Ihahaa, ihahaa hepo hirnahtaa

Josko nyt sitä luvattua hevosaiheista postausta. Pahoitteluni mielikuvituksettomasta otsikosta ja sataan kertaan nähdyistä kuvista, mun mielikuvitukseni ei nyt laukkaa ihan samaan tahtiin kuin tuo kuulu lastenlaulun heponen... ja siksi toisekseen, tässä taitavat olla kaikki hevoskuvat, joita multa ylipäätään löytyy.

Blogiani pidempään seuranneet tietävätkin, etten ole hevosten kanssa omimmalla mukavuusalueellani, sillä en voi väittää olleeni hevosten kanssa juurikaan tekemisissä ennen tähän kouluun päätymistäni. Olisin kyllä pienempänä halunnut aloittaa ratsastuksen, mutta vanhempani olivat kovasti sitä vastaan, joten haaveeksi jäi ja näillä mennään. Hevosviikkojani ovat vastustaneet monenlaiset vastoinkäymiset, mutta koen kuitenkin, että paljon on tullut opittua ja että hevosenlukutaitoni on karttunut päivä päivältä.

Jos asiaa katsoo vihreän kirjan näkökulmasta, niin olen tehnyt muunmuassa seuraavaa: kliininen yleistutkimuskoe, varsan yleistutkimus, verinäytteen ottaminen, suoneen annettu injektio, suonikanyylin laittaminen, hevosen värien tunnistaminen, suoliston rektalisointi, nenänieluletkutus eli letkun työntäminen sieraimen kautta mahalaukkuun, jalkojen palpaatio, ontumatutkimus ja taivutuskokeiden suorittaminen, ontuman tunnistaminen, avustaminen röntgenkuvauksessa ja siteen laittaminen jalkaan.

Näiden lisäksi olen nähnyt esimerkiksi ostotarkastuksen, johtopuudutuksen, nivelinjektion, jänteiden ultraäänitutkimuksen, hengitysteiden tähystyksen, hevosen lopetuksen, haavahoidon ja kaviopaiseen avauksen.

Jos miettii, mitä itselleni on jäänyt päällimäisenä mieleen, voisi lista olla esimerkiksi seuraavanlainen.


Ensimmäinen viikko:
- Maanantai: venäytin käteni kannatellessani hevosen jalkaa ylhäällä. Ei mitään käryä, kuinka siinä niin kävi, mutta pirun kipeä se oli pitkälle iltaan. Meni onneksi ohi kylmäämällä.

- Tiistai: sairastuin vatsatautiin, mutten uskonut tähän heti, vaan sinnittelin päivän loppuun. Oli aika tuskaa, voin kertoa.

- Keskiviikko: olin pois vatsataudin vuoksi.

- Torstai: palasin puolikuntoisena kouluun. Hevonen steppasi jalkani ulkosyrjälle, jota turvakenkä ei valitettavasti suojaa. Ja taas kylmättiin. Ja vähän vuodatettiin harmistuksen kyyneliä. Ei tämän näin vaikeaa pitänyt olla!

- Perjantai: varauduin aamulla henkisesti jo aivotärähdykseen O:n ystävällisesti kannustamana. Hyvät mahdollisuudet siihen olisikin ollut, mutta vältyinpä, huh! Kyllä hymyilytti, kun astelin sairaalan ovista viikonlopun viettoon. Huojennuksesta, jos ei muusta.

Toinen viikko:
- Päivät sekoittuvat mielessäni yhdeksi massaksi, mutta jälleen kerran hevonen steppasi jalalleni, jolloin tarvittiin taas jo tutuksi käynyttä jääpussia apuun.

- Päivystin yhden illan, jona riitti niin päivystyspotilaita kuin sisäpotilaita, joista pitää kaikista ottaa status iltakymmenen tienoilla. Melkoinen savotta, mutta selvisinpä!

- Toimin monena päivänä yhden tietyn hevosen omana kandina ja yllätyin iloisesti, kun eräänä aamuna hevonen ilmeisesti tunnisti minut ja tervehti minua saapuessani sen luokse. Sama toistui vielä myöhemminkin. En tosin itse olisi varmaan edes tajunnut asiaa, jollei hevosiin vihkiytyneempi kurssikaverini olisi toiminut siinä tulkkina. Tämä yksittäinen asia on varmasti näiden viikkojen paras kokemus omalla kohdallani.

- Olen saanut nähdä vilauksia hevosenomistajien ja heidän hevostensa välisistä suhteista. On ollut hienoa päästä kurkistamaan tähän itselleni täysin vieraaseen maailmaan ja ehkä oppiakin siitä jotakin. Se on ainakin itselleni aina suuri motivaattori.

