Toipilas

Vuosi sitten olin tohkeissani ensimmäisestä kissan kastraatiostani - Jodasta (joka muuten nykyisin kulkee lähinnä nimellä Nuunaa tai Nuuna... tuntui vieraannuttavalta kirjoittaa "Joda"). Nyt sterkkasin oman koirani.

Täytyy sanoa, että päätös vaati pitkää hauduttelua ja arvoin pitkään, kumman tytöistä leikkaisin ensin. Lopulta Iippu veti pidemmän korren korkeammalla iällään ja alati kasvavalla kohtutulehdusriskillään. Ja täytyy sanoa, että ihan hyvän päätöksen teinkin, sillä kohtu osoittautui turpeaksi ja näytti kehittäneen kystistä endometriittia ja mucometran alkua - eli oli toisin sanoen sisäpinnaltaan kystinen ja sisälsi hieman limaista nestettä, mikä olisi lisännyt märkäkohturiskiä entisestään.

Oman koiran leikkaaminen oli toki kuumottavampaa kuin vieraiden, eikä siihen pystynyt suhtautumaan ihan yhtä professionellisti. Esimerkiksi ihotikkien ompelu oli huomattavasti haastavampaa kuin normaalisti, sillä kädet tuppasivat tärisemään, kun olin koko leikkauksen ajan huomaamattani jännittänyt niin kovasti niskojani. Ei sitä täysin pysty blokkaamaan omia tunteitaan ja unohtamaan, että kyseessä on oma rakas koira. En minä ainakaan.

Olen silti iloinen, että uskalsin ja hyvinhän se kaiken kaikkiaan sujui. Hyödyllinen kokemus. Lisäksi oli mukavaa, että Iippu sai nukahtaa ja herätä sylissäni sen sijaan, että olisi ollut vieraiden ihmisten ympäröimänä.

O hoiti sitten oman osuutensa kotiin päästyämme.