Sisustuskuumeilua

Voi ryönä, mulla on kauhea sisustus- ja muuttokuume.  Se tuntuu iskevän joka syksy. Uudistuksen tarve. Mitään realistista mahdollisuutta saada kämppätarjousta - ainakaan ennen joulua - ei kuitenkaan taida nyt olla. Täytyy siis tyytyä haaveiluun ja kenties nykyisen uudistamiseen.

Oon hiukan kyllästynyt olohuoneeni keltaiseen väriin, koska jo ala-asteaikainen huoneeni oli omasta toiveestani johtuen keltainen (silloinen lempiväri) ja esim. keltainen vuodesohvani ja mattoni ovat noiden aikojen perua. Olen onnistunut pitämään vaalean sohvan oikeilla käsittelyaineilla yllättävän puhtaana, mutta kyllä siinä pikku hiljaa alkavat elon (ja kahden koiran) merkit näkyä, eikä vuodemekanismikaan enää palvele priimasti.

Niinpä olenkin alkanut haaveilla hiukan neutraalimman värisestä sohvasta ja muistakin olohuoneen kalusteista, joita voisi sitten koriste-esineillä ja tekstiileillä piristää kulloisenkin sesongin tai fiiliksen mukaan. Ihailen minimalistista sisustustyyliä, mutta musta ei kyllä olisi elämään täysin valkoisessa, mustavalkoisessa tai harmaassa kodissa - tarvitsen hiukan väriterapiaa niin kotiini kuin pukeutumiseenikin ;) Valkoinen ja muut vaaleat sävyt ovat koiraperheessä muutenkin aika no-no, mutta mustan ja tummanruskean väliltä en ole vielä osannut valita. 

Kumpi olisi kodikkaampi? 
Kumpaa olisi helpompi yhdistää muihin väreihin (luultavasti lähinnä pinkki, lime, taivaansininen, turkoosi ja jouluna punainen - mahdollisesti valkoisella ja harmaalla tehostettuna)?

Ihan täydellistä esikuvaa en löytänyt, mutta joitakin inspiraatiokuvia sentään.

Ihana!

Värit kohdillaan: limellä olisi munkin tarkoitus aloittaa ja tuon tyyppistä mattoa olen miettinyt - muuten ei jotenkin iske. Liikaa mustaa?

Tämä kuva miellytti lähinnä noiden kynttilöiden takia

 

Ihanan kotoista ja nuo tyynyt - rakkautta! Samoin värillinen seinä olisi ihana, mutta sitä saanen odottaa...

Voi pinkki, miten se aina iskeekin silmään... ja divaanisohva, sellainen sen pitäisi olla, mieluiten vielä vuodesohva!

Osaako kukaan neuvoa mitään hyvää sivustoa, mistä löytäisi sisustuskuvia selailtavaksi? Entä onko korkeanukkainen matto (kuvat 1 ja 2) ihan toivoton eläinkodissa? Mitenkäs sohvamateriaalit, tarttuuko johonkin kangastyyppiin pahasti karvoja?


PS. T tulee tänään kyläilemään - jee, pennut saa riehua ja jee, lento edessä huomenna, jos vain pilvet suostuvat nousemaan n. 1000 450m siihen mennessä (apua)! Jos en siis enää tämän jälkeen palaa päivittelemään, niin arvaatte miten on käynyt... Älkää muistelko pahalla! :D 

Tassunjälkiä hiekalla

Taakse jäänyt viikonloppu oli lopulta varsin ihana ja rentouttava. Tulimme hyvin vieraani, O:n, kanssa juttuun ja tekemistä riitti. Perjantaina tutustuimme lähinnä Tiksin alueeseen ja kävimme terassilla yksillä, Porkussa sekä legendaarisessa Hotelli Vantaassa (haha).

Lauantaina nukuimme pitkään, viihdytimme koiria, kävimme hiukan ajelemassa ja kokeilimme Hohtominigolfia Flamingossa - vieraani kun on innokas golffaaja.
Radat valoineen ja liikkuvine överitehosteineen olivat hienoja, mutta turhan helppoja. Ilmeisesti paikka oli suunniteltu niin, että kaltaiseni keltanokkakin lähtisi sieltä hyvin mielin yllettyään säkällä muutamaan hole-in-oneen. Tai vaihtoehtoisesti siellä olisi ehkä kuulunut olla pikku maistissa - se olisi voinut tuoda kaivattua lisähaastetta, heh.