- Pääsin ensiyrittämällä läpi hevosen ja varsan kliinisestä yleistutkimuskokeesta sekä hevosen värien tunnistamisesta, vaikka vielä edellisviikolla eräs hevosihminen oli huvittanut itseään kyselemällä minulta hevosten värejä (osasin tuolloin ehkä kimon ja rautiaan). Jännitin tilannetta kovasti, sillä olin kuullut, ettei siitä suinkaan aina pääse ykkösellä läpi, mutta toisaalta olin juuri sen vuoksi kyllä hyvin valmistautunutkin.

Hevossairaalalla päivät alkavat kahdeksalta, jolloin käymme itsenäisesti ottamassa statukset kaikista talliin jääneistä potilaista ja perehdymme niiden tietoihin potilasohjelman avulla. Puoli yhdeksältä alkaa aamukierto, jonka aikana kierrämme eläinlääkärin kanssa osastot läpi, kukin pääsee esittelemään potilaansa ja eläinlääkäri kyselee siitä tarkentavia tietoja tai laajentaa keskustelun koskemaan muita tärkeitä opittavia asioita ja toisinaan saatamme saada kotiläksyksi jonkin tietyn aihepiirin kertaamisen, josta sitten kysellään lisää seuraavana päivänä. Ehdottomasti yksi hevospuolen parhaista opetusmetodeista! Lisäksi keskiviikkoiltapäivisin järjestetään diskussioita tärkeimmistä aihepiireistä, kuten ähkyistä tai haavahoidoista.

Aamukierron jälkeen siirrytään päivän töihin eli hoitamaan joko ajanvarauspotilaita tai sairaalassa sisällä olevia potilaita. Useimpina päivinä kullekin kandille on riittänyt vähintään yksi kumpaakin sorttia. Niinä hetkinä, kun omille potilaille ei tapahdu mitään tai niitä ei ole, saa vapaasti mennä seuraamaan muiden potilaiden tutkimista ja hoitoa. Lähes päivittäin on myös leikkauksia, joihin pääsee mukaan yleensä 1-2 kandia.

Hevospraktiikan kaksi tärkeintä kulmakiveä tuntuvat olevan liikuntaelimistön ja ruuansulatuskanavan tarkka tuntemus, kuten etukäteen jo uumoilinkin. Suurin osa hevosista saapuu klinikalle joko ähkyn (vatsaontelon kiputilan, usein ruuansulatuskanavaperäisen sellaisen) tai ontuman vuoksi. Turhaan ei siis näiden anatomiaa olla alemmilla vuosikursseilla päntätty!

Hevosille tehtävät perustoimenpiteet, kuten rektalisointi, letkutus, ontumatutkimus tai lääkitseminen eivät yleensä ole kovinkaan monimutkaisia - tai kuten joku eläinlääkäri joskus ilmaisi, "apinakin oppii ne tekemään".  Sen sijaan aivotyöskentelyä ja vankkaa tietopohjaa siinä vaaditaan, jotta oppii paikallistamaan ähkyn tai ontuman aiheuttajan ja hoitamaan sitä oikein. Samoin syvällistä hevostuntemusta ja hyvää hevostenkäsittelytaitoa - onhan kyseessä kuitenkin monisataakiloinen joskus arvaamattomastikin reagoiva saaliseläin, jolla saattaa toisinaan olla omistajalleen myös huomattavaa rahallista arvoa.

Kaikista vastoinkäymisistä ja ajoittaista epävarmuutta aiheuttavasta kokemuksenpuutteesta huolimatta olen viihtynyt hevossairaalalla hyvin - paremmin kuin Saarella. Itselleni taitaa sopia tuollainen sairaalaympäristö kaikkine diagnosointimahdollisuuksineen paremmin kuin tilalta toiselle ajeleminen.

Odottelen siis ihan hyvillä mielin tämän syksyn viimeisen hevosviikon alkua, mutta jos täysin rehellisiä ollaan, niin kyllä mulla jo näin viiden viikon tauon jälkeen alkaa jo olla aika kova ikävä sinne pieneläinpuolellekin. Enää viikko ja sitten... ♥

PS. Kysäisin klinikkaryhmämme hevosekspertiltä, josko häntä kiinnostaisi kirjoitella blogiini kertomusta omasta näkökulmastaan, eli koulutuksestamme hevospraktikoksi aikovan näkökulmasta, vapaaehtoisesta hevospraktikkoharjoittelusta Briteissä sekä yhtälöstä eläinlääkäriksi opiskeleminen + oman hevosen omistaminen. Hän innostui hiukan ja lupasi harkita. Jos linjoilta siis löytyy tällaisesta kirjoituksesta kiinnostuneita lukijoita, niin ilmaiskaahan se kommenttiboksissa, niin välitän terveiset eteenpäin :)