Kurpitsakupla

Näin surkea on mun viime viikkojen kuvasaldo - ainakin julkaisukelpoinen sellainen. Malmia, sneak peekkia halloween-asuuni ja uunijuustoa vadelmilla. Syy löytyykin jo samaisesta luettelosta. Elämme onnellisina höyrähtäneinä kuplassa, jonka nimi alkaa h:lla ja loppuu n:ään.

Iloksemme seuraamme on perjantaina liittymässä tämänhetkisen tiedon mukaan parisenkymmentä enemmän tai vähemmän samanmielistä ihmistä. Erityisen mukavalta tuntuu, että joukkoon mukaan on ilmoittautunut myös vanha lapsuudenystäväni ja pikkuserkkuni, jota olen koko täällä asumisaikani, eli 4,5 vuotta yrittänyt tuloksetta houkutella pk-seudulla käymään. Vihdoinkin hän päätti uskaltautua!

Eräs toinen kaverini ihmetteli taannoin kovasti, miksi aloitimme halloween-valmistelut jo kolme viikkoa ennen H-hetkeä, mutta taas se tuli todistettua: aikaa niihin saa todella upotettua - etenkin, jos yrittää samaan aikaan käydä täyspäiväisesti koulua. Suuren osan ajasta lohkaisee suunnittelu ja ideoiden metsästys, sen jälkeen alkaa reseptien testailu ja koristeiden askartelu. Kaikki tämä etenee usein monen yrityksen ja erehdyksen kautta loppupisteeseensä, joten valmista ei edes synny niin paljon kuin voisi olettaa. Onneksi viime viikko oli kahta päivystystä lukuunottamatta vapaa.

Olen huomannut, että tällainen luova toiminta ei ole minulle vain henkilökohtainen henkireikä - se on myös hyvää parisuhdeterapiaa meille. Tuntuu nimittäin nyt siltä, että olemme jälleen arkihuolienkin keskellä saaneet otteen siitä leikkisyydestä ja samanlaisesta huumorintajusta, joka meidät O:n kanssa alunperin yhdisti. Hassut ideat ja huonot läpät ovat lennelleet aivoriihissämme vuorotahtiin. Minä olen keksinyt idean ja O on vienyt sitä eteenpäin. Raahannut oma-aloitteisesti kaupasta tyhjiä mattorullia ja jätehuoneesta sanomalehtiä. Innostunut ehkä hieman kirppistelystä, jota aiemmin syvästi kammoksui.

Kun minä olen ollut heittämässä pyyhkeen kehään, O on napannut sen ilmasta ja ripustanut tyylikkäästi naulakkoon. Lue: pelastanut useamman projektin, joiden suhteen minä kärsimättömämpänä luonteena olen jo ollut luovuttamassa.

Näin sen pitääkin edetä, tiimityönä. Toinen toistaan tukien.

Niin myös silloin, kun maalasimme koristeita spraymaaleilla Viikin pusikoissa ja jonkun ohikulkijan paikalle soittama poliisipartio yhytti meidän kahdesta suunnasta. "Mitä helvettiä te oikein teette?" oli miespoliisin ensimmäinen kommentti, kun hän huomasi, ettemme olleetkaan maalipurkkeinemme läheisen seinän kimpussa. Pyysimme lainvartijat katsomaan työmme tuloksia ja saimme hetken hämmennyksen jälkeen osaksemme kehuja, tsemppejä ja hyvät halloween-biletoivotukset.

Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri kaiken tämän vuoksi olen monena iltana tuntenut olevani onnellisempi kuin pitkään aikaan.

"Kun elämä tuntuu harmaalta, järjestä juhlat."

Parvekkeen syysasu

Mä oon just sen tyylinen, että mulla asiat on joko tiptop tai sitten aivan rempallaan. Etenkin nuorempana oli. Iän myötä oon oppinut näkemään hiukan harmaan sävyjä mustan ja valkoisen välillä. Eilispäivään asti meidän parvekkeemme oli kuitenkin kesän jäljiltä aivan rempallaan. Aikoja sitten kuolleet kesäkukat parvekelaatikoissa ja ruukuissa, halloween-kamoja ja tuoleja sikin sokin.

