Päiväysvanhaa

No oho. Onpas sitä oltu taas kiireisiä. Sain yllättäen työvuoroja lähes koko menneen viikon täyteen ja kaiken ylimääräisen ajan olen yrittänyt käyttää lehmäjuttujen pänttäykseen. Tentti olisi nimittäin edessä ylihuomenna. En silti kadu päätöstäni yhtään, sillä viikossa tuntuu pääsevän paljon tehokkaammin jyvälle asioista kuin satunnaisia vuoroja tekemällä ja viikkoon mahtui monia loistojuttuja, kuten eräs hurmaava frettipotilas!

Heittäydytään kuitenkin hetkeksi vielä edellisviikon tunnelmakuviin. Ensinnä Laidunkauden avajaiset eli laitsarit, Viikin kuuluisat latobileet ja mulle jo historiassaan neljännet, hui.

O:n ekat haalaribileet!

Laitsareiden suurin hauskuus piilee latoon kärrätyissä olkikasoissa, joissa voi mielensä mukaan painia. Olkea löytyy sitten haalareiden taskusta vielä seuraavana laskiaisenakin... Itse tosin pyrin tänä vuonna pidättäytymään turhalta olkien pöllyytykseltä, sillä hengitystieni ovat tässä opiskeluvuosien saatossa alkaneet reagoida pölyyn yhä herkemmin. Tunti kanalassa tai sikalassa riittää saamaan ne tukkoon...

Seinälle oli unohtunut hiukan väärä vuosiluku, haha.

Ostettiin kotimatkalle makkarat ja rämmittiin Viikin peltojen halki kotiin. Sitä maalaistunnelmaa!

Seuraavana päivänä approiltiin mun ja O:n koulukavereiden kanssa Laudaturin arvoisesti.

Suuri osa meidän porukasta suoritti tohtorin tutkintoa, joten aikamoista haipakkaa edettiin, mutta onneksi loppuillasta otettiin sitten vähän rauhallisemmin ja ehdittiin istuskella Kallion lukuisissa baareissa. Sitä alkaa tajuta, että kovin montaa vuotta ei enää tällä porukalla rymytäkään. Jatkokinkerit olivat jälleen mun makuuni aivan liian ahtaat ja tunkkaiset, joten ei muuta kuin haalarimerkki taskuun ja kotiin eläimiä viihdyttämään.

Viime viikonloppuna tuli räpsittyä lenkkien varrelta myös muutamia luontokuvia, joissa Viikkikin näyttää kauniimpia kasvojaan. Sulavien hankien keskeltä paljastuneita ruskeita joutomaita täplittävät nyt pienet keltaiset auringot, kevään ensimmäiset kukat, leskenlehdet!

Viime lauantaina olimme poikkeuksellisen aikaisin liikkeellä, koska menin illaksi päivystämään. Vaan olipahan kirkasta ja lämmintä! Koiratkin nauttivat olostaan ihan riemuidiootteina.

Muutkin eläimet olivat selkeästi liikekannalla: näimme pari jänistä, töyhtöhyyppiä, kanadanhanhia, västäräkkejä ja nokkosperhosen. Käärmeiltä onneksi vältyimme, vaikka niitä koko ajan pelkäsinkin. Kyitä on nimittäin jo nähty ja niiden puremia koiria toimitettu hoitoon, joten pysykäähän valppaina!

Taikkis oli ihan tohkeissaan kaikista ojista ja kuralammikoista. "Jee, vettä - long time no see!"

Käveltiin ohi myös laitsareitten pitopaikan, ladon ohi.

En ole tajunnutkaan, että tuolla ilmeisesti myydään kuusia jouluisin. Vai kuskataanko kuuset muualle myytäväksi? Yksi reppana siellä vielä nakotti pussissaan.

Keskellä peltoa pilkotti kandin silmään jotakin tutunnäköistä: hangen alta paljastunut tassuside. Eipä ihme, että on tippunut kyydistä, jos sen kanssa on pelloilla painettu menemään. Toivottavasti ei ole ollut paha vamma!

Kissat nauttivat auringosta omalla tavallaan. Oli hyvä idea siirtää yksi kiipeilypuista parvekkeelle, siitä on nimittäin tullut nyt supersuosittu!

Ruuistakin tuli napsittua muutama kuva. Perjantain iltasapuska ei ollut kovin yllättävä, kun O sai valita.

Päivälliseksi sen sijaan nautiskelimme lampaankaretta ja uunijuureksia. Oli sen verran mureaa, että jotain vastaavaa voisi harkita ensi pääsiäisen lammasateriaksi. Normaalihinta oli tosin tyyris: vajaa 12e neljä kylkiluuta sisältäneestä pienestä palasesta, mutta me siis löysimme jonkun viiden euron tarjouserän.

 Sunnuntaiaamun aamupala nautiskeltiin puolestaan ihanan aurinkoisissa tunnelmissa parvekkeella.

