Sattumuksia

Huhhuh, takana on henkisesti raskain viikonloppu hetkeen. Oltiin kotipuolessa taas ja voi tuota pikkukaupungin huhumyllyä ja piiri pieni pyörii -touhua. Kuulin ja näin asioita, joita en olisi halunnut todistaa. Sunnuntai oli pisin päivä pitkään aikaan.

Lisäksi viime päivät ovat olleet täynnä ikäviä sattumuksia. Sunnuntaina olimme tyttöjen kanssa ulkoilemassa, kun pensaan takaa ilmaantui näkökenttääni yhtäkkiä suuri, paksuturkkinen koira, joka meidät nähdessään pysähtyi ja jäi tuijottamaan suuntaamme. En ollut varma, oliko koira hihnassa, joten päätin jäädä paikoilleni odottelemaan mahdollisen omistajan saapumista paikalle. Pian sellainen könysikin esiin koiran perässä, mutta ilman hihnaa - tietenkin.

Kuva

Samalla hetkellä, kun omistaja saavutti koiransa, lähti tuo turjake syöksymään ryminällä meitä kohti. Muutamassa sekunnin murto-osassa jouduin toteamaan, että kahden koiran omistamisessa on myös omat haittapuolensa: enää en tällaisessa tilanteessa pysty vain yksinkertaisesti kaappaamaan koiraa syliini ja kääntymään selin päällekävijää kohden, niinkuin olin Iipun kanssa tottunut tekemään. Niinpä harppasin nopeasti seisomaan tyttöjen eteen, keräsin sisälleni nousevasta paniikkitilasta kaiken mahdollisen raivon ja auktoriteetin ääneeni ja karjaisin rähisevän "EIIII":n - valmistautuen samalla ottamaan mahdolliset puremat vastaan. Saatoinpa tehostaa viestiäni vielä muutamalla ärräpäällä ja tamppaavalla askeleella kohti tulijaa.

Ja kas, koiranryökäle pysähtyi kuin pysähtyikin noin puolen metrin päähän meistä ja katsoi mua hämmentyneenä. Sitten se avasi jälleen korvansa omistajansa huudoille ja palasi takaisin tämän luokse. Seuraavaksi meidän ihmisten välillä käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Omistaja: "Ei tää mitään olisi tehnyt!"
Minä: "No mutta tää mun vanhempi olisi aivan varmasti purrut kiinni, jos sen iholle tullaan!"
Omistaja: "Hahhahhah, no tää olis saanut siitä sitten hyvän opetuksen, kun tää aina karkailee muiden päälle..."
Minä: "Joo, mutta mä en halua omilleni huonoja kokemuksia vieraista koirista, en kiitos ainuttakaan!"

Kuva

Faktahan on se, että Iipusta löytyy sen verran temperamenttia, että se aivan satavarmasti tikkaa kiinni, jos joku käy sen päälle. Jos iso koira sitten päättääkin hermostua tästä, ei vaadi paljonkaan arvailuja, kenelle lopulta käy köpelösti. Yksi tapporavistus tai kunnon louskaisu kurkkuun ja se on sitten siinä. Niinpä mä pyrin suojelemaan omiani iholle tulevilta koirilta viimeiseen asti, niinkuin luotetun laumanjohtajan kuuluu.

Tämän episodin jälkeen mies hiljeni ja jatkoi matkaansa. Emme päässeet montaakaan metriä eteenpäin, kun huomasin saman vieraan koiran kiihdyttävän uudelleen meitä kohden. Tässä kohtaa mun päässäni kiehui jo todella pahasti ja karjuin uudelleen pahimmalla mahdollisella äänelläni koiralle kieltoja. Jälleen kerran se pysähtyi aivan meidän eteemme ja palasi sitten omistajansa luo, joka nyt vihdoin tajusi ottaa hunninsa hihnan päähän. Koko loppumatkan taitoin sydän kurkussa - kyllä sitä niin vain aina säikähtää!

Kuva

Huono onni jatkui mun palaillessani takaisin Vantaalle. Aiemmin, kun kuljin vain Iipun kanssa, se osasi hypätä itse junaan. Nyt pennun saavuttua olen pääsääntöisesti nostanut molemmat kyytiin. Pendolinossa on aika hyvät rappuset koirankin nousta, joten tsemppasin Iippua menemään edeltä, jotta saisin tuotua pennun sylissäni ja laukun kädessäni. Iippu ei kuitenkaan tajunnut ottaa yhtään vauhtia, vaan hypähti laiskasti ensimmäiselle askelmalle - oletuksenaan ilmeisesti, että mä nostan varmaan sitten loput. En voi kuvailla paniikkini määrää, kun tajusin koiran takapään lähtevän siinä samassa liukumaan askelmalta junan ja asemalaiturin väliin, kunnes koko koira oli lopulta humpsahtanut raiteille junan alle. Kiljaisin paniikissa avunhuudon ilmoille - vain nähdäkseni viereisisten vaunujen ovien sulkeutuvan matkustajien perässä.

Kuva

Ehdin jo nähdä silmissäni, miten juna lähtisi liikkeelle jättäen mut ja Taikan seuraamaan voimattomana vieressä rakkaan ystävän murskautumista junan pyörien alle. Jostakin sieltä paniikkini syövereistä kahmaisin jälleen voimaa toimia ja tein sen ainoan tehtävissä olevan: polvistuin laiturille, kurkotin käteni niin pitkälle kuin pystyin ja tartuin Iippua kaksin käsin niskanahasta kiinni aikeenani nostaa se keinolla millä hyvänsä takaisin laiturille. Luojan kiitos yritykseni onnistui ja rako oli kuitenkin riittävän iso koiran mahtua nousemaan tässä asennossa ahdingostaan ylös. Iippu tuntui ymmärtävän tilanteen vakavuuden, sillä se ei edes vinkaissut, vaikka otteeni oli kaukana oikeaoppisesta aikuisen koiran nostotavasta.

Nämä tapaukset, jotka jostakusta varmaan tuntuvat naurettavan pieniltä ja arkipäiväisiltä, paitsi opettivat (tästä lähtien nostan suosiolla molemmat koira junaan!) ja pelästyttivät, myös saivat mut miettimään. Olen monesti pohtinut, että mitä mahtaisin tehdä todellisessa hätätilanteessa, eli esimerkiksi sattuessani kolaripaikalle tai kohdatessani tulipalon. Entä miten toimin tulevassa ammatissani paineen alla, miten pystyn tekemään nopeita, järkeviä päätöksiä? Olenko tosipaikan tullen toimija vai lamaannunko kauhusta?

Kun kelailen yllämainittuja tilanteita uudelleen mielessäni ja mietin sitä ajatusten ja paniikin kaaosta päässäni, huomaan kyenneeni kauhustani huolimatta toimimaan edes jossakin määrin rationaalisesti. Se antaa pienoista toivoa siitä, että kykenisin säilyttämään toimintakykyni pahemmassakin paikassa, kun sitä todella tarvitaan. Että paniikki jalostuisi sittenkin mielessäni toimintatarmoksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi.

Tulevaisuus näyttäköön, saavuttaako uumoiluni lopulta jotain todellisuuspohjaa vai ei. Onneksi tällä kertaa selvittiin kuitenkin säikähdyksillä.