Eilen kotiamme oranssin ja mustan sävyihin pukiessani sain sitten jostakin puhtia siivota parvekkeenkin syyskuntoon. Sisustustekstiililaatikkoa penkoessani törmäsin syksyn väreissä hehkuvaan tablettiin, jonka muistan ostaneeni jo joskus Vantaa-aikoinani. Ja siitä se ajatus sitten lähti... Yllättäen löysin varastoistani yhtä sun toistakin tabletin värimaailmaan sopivaa esinettä.

Ruokapöydän asetelma jäi hiukan vaatimattomammaksi. Mallailin pöydälle ensin luumunväristä kaitaliinaa, mutta päätin jättää sen nyt halloweenin ajaksi vielä pois. O:n kommentti oli varsin varovainen: "Aika värikästä... mutta tykkään."

Itse olen aikaansaannokseeni kuitenkin varsin tyytyväinen. Kyllä tämä nyt ainakin ne kuolleet kukat voittaa!

Trick or treat?

Aurinkoista maanantaita! Mä olen lomalla!

Juuri niin lomalla kuin nyt klinikkavuonna voi hyvällä mielikuvituksella ajatella olevansa.

Koulua oli viimeksi perjantaina ja seuraavan kerran keskiviikkoiltana, sillä mulla alkoi nyt yhdistetty päivystys- ja diagnostisen kuvantamisen jakso. Päivystysviikolla tehdään vain päivystysvuoroja ja niiden väliin sijoittuu x-määrä vapaita tai varapäivystyspäiviä. Eilenkin mulla oli siis oikeasti varapäivystys, eli sain olla kytiksellä neljään asti, että onko joku sairastunut ja käykö päivystyskutsu vai ei. Ei käynyt, joten lomaltahan tämä melkein tuntuu! Odotetulta, ansaitulta, ihanalta sellaiselta!

Viimeisen viikon hevossairaalalla koitin ottaa hiukan rauhallisemmin, jotta välttyisin lisähavereilta. Viikon suurin saavutukseni taisi olla hevosenkengän poistaminen, minkä täydellistä epäonnistumista olin etukäteen, muiden tarinoita kuunneltuani karvaasti pelännyt. Ja pakko myöntää - ei se kyllä taidolla tai voimalla irronnut. Näiden kahden loputtua jäljelle jäi vain sisu, jota onnekseni omaan nähtävästi riittävän määrän :D Kahdeksan tiukan naulan, monen hikisen minuutin, yhden pahan horjahtamisen ja reisirääkin jälkeen sain vihreään kirjaani suloisimmalta tuntuneen hyväksymismerkinnän tähän asti.

Kahteen seuraavaan päivään en kyennyt kävelemään normaalisti.

Note to self: lihaskuntotreenit ei vissiin tekisi pahaa... :D

O on myös kahden viikon lomalla, joten olemme nyt todenteolla ehtineet paneutua projektiin halloween. Käytännössä ollaan siis rampattu kirpputoreilla, dyykattu askartelumateriaaleja, askarreltu koristeita, käyty pilailupuodeissa, kokeiltu erilaisia reseptejä, suunniteltu asuja, aloitettu kodin koristelu ja toteutettu muutama uusi koristeluidea. Kaikkea ihanan luovaa siis!

 Eilen istuskeltiin pitkään lähimetsikössä, sprayailtiin erinäisiä esineitä uuteen uskoon ja viskottiin onnessaan ympäriinsä pomppineelle Taikkikselle lelua. Oli ihanan aurinkoinen ja kirpsakka keli vain olla ja nautiskella. Alin esine ei varsinaisesti liity halloweeniin - korkeintaan aika löyhästi. Se on vain kirpparilöytö, joka suurine korvineen, kapeine päineen ja leikkiasentoineen muistutti meitä liikaa itämaisista ystävistämme, jotta olisimme voineet jättää sen ostamatta. Kissalla oli alunperin vihreät silmät, mutta poistin ne maalauksen ajaksi.

Halloweenista lienee muuten tullut kissojemme lempijuhla.

 "Nyt ootte kyllä yliarvioineet meidän ponnistusvoimat."

Apu oli onneksi lähellä.

Kuitenkin Suuri Metsästäjä jäi lopulta vain lipomaan huuliaan.

Halloween-kokkailujen ohella ollaan toki laitettu välillä oikeatakin ruokaa, kuten elämämme ensimmäisen kaalikäärylesatsin! Inspiraatio tähän syntyi vain ja ainoastaan siitä, että eräänä päivänä O toi kaupasta suuren valkokaalin kuvitellen sen olevan jäävuorisalaatti! Haha. Ei se aina lähde.