Kuva

Mailojen heiluttelun jälkeen kävimme syömässä Flamingon Parillassa, joskin pitkä odotusaika sai meidät melkein jo kävelemään pois. Olisin luullut, että normaalit ihmiset olisivat iltakymmeneen mennessä jo ehtineet käydä täyttämässä kupunsa, mutta ei, jouduimme odottamaan annoksiamme yli tunnin, niin että jopa viisihenkinen, meidän jälkeemme saapunut perhe sai ruokansa ennen meitä. Kyllä sapetti, etenkin kun tuohon aikaan oli jo ehtinyt kertyä mukava nälkä!

Illan lopuksi lähdimme vielä Stadin yötä nuuhkimaan. Tiemme vei Aussie Bariin, joka oli tapansa mukaan ääriään myöten täynnä. Saatuani varpaannahkani rullalle jonkun ulos pyrkineen kanssasiskon piikkikoron osumasta, päätimmekin pian siirtyä väljemmille vesille Mikonkadun Amarilloon (haha). Kummasti siellä näkyi taas tuttuja liikkeellä, vaikken tunnekaan täältä kuin kourallisen ihmisiä. Vieraani tykkäsi Amarillosta muutenkin huomattavasti Aussieta enemmän - mahtuihan siellä vihdoin shufflailemaan (O jopa oikeastikin osaa, oon vähän kade!), joten siinä mielessä ihan onnistunut vaihto.

Palasimme kotiin yödösällä, jossa oli vähintään yhtä paljon seisovia kuin istuvia matkustajia. Nukahdin jo alkumatkasta kuin pikkulapsi, mutta onneksi heräsin paria kilometriä ennen omaa pysäkkiä. Odotan kauhulla sitä päivää, kun heräänkin uudestaan Rautatientorilta kierrettyäni ensin koko lenkin Vantaalla... Mun tapauksessa se lienee vain ajan kysymys :D

Sunnuntaina nukuimme jälleen pitkään, haimme kebut ja päätimme tarjota laatuaikaa tytöille. Vuosaareen, Uutelaan vei siis tie. Metsälenkille ja merenrantakalliolle istuskelemaan ja fiilistelemään. 

Kahlailimme ja heittelimme myös lämpimällä hiekkapohjaisella luonnonrannalla Taikalle frisbeetä veteen ja siitäkös pieni oli ihan tohkeissaan! 

Illan kruunasi jälleen Flamingo - tällä kertaa tosin leffan, Bad Teacherin, muodossa. Ihan viihdyttävä komediapätkä, joka nousi siivilleen loppua kohden. Ei siitä sen suurempia elämyksiä saanut, mutta hyvää, kevyttä, aivojen nollausviihdettä kylläkin. Leffa loppui puoli kahdentoista maissa, jolloin O ei enää jaksanut lähteä ajamaan kotipuoleen, vaan jäikin vielä yhdeksi yöksi. Heräiltiinkin sitten molemmat kuuden maissa valmistautumaan töihin ja työmatkaan. Mä 10 km mittaiseen ja O parinsadan :D

Muita ihania asioita tässä päivässä:
- kirpeän viileä ilma, joka sai aamulla kiskaisemaan jo hiukan syksyisempää (=tummansinistä, hui) vaatetta päälle
- kuulaan kirkas aurinko ja syksyn tuoksu
- alkavan lukuvuoden kirjatilauksen tutkailu - tänä vuonna kirjoja ei muuten ole montaa!
- Taikan kanssa pentukurssille ilmoittautuminen - nyt peukut ja varpaat pystyyn, että mahtuisimme mukaan!

Always look on the bright side

Vaikka "Sattumuksia"-postaus antoi viime viikonlopustani ehkä aika synkeän kuvan, niin mahtui sinne hiukan jotain mukavaakin joukkoon.

"Herkkuja?"

"Ihan vähän voisin maistaa..."

Perjantaina kotipuoleen matkatessani pysähdyimme nimittäin Tampereella sen verran, että kävimme moikkaamassa Taikan kasvattajaa ja tämän miestä, jotka olivat saapuneet Manseen raveja seuraamaan. Oli ihana nähdä ja jutella ihan kasvotusten! Olen ollut hiukan huolissani Taikan korvista, jotka sinnikkäistä vastatoimistani huolimatta tuppaavat uhmaamaan painovoimaa ja sojottamaan kohti taivasta kuin pystykorvalla konsanaan. Olikin mukava saada hiukan vertaistukea ja apua asian tiimoilta. Tämän viikon aikana korvien kärjet ovat vihdoin lupsahtaneet alas, kiitos glyserolin, mutta taitokset saisivat olla hiukan tiukemmat, jotta korvat eivät myöhemmin taas nouse pystyyn. Lisäksi oli hienoa päästä tapaamaan kasvattajan mies, joka oli pentuaikana luonut aivan erityisen suhteen Taikaan. Olen melko vakuuttunut, että hänellä on ollut suuri vaikutus siihen, miten ihmisrakas sylimyyryläinen pennusta on kehittynyt ja miten positiivisesti se suhtautuu vieraisiinkin miehiin. Nyt pääsin sitten ensimmäistä kertaa kiittämään häntä itseään henkilökohtaisesti. Olin myös iloinen kuullessani, että Taika on tällä hetkellä ihannemitoissa ja sen takapään kulmaukset ovat parantuneet huomattavasti. Purentakin on loistava ja kaikki hampaat ovat vaihtuneet normaalisti. Pohjavillaa ei juurikaan nyt ole, mutta toivotaan, että tyttö nyt syksyn koittaessa jaksaisi kasvattaa vielä muhkean puuhkan, niin kaikki ulkomuodollisetkin asiat olisivat kunnossa ekaa näyttelyä (iiks) silmällä pitäen.

