Buda&Pest, part III

Kolmas ja viimeinen matkapostaus. Viimeinen kokonainen päivämme Budapestissa oli paikallisten yleinen vapaapäivä. Pyhän-jonkun-päivä. Onneksi olin sattunut huomaamaan asian jo ennen matkaamme, niin ettei tullut yllätyksenä, kun mikään ei tuona päivänä ollut auki, eikä kulkenut.

Poikkeuksena ravintolat, tietenkin. O oli jo pari päivää havitellut ns. tourist menuta, eli paikallista ruokaa, joten sellainenhan sitten metsästettiin. Itse tyydyin kanavartaisiin, jotka sinänsä olivat herkkua. Vähän vain jäi harmittamaan, että siihen pakkokaupiteltiin kylkeen cesar-salaatti. Olisi vain pitänyt olla päättäväisempi.

O:n ateriaan kuului alkuruokana perinteine gulassikeitto. Se tarjoitiin sievästä emalikulhosta.

Pääruoka oli kai vapaasti suomettuna "mustalaisen kyljys".

Jälkiruokana puolestaan "pannukakku", joka kylläkin muistutti enemmän täkäläistä lettua, joka oli täytetty aprikoosihillolla. Lisäksi ateriaan kuului "lemonade", joka jälleen kerran oli hiilihapotonta.

Ilmeisesti tämä on joku unkarilainen juttu? Vastaavia juomia myytiin myös kadunvarren kärryistä juhlan kunniaksi.

Yksi suurimmista silloista oli suljettu autoliikenteeltä juhlan kunniaksi. Liityimme ihmisvirtaan ja siirryimme toiselle puolelle.

Funicularilla olisi päässyt kukkulan huipulle, mutta jono oli turhan pitkä.

Jäätelökioskilla odotti kuitenkin iloinen yllätys: sokeritonta suolapähkinäjätskiä. Hyvää!

Jonkinasteiset markkinat siellä kai oli käynnissä. Tässä paikallisen vinttikoirakerhon esittelypiste.

Hetken meininkiä ihmeteltyämme päädyimme kapuamaan kukkulalle jalan. Maisemat olivat hienot.

Tämä kirkko oli yksi päänähtävyyksistä ja sijaitsi siis kukkulan laella.

Kukkulalta laskeutuessamme vastaan tuli hätkähdyttävä muistomerkki.

Kävelyretken jälkeen olimme molemmat sen verran väsyneitä, että teimme harvinaisen liikkeen ja menimme hetkeksi huoneeseemme lepuuttamaan. O sai kuitenkin illan hämärtyessä suostuteltua minut vielä ihastelemaan juhlapäivän päättänyttä suurta ilotulitusta.

Ja olihan se komea. Ilotulitusvalmistelujen vuoksi ei vissiin sinne Citadellallekaan oltu päästä, sieltä suunnasta raketteja ainakin ammuttiin, samoin kuin kahdelta sillalta. Joen varteen oli kerääntynyt tuhansia ja tuhansia ihmisiä katselemaan. Kun ilotulitus oli ohi, katosi väkijoukko noin puolessa tunnissa. Vain me ja muutama muu hassu jäi jälkeen. Ilmeisesti seuraava työpäivä sai velvollisuudentuntoiset unkarilaiset hajaantumaan nopeasti. Lienee metroissa ollut täyttä!

Olimme useampaan kertaa kiinnittäneet huomiota tällaisten lättyjen kanssa kulkeviin paikallisiin ja olihan O:n ennakkoluulottomana ihmisenä päästävä maistamaan. Pohja paistettiin katukojussa rasvakeittimessä rapeaksi ja päälle laitettiin ranskankermaa, valkosipulia ja juustoraastetta. Minunkin oli pakko maistaa ja ihan hullun hyvää oli! O jäi harmittelemaan, ettei vastaavaa kojua tullut enää toista kertaa vastaan.

Viimeisen päivän muutamat käytettävissä olevat tunnit kulutimme kaupungilla kuljeskeluun sekä vielä yhden kauppakeskuksen kiertämiseen.

Kauppakeskuksen Nordsee-pikaruokapaikasta sai näin kivan annoksen (kalaa, sieniä, juustoa, vihanneksia - kaikkea lempiruokaani) kohtuullisen edullisesti. Teimme muutaman kivan löydön ja sitten olikin aika suunnata lentokentälle ja kotiin.

Reissussa oli kiva olla ja hyvin sai nollailtua kaikki työasiat mielestä. Budapest ei ehkä noussut meidän kummankaan lempikohteeksemme ja valitettavasti fiiliksiämme lannistivat hieman huonot säät ja vastoinkäymiset. Jos kuitenkin tuonne meinaatte suunnata, suosittelen lämpimästi kylpyläkokemusta, kukkulamaisemia ja tietenkin juustoraastelättyä!

Vaan kyllä parasta kaikessa on kotiin paluu ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin aika innolla ja uudistunein voimavaroin odotin sunnuntai-iltana jo töihin paluuta. Se lienee onnistuneen loman (ja ammatinvalinnan) merkki?