Siinä sitten totuuden valjettua pohdimme, mihin ihmeeseen hukkaisimme pari kiloa kaalia ja kääryleet vaikuttivat ehdottomasti parhaalta vaihtoehdolta. Täytteeksi laitoimme jauheliha-mustatorvisieni-sipuli-juustoseosta ja pinnalle voinokareita sekä hunajaa. Täytyy kyllä sanoa, että hyviä olivat! 

Eilisen illan hiukopalaksi tekaisin puolestaan taas mozzarella-tomaattipiirakan, namnam!

Tähän loppuun täytynee vielä esittää nöyrimmät kiitokseni kaikista onnitteluista edellispostauksen kommenttiosioon. Harmillisesti ne menivät kyllä nyt hiukan vikaosoitteeseen. Laumaamme siis ei ole odotettavissa "vähempikarvaista perheenlisäystä" :D Kiitokset vain äidilleni ja ystävillenikin kaikista kyselyistä! :D

Perusperjantai

Perjantaitani kuvin. Ihana ruskan valtaama kaupunki innosti kuvailemaan puhelimen kameralla päivän tapahtumia. Jouduin olemaan aamupäivällä pari tuntia poissa koulusta, sillä minulla oli aika YTHS:lle, eli Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiölle.

Ei, käyntini ei koskenut vatsatautiani tai hevosten kanssa sattuneita havereita, vaan ihan toista juttua, josta olen blogissani toistaiseksi vaiennut. Ihan positiivista sellaista kuitenkin! Ehkä pidän teitä vielä hetken jännityksessä sen suhteen.

YTHS-käynnin jälkeen palasin vielä loppupäiväksi hevossairaalalle, jossa ohjelmassa oli mm. opiskelijoiden palautetilaisuus jaksosta so far. On hyvä, että mielipiteemme kiinnostaa ja että opetusta pyritään jatkuvasti kehittämään!

Koulun jälkeen lähdimme käymään Tuusulan Confetissa, joka paljastuikin melkoiseksi leipojien mekaksi. Tarkoituksena oli nuuskia hiukan syksy- ja halloweentuulia, ehkä vähän inspiroituakin. Lopputulos: ei me sieltä tyhjin käsin lähdetty. Tietenkään.

Eilen sitten testailtiin taas paria uutta leivontaideaa ja kivasti onnistuivat, joten laitoin eventin pystyyn. Nyt se on sitten virallista, hui! Koko loppuilta sujuikin sitten koristeita pohtiessa.

Totta puhuakseni tämä halloween-projekti taitaa tehdä mulle tässä kohtaa ihan tosi hyvää :D

Syötiin loppuviikko karjalanpaistia, jota tein itse ensimmäistä kertaa vasta viime vuoden itsenäisyyspäiväksi. Sen jälkeen sitä tehtailtiin talven aikana vielä useasti ja siitä tulikin kertaheitolla yksi lempiruuistani. Niin helppoa tehdä ja niin kovin maukasta!

Huomaa, että syksy on täällä, kun alkoi taas tehdä mieli tällaista ihanaa pataruokaa. Tämä versio sai vielä hautua uunissa yön yli ja ai että oli mureaa! Lisukkeeksi teimme juuressosetta, joka maustettiin voilla, tuorejuustolla, suolalla ja yrttimausteella. Tuli ihan huippuhyvää siitäkin.

Kaupasta löytyi ihania uusia teemakuja kaltaiselleni aamuteen kittaajalle. Tuota vaniljakaramellia join pari vuotta sitten Espanjassa ja toin mukanani paketillisen Suomeenkin, mutta vasta nyt bongasin sitä ensimmäisen kerran kotomaamme kamaralta. Varsinainen uutus oli sen sijaan mustikkamuffinssin makuinen Lipton. Ihanaa vaihtelua sille iänikuiselle Forest Fruitille! Aamuminäni kiittää.

Iltalenkillä tositoimiin pääsi Zooplussalta tilattu koirantakki, lenkkikohteeksi valikoituneella Vanhankaupunginkoskella oli nimittäin jo todella pimeää! Taikkista uusi takki ei juuri haittaa, mutta Iippu on ollut aina hiukan huonompi huolimaan yhtään mitään ylleen. Tilasimme siis molemmille samanlaiset.