Lauantaina kävimme äidin kanssa korkkaamassa vesijuoksukauden. Ollaan molemmat sen verran arkajalkoja, ettei oikein uskalleta lähteä uimaan ulapille, mutta nuo vyöt tuovat kivasti turvaa. Vesijuoksu on sitä paitsi musta ihan mukavaa ja tehokastakin, vaikka maisemat saisivat kyllä vaihtua nopeammin! ;)

Illalla näin pitkästä aikaa hyvää lapsuuden ystävääni ja eksyimme pyörähtämään kotipaikkakunnan yössä. This is where all the drama begins, so let's just leave it here. Sunnuntain käytin pitkälti S:n kanssa hengailuun ja keräilyyn, mutta maanantai oli jälleen hyvä päivä. Lojuin nurmikolla ja otin brunaa pintaan, kävin taas vesijuoksemassa ja mikä parasta - pääsin vesille ensimmäistä kertaa koko kesänä! Olen joskus pienempänä viettänyt käytännössä muutaman kesän melkein kokonaan vesillä tai saaressa. Niiltä ajoilta mulla on säilynyt vahvana rakkaus vesistöihin ja veneilemään on pakko päästä edes silloin tällöin. Nytkin hymyilin typerä virne naamallani koko matkan, kun viiletimme T:n ja parin hänen muun kaverinsa kanssa läheiselle rantahotellille yksille. Oli kyllä ihan loistoreissu ja irrotti ajatukset kaikista huolista, vaikka silmät vuotivat ja naama punoitti vielä illallakin kovassa vauhdissa kasvoja pyyhkivän ilmavirran vuoksi :)

Harkitsin "Sattumuksia"-postausta kirjoittaessani, että olisin kirjoittanut samaan syssyyn vielä alkuviikon söhellyksistäni, mutta päätin säästää sen kuitenkin tähän postaukseen, kun se ei koiriin liittynyt millään tavalla. Tai no, ehkä hieman kuitenkin. Maanantaina kotiin palaillessani päätin nimittäin kerrankin olla niin porvari, että otan Tiksin asemalta taksin suoraan kotiin. Päätökseeni saattoi osaltaan vaikuttaa se, että kello oli yli puoli yksi yöllä, joten asemalla norkoilu ei varsinaisesti houkutellut, eikä bussejakaan olisi varmaan liikaa kulkenut. Taksikuski salli koirien matkustaa ainoastaan jalkatilassa ja voin kertoa, että eräs nuori neiti ei ollut ratkaisuun ihan tyytyväinen. Etenkin taksista poistuminen oli aikamoista hässäkkää.

Seuraavana aamuna töihin lähtiessäni ja laukkua pakatessani se sitten iski: mun lompakko - sitä ei ole missään! Syöksyilin hetken aikaa kämpässäni ja pengoin kaikki mahdolliset paikat läpi. Sitten kävin ulkona tarkistamassa paikan, jossa olimme nousseet ulos taksista, mutta tuloksetta. Myöhästyin dösästäni ja eihän mulla lompakon katoamisen myötä olisi ollut enää bussikorttiakaan. Sama päti korttiin, jolla nostaa rahaa bussilippuun. Hienoa, hyvin pelattu! Onneksi olen sen verran suurpiirteinen kolikoiden suhteen, että onnistuin kahmimaan takkieni taskuista ja laukuista juuri lippuun tarvittavat neljä euroa. Takaisin kotiin sillä ei enää pääsisi, mutta sitä en ehtinyt jäädä murehtimaan. Korttien sulkupalveluun olin ehtinyt soittaa jo edestakaisin säntäillessäni, mutta töistä käsin jouduin pirauttelemaan vielä poliisin löytötavaratoimistoon ja omaan pankkiini, että miten tästä eteenpäin. Rahaa saisin pankista Tiksissä henkilöllisyystodistusta vastaan, mutta tietysti pankin aukioloajat olivat sellaiset, etten ehtisi sinne moneen päivään. Mahtavaa, nälkäkuolema edessä?

