmistuu, ja _pitäisi_ osata jo niin paljon. Näen kenet tahanasa ammattiin valmistuvan ihmisen vielä raakileena, enkä osaisi edes odottaa juuri oikeutensa saaneen ellin vielä osaavan kaikkea. Mutta ilmeisesti, kun itse on siinä tilanteessa, niin tilanne muuttuu täysin. Olen kanssa täydellisyyteen pyrkijä ja hyvin vähän annan itselleni mitään anteeksi. Jossain määrin hyvä, mutta tulenko sietämään tuota epävarmuutta? Tulenko kokemaan sen asiana, joka pitää hyväksyä, joka on normaalia, vai näenkö sen kamalana taakkana, mitä en ikinä anna itselleni anteeksi?

    Hienoa, että kirjoitat tunteistasi näin avoimesti, sillä mielestäni näitä asioita on hyvä jakaa, etenkin meille, jotka olemme joko juuri aloittaneet, tai niille, jotka pyrkivät. Tuosta käytännön taitojen oppimisestakin on ollut meillä paljon puhetta, tulipa jopa Univetin edustajakin meille puhumaan siitä, kuinka klinikoille kannattaa mennä mahdollisimman aikaisin oppimaan. Tätähän ei tiedekunnassa mitenkään tuoda esiin, siitä vain kuulee muilta vanhemmilta opiskelijoilta, tai työantajilta kautta rantain. Näitä tekstejäsi lukiessa olen alkanut olla hyvinkin samaa mieltä, että käytännön osaamiseen meidän tiedekunnassa ei paljoa panosteta. Hyviä tilaisuuksia opetella esim. kanyloimista, tikkaamista, eläimen oikeanlaista lähestymistä jätetään käyttämättä. Ilmeisesti lukujrjestyksemme muuttuu jotenkin kakkosvuodesta eteenpäin, katsotaan sitten, miten opintoja on jaettu eri vuosille.

    Mutta kovasti tsemppiä opintoihisi, kyllä sinusta tulee ihan varmasti hyvä eläinlääkäri! Ell kun ei ole vain ne tiedot ja taidot, hän on myös empaattinen ihminen, joka osaa ja haluaa auttaa sekä kuunnella. Sanoisin, että puolet hyvästä eläinlääkäristä tulee sieltä tunnepuolelta, kuinka hän osaa käsitellä eläimiä. Liian monta kertaa olen käynyt eläinlääkärillä, joka ei ole osannut lähestyä minua ja/tai koiraani, tai ei ole ollut ollenkaan kiinnostunut ongelmastamme. Eipä ole tullut näille eläinlääkäreille mentyä uudelleen. Mielummin menen sinne, missä minua halutaan auttaa, vaikka se vaatisi muutaman puhelinsoiton kollegoille, tai nopean googlettelun :)

    Hyvä kevään jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei mullakaan ollut ekoina vuosina huolen häivää, joten ei siitä kannata vielä alkaa murehtia! :) Mä luulen, että tähän epävarmuuteen on alettu kiinnittää huomiota palautteiden myötä vasta viime vuosina, joten toivottavasti teidän kohdallanne tilanne on jo helpompi. Voimia sinnekin vielä loppukevääksi ja kiitos paljon kommentistasi ja tsempeistä! :)

      Poista
  9. Minusta tämä oli todella mukava postaus ja olen kiitollinen, että olet jakanut tuntemuksiasi meidän anonyymien lukijoiden kanssa. Totuushan on se, ettei yliopistosta kukaan valmistu täysin valmiina ja tilanne vielä vähemmän on tämä eläinlääketieteellisessä tms. tiedekunnissa, missä ala kehittyy hurjaa vauhtia eteenpäin eikä koskaan voi tietää kaikesta kaikkea. Epävarmuuden kanssa vain täytyy oppia elämään, vaikka eihän sen asian tiedostaminen auta tässä tilanteessa. Onhan eläinlääkärin työ kuitenkin hyvin vastuullista ja asiakkailta kuulee paljon kritiikkiä. Kuten Marika tuossa jo sanoikin, on ehdottomasti hyvä asia, että tiedostat, että taidoissasi on vielä korjattavaa. Pahempaa jälkeä tekevät ne liian tärkeät ihmistyypit, jotka eivät kehtaa tai uskalla kysyä ja tohottavat menemään.

    Postauksesi antoikin minulle kimmokkeen kysellä nyt tuosta pieneläinklinikoilla työskentelemisestä opintojen aikana. Ilmeisesti aika moni teidän opiskelijoista tekee niin? Minusta on hieman yllättävää, että blogissasi olet kertonut työskennelleesi klinikalla jo ennen opintojen alkua ja pitkään opintojen aikanakin, myös useana kesänä ja useilla eri työpaikoilla, ja silti olet epävarma taidoistasi. En nyt missään nimessä halua kyseenalaistaa tuntemuksiasi enkä ajattele, ettet ole oikeutettu epävarmuuteesi, mutta ovatko työtehtäväsi sitten klinikoilla olleet jotain muuta kuin klinikkaeläintenhoitajan töitä vai mistä tämä epävarmuus kumpuaa? Miten paljon enemmän olisit klinikkaeläintenhoitajan töitä opintojen aikana voinut tehdä? Olen itse vasta hakemassa eläinlääkikseen. Neuvoisitko minua hakeutumaan klinikalle töihin jo ensimmäisen vuoden aikana?
    Ei kai voi olla niin, että tiedekunta on "sälyttänyt" käytännön taitojen opettamisen yksityisille työnantajille? Kyllähän tiedekunnan antaman koulutuksen avulla pitäisi pärjätä työelämässä tai muuten koulutus ei ole mistään kotoisin! Voiko eläinlääketieteellisestä valmistua hyväksi eläinlääkäriksi, vaikkei olisikaan ollut klinikalla töissä opintojen ohella?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle tsempeistä! Olisi aika mielipuolista kuvitella osaavansa tässä vaiheessa kaiken :D

      Kyllä todella moni opiskelija tosiaan työskentelee nykyisin klinikoilla koulun ohessa. On todella paljon tuurista ja paikasta kiinni, että mitä pääsee tekemään. Itsehän olen viettänyt suuren osan työajastani vastaanottotiskin takana tai muita ns. avustavia töitä tehden ja päässyt varsinaiseen hoitotyöhön kiinni vasta tämän vuoden aikana. Määrällisesti en siis olisi voinut tehdä enempää, mutta ehkä konkreettisemmin eläinlääkärin työtä liippaavia sellaisia :) Mutta parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan.

      Hakeudu ehdottomasti jo opintojen aikana klinikalle töihin, jos pääset. On varmasti mahdollista valmistua hyväksi eläinlääkäriksi ihan koulunkin oppien perusteella - riippuu paljon omasta oppimistahdista, tavoitteista ja varmaan siitä itseluottamuksestakin. Itse edustan sitä ihmisryhmää, joka ei pysty sisäistämään kaikkea muutaman harjoituskerran perusteella ja vaadin itseltäni aika paljon, joten koen, että itselleni käytännön kokemuksen hankkiminen on aika ehdoton juttu ja sitä paitsi tosi kivaa! :)

      Itsellänihän koko vitosvuosi, eli klinikkavuosi on vielä kokematta, eli en osaa vielä arvioida siellä tapahtuvan oppimisen määrää ja laatua - puhun vain siitä, että tällä hetkellä haluaisin itse jo olla taidoissani pidemmällä :)

      Poista