Takissa on mielestäni tosi hyvä hinta-laatusuhde: se suojaa tihkusateelta ja maasta roiskuvalta kuralta, on huomiovärinen ja siitä löytyy myös heijastinnauhat. Kangas on kevyttä ja hengittävää ja takki vaikuttaa hyvin ommellulta. Ja se hinta: 14,90e, tarjouksessa. Ei huono diili.

Paketin muu sisältö: vedenparannusainetta, kasvilannoitetta, vesitestiliuskoja ja nanolle tarkoitettu pohjalappo manuaalisella pumpulla. Varmaan ensimmäinen tilaus, jossa ei saapunut kissoille mitään! Paitsi tietysti pahvilaatikko. Se on aina jees :D

Ihahaa, ihahaa hepo hirnahtaa

Josko nyt sitä luvattua hevosaiheista postausta. Pahoitteluni mielikuvituksettomasta otsikosta ja sataan kertaan nähdyistä kuvista, mun mielikuvitukseni ei nyt laukkaa ihan samaan tahtiin kuin tuo kuulu lastenlaulun heponen... ja siksi toisekseen, tässä taitavat olla kaikki hevoskuvat, joita multa ylipäätään löytyy.

Blogiani pidempään seuranneet tietävätkin, etten ole hevosten kanssa omimmalla mukavuusalueellani, sillä en voi väittää olleeni hevosten kanssa juurikaan tekemisissä ennen tähän kouluun päätymistäni. Olisin kyllä pienempänä halunnut aloittaa ratsastuksen, mutta vanhempani olivat kovasti sitä vastaan, joten haaveeksi jäi ja näillä mennään. Hevosviikkojani ovat vastustaneet monenlaiset vastoinkäymiset, mutta koen kuitenkin, että paljon on tullut opittua ja että hevosenlukutaitoni on karttunut päivä päivältä.

Jos asiaa katsoo vihreän kirjan näkökulmasta, niin olen tehnyt muunmuassa seuraavaa: kliininen yleistutkimuskoe, varsan yleistutkimus, verinäytteen ottaminen, suoneen annettu injektio, suonikanyylin laittaminen, hevosen värien tunnistaminen, suoliston rektalisointi, nenänieluletkutus eli letkun työntäminen sieraimen kautta mahalaukkuun, jalkojen palpaatio, ontumatutkimus ja taivutuskokeiden suorittaminen, ontuman tunnistaminen, avustaminen röntgenkuvauksessa ja siteen laittaminen jalkaan.

Näiden lisäksi olen nähnyt esimerkiksi ostotarkastuksen, johtopuudutuksen, nivelinjektion, jänteiden ultraäänitutkimuksen, hengitysteiden tähystyksen, hevosen lopetuksen, haavahoidon ja kaviopaiseen avauksen.

Jos miettii, mitä itselleni on jäänyt päällimäisenä mieleen, voisi lista olla esimerkiksi seuraavanlainen.


Ensimmäinen viikko:
- Maanantai: venäytin käteni kannatellessani hevosen jalkaa ylhäällä. Ei mitään käryä, kuinka siinä niin kävi, mutta pirun kipeä se oli pitkälle iltaan. Meni onneksi ohi kylmäämällä.

- Tiistai: sairastuin vatsatautiin, mutten uskonut tähän heti, vaan sinnittelin päivän loppuun. Oli aika tuskaa, voin kertoa.

- Keskiviikko: olin pois vatsataudin vuoksi.

- Torstai: palasin puolikuntoisena kouluun. Hevonen steppasi jalkani ulkosyrjälle, jota turvakenkä ei valitettavasti suojaa. Ja taas kylmättiin. Ja vähän vuodatettiin harmistuksen kyyneliä. Ei tämän näin vaikeaa pitänyt olla!

- Perjantai: varauduin aamulla henkisesti jo aivotärähdykseen O:n ystävällisesti kannustamana. Hyvät mahdollisuudet siihen olisikin ollut, mutta vältyinpä, huh! Kyllä hymyilytti, kun astelin sairaalan ovista viikonlopun viettoon. Huojennuksesta, jos ei muusta.