En voikaan sanoin kuvata sitä riemua, jonka iltapäivällä omasta pankistani saamani puhelu mussa aiheutti - lompakkoni oli nimittäin löytynyt taksin jalkatilasta! Yliystävällinen taksikuski oli yrittänyt etsiä mua Facebookista, netistä ja eri pankkeihin soittelemalla, kunnes lopulta Tampereelta joku ystävällinen pankkivirkailija oli ottanut asian hoitaakseen. Kuski oli jättänyt pankille puhelinnumeronsa, johon sitten hetimiten soitinkin. Hän ei suostunut viemään lompakkoani löytötavaratoimistoon, koska olisin kuulemma joutunut maksamaan sen noutamisesta 20 euroa, vaan vaati saada tuoda sen mulle henkilökohtaisesti. No, mikäs sen helpompaa. Lisäksi mies tarjosi mulle ilmaisen (yritin kyllä tuputtaa vitosen seteliä lompakostani, enempää ei olisi ollutkaan) kyydin kotoa pankkiin kortteja availemaan, koska mulle uhkasi tulla kiire. Olin niin hämmentynyt tästä ystävällisestä toiminnasta, että kiittelin vain vuolaasti koko matkan. Musta on ihan käsittämätöntä edelleen, että täällä mua kohtaan ollaan oltu paljon ystävällisempiä kuin kotipuolessa koskaan, vaikka ihmistenhän piti olla pk-seudulla niin kovin kylmiä ja piittaamattomia. Toinen hyvä esimerkki on eiliseltä: kävelin bussipysäkiltä kotiin painavan kauppakassin kanssa. Huomasin, että takanani kävellyt mies alkoi lähestyä ja pelästyin, että nyt lähtee rahat ja kännykät toistamiseen. Kyynisyyteni veti kuitenkin vesiperän, kun mies olisi vain tarjoutunut kantamaan kassiani :) Kieltäydyin kuitenkin kunniasta kohteliaasti.

Vaan ehkä mä lopettelen tän sepustukseni tällä kertaa tähän. Tämä viikonloppu on ihan mielenkiintoinen, kun tuollainen uudempi kotipuolen tuttavuus tuli nyt mun luokseni Vantaalle. Ihan kivasti tämä onkin tähän asti sujunut, vaikkei kovin hyvin vielä tunnetakaan ja hiukan jännitti etukäteen, kuinka hyvin edes viihdytään yhdessä. Mutta joo, livistin vain julkaisemaan tämän postauksen nyt, kun toinen pitkäksi venähtäneen eilisillan jäljiltä kaipasi vielä pikku unia, mutta kai se kohta täytyy käydä huhuilemassa hereille. Päästään sitten liikkeelle.

Mukavia viikonloppuja lukijoille!

Rescue team strikes again

Onkohan mun aurani jotenkin radikaalisti heilahtanut johonkin suuntaan, kun eläinvauvat ovat nyt oikein urakalla päättäneet heittäytyä mun käsiini kuolemaa tekemään?

Tänä aamuna koiria ulos viedessäni tiellä, melkein meidän kotipihallamme, maata retkotti nimittäin pikkuinen siililapsi. Olin aivan varma, että tässä olisi nyt sitten se mun kauan pelkäämäni tilanne edessä: mun pitäisi pystyä lopettamaan auton alle jäänyt eläin. Vapauttaa se tuskistaan. Salaa kuitenkin toivoin, että pikkuinen olisi jo siirtynyt sateenkaarisillan toiselle puolen.

Hämmästykseni olikin suuri, kun lähemmäs päästyäni saatoin todeta, että lapsonen näyttikin olevan päällisin puolin aivan kunnossa. Ei haavoja, ei ruhjeita, ei katkenneita jalkoja - ei edes katkennutta piikkiä. Lähempi tarkastelu osoitti, että siili oli poika ja arviolta ehkä 5-6 -viikon ikäinen. Valitettavasti vain kovin heikossa kunnossa.

Pikkuisen silmät olivat painuneet syvälle, eikä se jaksanut juuri tuhista, nostaa piikkejään tai pistää vastaan. Arvelin sen kärsivän nestehukasta, sillä lähimaastosta ei juuri nyt taida löytyä liiemmin lammikoita. Tai ehkä pieni oli lähtenyt etsimään uutta reviiriä, eikä ollut onnistunut vielä löytämään alueen juomapaikkoja? Niin tai näin, sympatiani olivat arvatenkin heti piikkiotuksen puolella ja pakkohan se oli kotiin kiikuttaa.

