Ikinä en mitään silmiä leikkele!

Kiitos hurjasti aktivoitumisestanne ja ihanista kommenteistanne viime postaukseen! Niitä tuli enemmän kuin uskalsinkaan odottaa ja ne lämmittivät kovasti mieltäni tuossa alkuviikosta, kun kaikki muu tuntui tappelevan vastaan :)

Vaikka fiilis on jälleen noussut peruslukemiin, niin mulla on nyt patologian tenttiin luvut käynnissä, joten älkäätte ihmetelkö, jos musta ei hetkeen kuulu. Stressistressistressi...

Sain kommenteistanne myös kivoja postausideoita ja ajattelin aloittaa yhdellä niistä: kirurgiaan ja leikkelyihin suhtautuminen - miten niistä selviää vai selviääkö? Voiko niistä muodostua este unelmalle?

VAROITUS: Herkkikset voivat käyttämäni kuvamateriaalin vuoksi klikkailla itsensä muualle!




Muistan äitini joskus kauan sitten kertoneen jonkun tuttunsa tyttärestä, joka oli jättänyt eläinlääkiksen kesken, koskei pystynyt leikkelemään eläinten silmiä. En tiedä tarinan taustoista sen enempää, mutta se toimi mulla pitkään perusteena sille, miksei mustakaan voisi ikinä tulla eläinlääkäriä. Uskokaa tai älkää, multa kysyttiin tuota varsin usein ;)

Lehmän silmä - kuva täältä

Lääkäriohjelmien veriset leikkauskohtaukset ällöttivät, vaikkei mulla koskaan mitään varsinaista verikammoa olekaan ollut. Etenkin sellaiset, missä verta suorastaan suihkusi jonkin epämääräisen elinmassan uumenista. Muistan joskus haastaneeni itseni väkisin katsomaan moista ällötystä, mutta päätyneeni lopulta vaihtamaan kanavaa :D

Ruumiinavauksen katseleminen (jännä, mitä kaikkea nettifoorumeille linkkaillaankaan...) ei sekään ollut mikään mieltä ylentävä kokemus, mutta kaikessa puistattavuudessaankin paikoittain jopa mielenkiintoinen. Parhaiten siitä on kyllä jäänyt mieleen opiskelijaporukan innostus, kun naiselta löydettiinkin luomurintojen sijaan silikonit :D


Erityisen hyvää karaistamista oli kuitenkin leikkausten seuraaminen eläinklinikalla välivuoteni aikana. Yllätin itseni, kun en pitänytkään niitä mitenkään ällöttävinä, vaan päinvastoin hyvinkin jänninä. Olisin helposti pystynyt kuvittelemaan itsenikin skalpellin varteen. Silloin se kai lopullisesti varmistuikin. Mäkin haluan.

Kuva

Innostustani ei himmentänyt edes se kerta, kun olin vähällä pyörtyä leikkausta seuratessani. Ei, mua ei ällöttänyt, mutta lamppujen alla seisominen pienessä tilassa, yhteen pisteeseen tuijottaminen ja maskin läpi hengittäminen tekivät tehtävänsä. Oli jotenkin tosi noloa ja ärsyttävää joutua haukkamaan happea leikkaussalin ulkopuolella, mutta kuulemma en ole ainoa, jonka leikkaussaliolosuhteet ovat joskus nujertaneet ;)

Kun sitten päätin hakea elukkaan, en juuri uhrannut takaraivossani hautuneelle pienelle epäröinnille ajatusta. Miten sitä Gallen pänttäämiseltä olisi ehtinytkään? :D Enemmän mun huoleni silloin kohdistuivat itse pääsykokeeseen. Jossain alitajunnassa kyti kai ajatus, että jos muutkin eläinihmiset pystyvät siihen, niin pystyn kyllä minäkin!


Innostuin kuitenkin kovasti, kun bilsan maikkamme valmennuskurssilla ehdotti, että voisimme preparoida keväällä eri ainakin erilaisia sisäelimiä ja silmiä. Ajattelin, että olisi tosi kiva päästä jo tässä vaiheessa kokeilemaan leikkelyä, vaikkakin vain yksittäisten elinten kohdalla. Pehmeä lasku niin sanotusti.