Toinen viikko:
- Päivät sekoittuvat mielessäni yhdeksi massaksi, mutta jälleen kerran hevonen steppasi jalalleni, jolloin tarvittiin taas jo tutuksi käynyttä jääpussia apuun.

- Päivystin yhden illan, jona riitti niin päivystyspotilaita kuin sisäpotilaita, joista pitää kaikista ottaa status iltakymmenen tienoilla. Melkoinen savotta, mutta selvisinpä!

- Toimin monena päivänä yhden tietyn hevosen omana kandina ja yllätyin iloisesti, kun eräänä aamuna hevonen ilmeisesti tunnisti minut ja tervehti minua saapuessani sen luokse. Sama toistui vielä myöhemminkin. En tosin itse olisi varmaan edes tajunnut asiaa, jollei hevosiin vihkiytyneempi kurssikaverini olisi toiminut siinä tulkkina. Tämä yksittäinen asia on varmasti näiden viikkojen paras kokemus omalla kohdallani.

- Olen saanut nähdä vilauksia hevosenomistajien ja heidän hevostensa välisistä suhteista. On ollut hienoa päästä kurkistamaan tähän itselleni täysin vieraaseen maailmaan ja ehkä oppiakin siitä jotakin. Se on ainakin itselleni aina suuri motivaattori.

- Pääsin ensiyrittämällä läpi hevosen ja varsan kliinisestä yleistutkimuskokeesta sekä hevosen värien tunnistamisesta, vaikka vielä edellisviikolla eräs hevosihminen oli huvittanut itseään kyselemällä minulta hevosten värejä (osasin tuolloin ehkä kimon ja rautiaan). Jännitin tilannetta kovasti, sillä olin kuullut, ettei siitä suinkaan aina pääse ykkösellä läpi, mutta toisaalta olin juuri sen vuoksi kyllä hyvin valmistautunutkin.

Hevossairaalalla päivät alkavat kahdeksalta, jolloin käymme itsenäisesti ottamassa statukset kaikista talliin jääneistä potilaista ja perehdymme niiden tietoihin potilasohjelman avulla. Puoli yhdeksältä alkaa aamukierto, jonka aikana kierrämme eläinlääkärin kanssa osastot läpi, kukin pääsee esittelemään potilaansa ja eläinlääkäri kyselee siitä tarkentavia tietoja tai laajentaa keskustelun koskemaan muita tärkeitä opittavia asioita ja toisinaan saatamme saada kotiläksyksi jonkin tietyn aihepiirin kertaamisen, josta sitten kysellään lisää seuraavana päivänä. Ehdottomasti yksi hevospuolen parhaista opetusmetodeista! Lisäksi keskiviikkoiltapäivisin järjestetään diskussioita tärkeimmistä aihepiireistä, kuten ähkyistä tai haavahoidoista.

Aamukierron jälkeen siirrytään päivän töihin eli hoitamaan joko ajanvarauspotilaita tai sairaalassa sisällä olevia potilaita. Useimpina päivinä kullekin kandille on riittänyt vähintään yksi kumpaakin sorttia. Niinä hetkinä, kun omille potilaille ei tapahdu mitään tai niitä ei ole, saa vapaasti mennä seuraamaan muiden potilaiden tutkimista ja hoitoa. Lähes päivittäin on myös leikkauksia, joihin pääsee mukaan yleensä 1-2 kandia.

Hevospraktiikan kaksi tärkeintä kulmakiveä tuntuvat olevan liikuntaelimistön ja ruuansulatuskanavan tarkka tuntemus, kuten etukäteen jo uumoilinkin. Suurin osa hevosista saapuu klinikalle joko ähkyn (vatsaontelon kiputilan, usein ruuansulatuskanavaperäisen sellaisen) tai ontuman vuoksi. Turhaan ei siis näiden anatomiaa olla alemmilla vuosikursseilla päntätty!

Hevosille tehtävät perustoimenpiteet, kuten rektalisointi, letkutus, ontumatutkimus tai lääkitseminen eivät yleensä ole kovinkaan monimutkaisia - tai kuten joku eläinlääkäri joskus ilmaisi, "apinakin oppii ne tekemään".  Sen sijaan aivotyöskentelyä ja vankkaa tietopohjaa siinä vaaditaan, jotta oppii paikallistamaan ähkyn tai ontuman aiheuttajan ja hoitamaan sitä oikein. Samoin syvällistä hevostuntemusta ja hyvää hevostenkäsittelytaitoa - onhan kyseessä kuitenkin monisataakiloinen joskus arvaamattomastikin reagoiva saaliseläin, jolla saattaa toisinaan olla omistajalleen myös huomattavaa rahallista arvoa.