Juotin pojalle ruiskulla maidonvastiketta, koska halusin sen saavan paitsi nestettä, myös hieman energiaa. Juoton aikana lapsonen selvästi piristyikin hieman ja pystyi jopa laittamaan vastaan.

Pakkasin siilin kuljetuslaatikkoon lähtiessäni iltavuoroon. Töistä eräs miespuolinen työntekijämme kävi viemässä sen autolla Korkeasaaren luonnonvaraisten eläinten hoitolaan.

Onnea matkaan piikkinuttu!

 Anna Abreun sanoin "Worst part is over... Just don't give up, don't let nobody break you down".

Sattumuksia

Huhhuh, takana on henkisesti raskain viikonloppu hetkeen. Oltiin kotipuolessa taas ja voi tuota pikkukaupungin huhumyllyä ja piiri pieni pyörii -touhua. Kuulin ja näin asioita, joita en olisi halunnut todistaa. Sunnuntai oli pisin päivä pitkään aikaan.

Lisäksi viime päivät ovat olleet täynnä ikäviä sattumuksia. Sunnuntaina olimme tyttöjen kanssa ulkoilemassa, kun pensaan takaa ilmaantui näkökenttääni yhtäkkiä suuri, paksuturkkinen koira, joka meidät nähdessään pysähtyi ja jäi tuijottamaan suuntaamme. En ollut varma, oliko koira hihnassa, joten päätin jäädä paikoilleni odottelemaan mahdollisen omistajan saapumista paikalle. Pian sellainen könysikin esiin koiran perässä, mutta ilman hihnaa - tietenkin.

Kuva

Samalla hetkellä, kun omistaja saavutti koiransa, lähti tuo turjake syöksymään ryminällä meitä kohti. Muutamassa sekunnin murto-osassa jouduin toteamaan, että kahden koiran omistamisessa on myös omat haittapuolensa: enää en tällaisessa tilanteessa pysty vain yksinkertaisesti kaappaamaan koiraa syliini ja kääntymään selin päällekävijää kohden, niinkuin olin Iipun kanssa tottunut tekemään. Niinpä harppasin nopeasti seisomaan tyttöjen eteen, keräsin sisälleni nousevasta paniikkitilasta kaiken mahdollisen raivon ja auktoriteetin ääneeni ja karjaisin rähisevän "EIIII":n - valmistautuen samalla ottamaan mahdolliset puremat vastaan. Saatoinpa tehostaa viestiäni vielä muutamalla ärräpäällä ja tamppaavalla askeleella kohti tulijaa.

Ja kas, koiranryökäle pysähtyi kuin pysähtyikin noin puolen metrin päähän meistä ja katsoi mua hämmentyneenä. Sitten se avasi jälleen korvansa omistajansa huudoille ja palasi takaisin tämän luokse. Seuraavaksi meidän ihmisten välillä käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Omistaja: "Ei tää mitään olisi tehnyt!"
Minä: "No mutta tää mun vanhempi olisi aivan varmasti purrut kiinni, jos sen iholle tullaan!"
Omistaja: "Hahhahhah, no tää olis saanut siitä sitten hyvän opetuksen, kun tää aina karkailee muiden päälle..."
Minä: "Joo, mutta mä en halua omilleni huonoja kokemuksia vieraista koirista, en kiitos ainuttakaan!"

Kuva

Faktahan on se, että Iipusta löytyy sen verran temperamenttia, että se aivan satavarmasti tikkaa kiinni, jos joku käy sen päälle. Jos iso koira sitten päättääkin hermostua tästä, ei vaadi paljonkaan arvailuja, kenelle lopulta käy köpelösti. Yksi tapporavistus tai kunnon louskaisu kurkkuun ja se on sitten siinä. Niinpä mä pyrin suojelemaan omiani iholle tulevilta koirilta viimeiseen asti, niinkuin luotetun laumanjohtajan kuuluu.

Tämän episodin jälkeen mies hiljeni ja jatkoi matkaansa. Emme päässeet montaakaan metriä eteenpäin, kun huomasin saman vieraan koiran kiihdyttävän uudelleen meitä kohden. Tässä kohtaa mun päässäni kiehui jo todella pahasti ja karjuin uudelleen pahimmalla mahdollisella äänelläni koiralle kieltoja. Jälleen kerran se pysähtyi aivan meidän eteemme ja palasi sitten omistajansa luo, joka nyt vihdoin tajusi ottaa hunninsa hihnan päähän. Koko loppumatkan taitoin sydän kurkussa - kyllä sitä niin vain aina säikähtää!