Kuva

Kiva idea, mutta jäi lopulta toteuttamatta. Sitä teoriaakin kun kurssilla riitti ja riitti ja riitti... ja itsekin sitä mieluummin keskittyi loppukeväästä vain täysillä asiaan kuin käytti tehokasta harjoitusaikaa maksan silppuamiseen ;)

Seuraavan kerran asia tuli sitten vastaan ensimmäisen eläinlääkisvuoden syksyllä lihaskurssin alkaessa. Kukin pienryhmä löysi itsensä koiran, kissan, hevosen, lehmän tai sian (myöhemmillä kursseilla joskus jopa lampaan, kalan tai kanan) ruumiin edestä, josta sitten piti kaivaa lihaksisto näkyviin. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kyllä jännitti. "Entä jos en pystykään tähän? Kaatuuko mun ammattihaaveeni tähän?"

Kuva

Nylkemisen aloittaminen ja ensimmäiset viillot tuntuivat vaikeilta. Voin kuitenkin kertoa, että kun itse pääsi vauhtiin, niin yhtäkkiä jäljellä ei ollutkaan enää kuin innostusta ja kiinnostusta kaikkea näkemäänsä ja löytämäänsä kohtaan. "Ai se Galenoksessakin mainittu omentum näyttääkin tältä ja kiinnittyy ihan oikeasti näihin elimiin!"

Pienoista takapakkia koin vain toisena leikkelypäivänä: silloin oli pakko istua hetkeksi ja luovuttaa skalpelli muille huimauksen vuoksi. Joinakin vuosina anatomian leikkelyissä on jengiä laonnut (siis ihan pyörtyillyt) kai enemmänkin, mutta meillä niin ei käynyt kenellekään. Opettajat kuitenkin osasivat varoittaa etukäteen, että istukaa heti, jos alkaa yhtään vilistä silmissä ja napatkaa kaverista koppi, jos toiselle uhkaa käydä väärin.

Hevonen - kuva täältä

Hiukan ikävää oli myös heti alkuun leikellä samaa raatoa monena päivänä peräkkäin, koska viimeisillä kerroilla alkaa pitkän säilytysajan jo huomata... Onneksi myöhemmin raatojen vaihtuminen oli jo nopeampaa. Vaikeimmalta tuntui aluksi pään ja juurikin niiden silmien preparointi, mutta kyllä siitäkin sitten selvittiin. Hyvänä motivaattorina toimi sen tiedostaminen, että parempi sitä on harjoitella skalpellin heiluttelua kuolleilla, oletettavasti kuitenkin hyvän elämän eläneillä eläimillä kuin sitten ihan elävillä.

Long story short: kauhukuvia herättänyt puuha osoittautuikin yhdeksi opiskelumme mielenkiintoisimmista osa-alueista! Voin kertoa, että odotan ensi syksyn patologian leikkelyitä jo suurella innolla! Toki meiltäkin löytyi niitä, jotka suhtautuivat leikkelyihin hiukan nihkeämmin tai lämpesivät niille hitaammin, mutta leikkelyiden vuoksi (tai ylipäätään minkään vuoksi: meillä valmistumisprosentti on muistaakseni n. 95-97%) lopettaneet ovat kyllä ihan harvinaisia yksittäistapauksia.


Loppuun vielä muutama vinkki niille, jotka epäilevät kestokykyään:
- katsele videoita, TV-ohjelmia ja kuvia aiheeseen liittyen
- osallistu bilsan preparointikursseille
- vilkaisepa kaupan lihatiskiä uusin silmin: voisiko sieltä löytyä vaikkapa munuainen, sydän, kieli tai kanankoipi, saati kokonainen broileri tai kala leikeltäväksi ;)
- hankkiudu eläinklinikalle (TET-)harjoitteluun tai työkkärin kautta näkemään ihan oikeita leikkauksia
- ENNEN KAIKKEA: älä murehdi liikaa etukäteen, vaan luota siihen, että leikkelyihin kyllä tottuu, niistä oppii pitämään, veri lakkaa ällöttämästä ja ihmiset, jotka sanovat näin, ihan oikeasti tarkoittavat sitä! :)





(Paljon lisää videoita YouTubessa hakusanoilla "dog/cat dissection/necropsy")