Kaikista vastoinkäymisistä ja ajoittaista epävarmuutta aiheuttavasta kokemuksenpuutteesta huolimatta olen viihtynyt hevossairaalalla hyvin - paremmin kuin Saarella. Itselleni taitaa sopia tuollainen sairaalaympäristö kaikkine diagnosointimahdollisuuksineen paremmin kuin tilalta toiselle ajeleminen.

Odottelen siis ihan hyvillä mielin tämän syksyn viimeisen hevosviikon alkua, mutta jos täysin rehellisiä ollaan, niin kyllä mulla jo näin viiden viikon tauon jälkeen alkaa jo olla aika kova ikävä sinne pieneläinpuolellekin. Enää viikko ja sitten... ♥

PS. Kysäisin klinikkaryhmämme hevosekspertiltä, josko häntä kiinnostaisi kirjoitella blogiini kertomusta omasta näkökulmastaan, eli koulutuksestamme hevospraktikoksi aikovan näkökulmasta, vapaaehtoisesta hevospraktikkoharjoittelusta Briteissä sekä yhtälöstä eläinlääkäriksi opiskeleminen + oman hevosen omistaminen. Hän innostui hiukan ja lupasi harkita. Jos linjoilta siis löytyy tällaisesta kirjoituksesta kiinnostuneita lukijoita, niin ilmaiskaahan se kommenttiboksissa, niin välitän terveiset eteenpäin :)

Takauma

Heippa! Tässä setti viime viikonloppuisia julkaisemattomia kuvia. Olen kärvistellyt mahataudin kourissa, joten inspiraatio kirjoittamiseen on ollut hiukan hakusessa. Viime viikonloppu oli kuitenkin huippurentouttava puolikuntoisuudestani huolimatta. 

Saavuimme kotipuoleen perjantai-iltana ja saimme jälleen oikein lämpimän vastaanoton. Ilta kuluikin reteästi vanhempieni seurassa, kuulumisia vaihdellen ja viiniä siemaillen. Olin aika yllättynyt, kun O leimasi kotimatkalla tämän illan viikonlopun parhaaksi. On toki kiva, että vanhempani ja poikaystäväni tulevat hyvin toimeen, mutta ihan tällaista en ehkä osannut odottaa... :D Vaan mikäs siinä, hauskaa oli kyllä minullakin.

Lauantaina pääsimme näkemään äitini työpaikan ja kävimme isäni kanssa sienessä. Metsä, josta viime syksynä kannoimme selkä väärällään suppilovahveroita, oli nyt aivan kuiva ja sienisaalis - no, en tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa! Onneksi viimevuotisia löytyy vielä sen verran pakkasesta, että ainakin jouluun asti pitäisi pärjätä.

Sienireissun jälkeen lähdimme molemmat tapaamaan kavereitamme ja viihteelläkin tuli pitkästä aikaa käväistyä - ihan jopa pilkkuun asti. Oli kyllä huippuhauskaa nähdä paria vanhaa ystävää pitkästä aikaa! Pitäisi varmaan käydä kotipuolessa hiukan useammin...

Sunnuntaina poikkesimme kummipoikani perheessä mustikkapiirakalla ja 1-vuotiskuvia hakemassa. Samalla pääsin pohtimaan yhden huonosyöntisen kissan mysteeriä. Kotimatkalla pysähdyimme vielä Tampereelle moikkaamaan ystävääni T:a ja syömään Pancho Villaan. Oli kyllä niin taivaallinen kasvislisäke jälleen kerran, ettei paremmasta väliä. Mitenköhän tuohon pääsisi kotiolosuhteissa?

Hevosjaksosta alkaa olla 2/3 takana, mutta ajattelin kirjoitella sitä koskevista ajatuksistani vielä oman postauksensa. Ehkä huomenna, ehkä viikonloppuna. Jahka ystävämme inspiraatio taas jaksaa nostaa päätään.

Nyt yritän kuitenkin metsästää vielä tietoa hevosten paraneoplastisesta syndroomasta ja valmistaudun henkisesti huomiseen lääkärikäyntiin. Unia!