Kuva

Huono onni jatkui mun palaillessani takaisin Vantaalle. Aiemmin, kun kuljin vain Iipun kanssa, se osasi hypätä itse junaan. Nyt pennun saavuttua olen pääsääntöisesti nostanut molemmat kyytiin. Pendolinossa on aika hyvät rappuset koirankin nousta, joten tsemppasin Iippua menemään edeltä, jotta saisin tuotua pennun sylissäni ja laukun kädessäni. Iippu ei kuitenkaan tajunnut ottaa yhtään vauhtia, vaan hypähti laiskasti ensimmäiselle askelmalle - oletuksenaan ilmeisesti, että mä nostan varmaan sitten loput. En voi kuvailla paniikkini määrää, kun tajusin koiran takapään lähtevän siinä samassa liukumaan askelmalta junan ja asemalaiturin väliin, kunnes koko koira oli lopulta humpsahtanut raiteille junan alle. Kiljaisin paniikissa avunhuudon ilmoille - vain nähdäkseni viereisisten vaunujen ovien sulkeutuvan matkustajien perässä.

Kuva

Ehdin jo nähdä silmissäni, miten juna lähtisi liikkeelle jättäen mut ja Taikan seuraamaan voimattomana vieressä rakkaan ystävän murskautumista junan pyörien alle. Jostakin sieltä paniikkini syövereistä kahmaisin jälleen voimaa toimia ja tein sen ainoan tehtävissä olevan: polvistuin laiturille, kurkotin käteni niin pitkälle kuin pystyin ja tartuin Iippua kaksin käsin niskanahasta kiinni aikeenani nostaa se keinolla millä hyvänsä takaisin laiturille. Luojan kiitos yritykseni onnistui ja rako oli kuitenkin riittävän iso koiran mahtua nousemaan tässä asennossa ahdingostaan ylös. Iippu tuntui ymmärtävän tilanteen vakavuuden, sillä se ei edes vinkaissut, vaikka otteeni oli kaukana oikeaoppisesta aikuisen koiran nostotavasta.

Nämä tapaukset, jotka jostakusta varmaan tuntuvat naurettavan pieniltä ja arkipäiväisiltä, paitsi opettivat (tästä lähtien nostan suosiolla molemmat koira junaan!) ja pelästyttivät, myös saivat mut miettimään. Olen monesti pohtinut, että mitä mahtaisin tehdä todellisessa hätätilanteessa, eli esimerkiksi sattuessani kolaripaikalle tai kohdatessani tulipalon. Entä miten toimin tulevassa ammatissani paineen alla, miten pystyn tekemään nopeita, järkeviä päätöksiä? Olenko tosipaikan tullen toimija vai lamaannunko kauhusta?

Kun kelailen yllämainittuja tilanteita uudelleen mielessäni ja mietin sitä ajatusten ja paniikin kaaosta päässäni, huomaan kyenneeni kauhustani huolimatta toimimaan edes jossakin määrin rationaalisesti. Se antaa pienoista toivoa siitä, että kykenisin säilyttämään toimintakykyni pahemmassakin paikassa, kun sitä todella tarvitaan. Että paniikki jalostuisi sittenkin mielessäni toimintatarmoksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi.

Tulevaisuus näyttäköön, saavuttaako uumoiluni lopulta jotain todellisuuspohjaa vai ei. Onneksi tällä kertaa selvittiin kuitenkin säikähdyksillä.

Finding Nemo

Norjan tapahtumien lisäksi mut on vetänyt aika hiljaiseksi tämä työviikko. Joka päivä aamuun -rytmi ei vaan sovi mulle. Joudun heräämään kuudelta lenkittämään koirat ja kun saan revittyä itseni Facebookin chatista nukkumaan aikaisintaan joskus 01-02 väliin, niin siitä voi sitten laskiskella, montako tuntia päikkäreitä tarvitsen pysyäkseni tolpillani. Unirytmi siis päin sitä istumiseenkin käytettävää ruumiinosaa, mutta ei musta kyllä ole kymmeneltä nukkumaan menijäksikään. Onneksi on sentään jo kolme takana ja vain kaksi edessä ennen kuin koittaa maanantaivapaalla pidennetty viikonloppu, joten en valita!

Siitä tulikin mieleen, että voisin kertoa hiukan tuosta edellisestäkin. T tuli siis käymään pitkään jatkuneen projektinsa loppuhuipennusta suorittamaan. Nyt on sitten hänellä taskussaan lentolupakirja ja mun pitäisi kuulemma uskaltautua kyytiin, jahka kirjanen kolahtaa postiluukusta alas - jaiks! Kuulemma meno on niillä pienillä yksityiskoneilla aika kuoppaista, joten hiukan hirvittää jo etukäteen. Enhän mä osaa olla matkustajakoneessakaan täysin rentona! T on kuitenkin suunnitellut erinäisiä kutkuttelevia reissuja jopa ulkomaille asti, eli kai se on vain rohkaistava mieli siihen mennessä, kun käsky käy. Eikä mulle sitä paitsi kuulemma edes anneta vaihtoehtoja. Tästä saanette varmasti vielä tarkempaa raporttia, kunhan ajankohta varmistuu ja lento toteutuu.

Lauantaina T:n lenneltyä lupansa kuntoon lähdimme käymään kaupoilla, poikkesimme Subissa syömässä ja suuntasimme Sea Lifeen, jonne olin hinkunut jo pidemmän aikaa. Kyseessähän on siis Linnanmäen huvipuiston yhteydessä sijaitseva akvaario.

Lähikuvausasetuksilla ei muuten - aika yllättäen - saa tämän tarkempia kuvia kaukana sijaitsevista kohteista. Jännä juttu.

Kardinaalitetroja

Vanhan akvaarioharrastajan ja -myyjän akvaarioinnostus nosteli taas hiukan päätään. Joskus mä vielä laitan sen tankin pystyyn ja pyhitän sen valtavalle kardinaalitetraparvelle. Ne on niin kauniita, kestäviä ja kivoja kaloja, ihan mun lemppareita.

Altaiden sisustukset olivat kivoja, joskin tekokasveja näkyi aika paljon

Nemo found

Hienoimpia olivat altaat, joiden sisään rakennettuja käytäviä pitkin pääsi kävelemään

Karppeja ja kultakaloja

Pääsimme koskettamaan merisiiliä (olen tosin pidellyt sellaista ennenkin) ja oli pakko varmistaa työntekijältä, että sen työolosuhteet olivat kunnossa. Kuulemma sillä ei ole aivoja laisinkaan ja muutenkin työvuorot ovat vain kolmen tunnin mittaisia, joten syytä huoleen ei ole ;) Lisäksi meille esiteltiin haiden ja rauskujen munakoteloita sekä niistä kuoriutuvia vauvoja, mikä olikin ehkä paikan paras anti.

Sea Life oli odotettua nopeammin kierretty, joten siirryimme nuuhkimaan popcornin ja hattaran tuoksua Lintsin puolelle. Yritin houkutella T:tä erinäisiin laitteisiinkin, mutta huonolla menestyksellä. Kyllä sitä vaan uskalletaan harjoitella syöksykierteitä lentokoneella, muttei tulla vekottimiin - pöh, sanon minä.

Herkkukaupasta oli pakko poistaa pussillinen "vegesipsejä" (mitä epävegeä on perunalastuissa?), koska olen tehnyt vastaavia joskus itse uunissa. Yllättävän hyviä, vähemmän karppeja.

Illalla käytiin vielä Flamingossa leffassa katsomassa Hangover II, joka ei arvatenkaan yltänyt ihan edeltäjänsä tasolle, mutta tarjosi ihan riittävästi viihdettä kuitenkin. Lisäksi kävimme pitkällä yölenkillä koirien kanssa, kun ilma vihdoin suostui hiukan viilenemään. Täällähän elellään nyt hellelukemissa ja ilmankosteus hipoo 80%:a. Kunnon tropiikki siis! Taikasta ja Miyusta on nyt kehkeytynyt hyvät ja tasavertaiset leikkikaverit, joiden menoa oli ihana katsella :)

Loppuun vielä tiedotusluonteisena asiana, että sen lisäksi, että uudistin hiukan blogiluetteloani, loin nyt uuden sähköpostiosoitteen, johon saa lähettää kommentteja, kysymyksiä tai ideoita, sikälimikäli ei halua niitä julkisesti esittää. Osoite löytyy nyt blogin sivupalkista ja kuuluu näin: tassunjalkiasydamessa@gmail.com

Kuusen latvassa, oksien alla

Näin kesäaikaan villieläimiä ja niiden poikasia tuodaan klinikallemme lähes päivittäin. Lintuja, siilejä, jyrsijöitä - haavoittuneita, ontuvia, pudonneita, rääkättyjä. Pääkaupunkiseudulla loukkaantuneista luonnonvaraisista eläimistä huolehtii Korkeasaaren luonnonvaraisten eläinten hoitola. Jos tuojat eivät halua toimittaa loukkaantunutta eläintä Korkeasaareen, se pääsee meillä tuskistaan sitä yksinkertaisinta reittiä. Eutanasia, armokuolema.

Perjantai-illan viimeisimpiä potilaita oli pieni talon portailta löydetty oravanpoikanen. Usein emot saattavat tulla hakemaan pesästä pudonneen poikasen takaisin, joten suorilta niihin (saati jäniksiin tai linnunpoikasiin!) ei saa mennä koskemaan. Tämä yksilö oli kuitenkin todella heikossa kunnossa: pahasti kuivunut, liikkumaton ja kärsi hypotermiasta (kuten pesästä pudonneet poikaset yleensäkin), mutta mitään varsinaisia loukkaantumisen merkkejä ei näkynyt.

Oravan tuojat olivat todella empaattisia, mutta olosuhteiden pakosta heillä ei ollut mahdollisuutta pitää oravaa yön yli ja toimittaa sitä seuraavana päivänä Korkeasaareen - sieltä kun ei enää noin myöhään illalla tavoitettu ketään puhelimella. Tuojapariskunnan lähdettyä jäin kahden vaiheille: toimittaako poikanen eläinlääkärin lopetettavaksi vai yrittääkö itse sen hengissä pitämistä yön yli.

Tutkin takahuoneestamme löytyvät oravanpoikasen hoito-ohjeet läpi ja soitin niistä löytyneeseen, monia oravanpoikasia kuntoon hoitaneen entisen eläintenhoitajamme numeroon. Hän ei pystynyt ottamaan poikasta nyt, mutta oli kovin kannustava. Mulla sattui vieläpä olemaan oikeanlaista, viime postauksessakin vilahtanutta maidonvastikejauhoa kotona (Royal Caninin versio ei sovi oraville - se tappaa ne ja sisältää muutenkin karsinogeenista säilöntäainetta!) ja kaiken lisäksi T oli tulossa käymään, joten autolla oravan ja kuljetushäkin kuljetus olisi helppoa. Seuraavana päivänä sen voisi toimittaa sitten Korkeasaaren huolehdittavaksi. Päätin antaa "Tikutakuksi" ristitylle pienelle mahdollisuuden.

Pyysin polilta muutaman pienen ruiskun ja aloitin oravanpoikasen lämmittämisen ja juottamisen heti. Lähes kaikki pesästä pudonneet poikaset ovat hypotermisia, joten niitä pitää lämmittää lämpöpullolla tai villapipon sisään laittamalla. Poikasen kuuluisi tuntua käteen lämpimältä, Tikutaku tuntui selvästi viileältä. Lisäksi niskanahkaa etu- ja keskisormeni avulla nostaessani nahka jäi selvästi koholle sen sijaan, että olisi palautunut kimmoisasti alas. Tämä on selvä kuivumisen merkki ja perjantai-illan trooppisen lämpötilan huomioiden ei ihmekään! Juotin Tikutakulle ruiskulla ensin vettä, sitten lämmitettyä laktoositonta kermaa.

 Kotiin päästyämme jatkoin ruokintaa tunnin välein ohjeiden mukaisella maidonvastikkeen, veden ja laktoosittoman kerman sekoituksella. Pissaamaan emme poikaa kovista yrityksistä huolimatta saaneet, mutta toisaalta kova kuivumistila saattoi vaikuttaa niin, että kaikki neste meni suoraan kudoksiin, eikä virtsaksi. Tai sitten emme vain onnistuneet löytämään oikeaa tekniikkaa.

Tikutaku jaksoi taistella aamuyön tunneille. Sitten se veti viimeiset henkosensa käsissäni. Pettymyksen hetki. Surullinen hetki.

Lukijoille haluaisin sanoa, että selvitelkääpä etukäteen, missä lähiseutunne luonnonvaraiset eläimet hoidetaan tai kuka niitä vastaanottaa, jos ette jo tiedä. Eläinsuojelulakihan velvoittaa kansalaisen huolehtimaan myös niistä:

"Sairasta, vahingoittunutta tai muutoin avuttomassa tilassa olevaa luonnonvaraista eläintä on pyrittävä auttamaan. Jos eläin on kuitenkin sellaisessa tilassa, että sen hengissä pitäminen on ilmeistä julmuutta sitä kohtaan, eläin on lopetettava tai on huolehdittava siitä, että se lopetetaan." (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1996/19960247) Pätee muuten myös auton alle jääneisiin eläimiin, joita ei tulisi jättää kärsimään tien poskeen!

Ennen kuin lähtee noukkimaan luonnoneläintä - etenkään poikasta - matkaansa, tulisi kuitenkin varmistua siitä, että poikasella varmasti on jokin hätänä, eikä emo vain odota jossakin piilossa ihmisten poistumista paikalta. Jos sitten päätyy ottamaan poikasen hoitoonsa, esimerkiksi Korkeasaaren sivuilta löytyy niille hyviä hoito-ohjeita. Kannattaa kuitenkin harkita vakavasti eläimen toimittamista asiantuntijoiden hoitoon, jotta se saisi parasta mahdollista hoivaa, eikä leimaantuisi liikaa ihmiseen. Sääli, että Tikutaku ei koskaan päässyt näin pitkälle :(


Lisätietoja luonnonvaraisista: http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=36455