Oli niin lämmintä ja kirkasta, että oli pakko heittää bikinit päälle ja ottaa vähän aurinkoa - niinkuin siitä nyt vielä mitään rusketusta saisi. Sielunhoitoa ja D-vitamiinia sen sijaan roppakaupalla!

Illalla kävimme koirien kanssa kävelemässä Herttoniemenrannassa, ihan uusissa maastoissa meille.

Tältä viikolta ei ole kuvamateriaalia, mutta kaiken kiireen keskellä korkkasimme grillikauden aloitetuksi ja minä tulin hakeneeksi erästä kiinnostavaa lisuri-aihetta, jonka sitten lyhyen sähköpostihaastattelun perusteella sainkin! Nyt olisi sitten 150 sivua valmiiksi kerättyä dataa käsiteltävänä ja siihen kylkeen pitäisi etsiskellä vielä artikkeleja ja kirjoitella luokkaa 30-50 sivua tekstiä. Deadline olisi näillä näkymin kesän lopussa, joten postauksen toinen "no oho" ja vielä "hupsista" tähän kohtaan. Onneksi aihe on mieleinen, vaikka alunperin olinkin kaavaillut jotakin eksoihin liittyvää juttua - nimittäin täällä blogissakin viime aikoina vilahdellut eläinten raakaruokinta. Kivaa päästä tonkimaan aihetta hiukan tieteellisemmästäkin näkökulmasta!

Koitan päivitellä tämän omankin lauman ruokintakuulumisia ja uusia havaintojani taas lähiaikoina, mutta nyt takaisin lemmujuttujen pariin! Viettäkää te hauska lauantai, munkin puolesta!

EDIT 20:25. Lisätty bilekuvat.

Naksnaks

Sadepäivien ratoksi olen pitkästä aikaa kaivellut naksuttimen esiin ja opettanut Taikkiksen tuomaan mulle esineitä, mitä milloinkin. Aloitin siis palkkaamalla ensin pelkästä esineeseen päin katsomisesta, sitten sen haistamisesta, kuonolla tökkäämisestä ja lopulta suuhun ottamisesta sekä kantamisesta.

Nyt ollaan tässä pisteessä:

Videolla naksautukset tulevat vähän miten sattuu, kun meinaa kädet loppua kesken. Asenne kuitenkin varmaan paistaa läpi. Taikkis on hurjan innokas ja nopea oppimaan. 

Nyt kaipaisimme kuitenkin vinkkejä muista hölmöistä tai hauskoista tempuista, joita naksuttimella voisi koiralle ajankuluksi opettaa.
Millaisia temppuja olette nähneet tai mitä teidän koiranne osaavat?

Taantuma

Eilinen oli paitsi hauska ja virkistävä, myös ajatuksia herättävä juhlailta. Multa tultiin kyselemään nelosen rankkuudesta ja useampikin tuntui hämmästyvän nähdessään minut messissä. Kyseltiin, että panostanko nyt opiskeluun. Tottakai, nyt on ainutlaatuinen tilaisuus ammentaa oppia ja tietoa asioista, jotka kiinnostavat. Vain hullu jättäisi tilaisuuden käyttämättä! Ei se kuitenkaan ole se syy, miksi en käy enää niin paljon ulkona.

Olen kokenut ihan tarpeeksi monta käydään-ulkona-joka-viikonloppu -vuotta. Ei mua haittaa nyt jättää muutamia kertoja välistä. Ennen oli pakko lähteä liikkeelle saadakseen seuraa. Nykyisin mulla on aika loistoseuraa täällä kotona. Samat bileet toistuvat vuodesta toiseen ja joskus on vain rentouttavampaa jäädä kotiin.

Mitään koulu-uupumusta en tällä hetkellä koe. En sen enempää kuin aiempinakaan keväinä. Meillä on vielä kaksi pientä tenttiä jäljellä ja tuntuu, että ne menevät aika kevyesti. Nelosen alkusyksy oli omalla kohdallani kuormittava, loppuvuosi on tuntunut ihan sopivalta.

Olen tottunut opiskelemaan paljon ja kurinalaisesti aikoina, joina sitä vaaditaan. Se on mulle rutiinia, arkea ja tänä vuonna olen onnistunut ottamaan opiskeluiden suhteen yllättävänkin rennosti - lukuunottamatta ehkä syksyä, jolloin oli tarkoitus sisäistää koko pieneläinpuolen kliininen oppi kolmessa kuukaudessa. Asiaa oli - ja paljon!

Myönnän kuitenkin, että eräs asia on vetänyt mieltäni aika ajoin maahan, nimittäin epävarmuus. Huvittaa sanoa näin, koska en itse kuvitellut sortuvani tähän. Tiedekunnassamme on tehty jopa tutkimusta valmistuvien eläinlääkärien epävarmuudesta ja juu-u, nyt näen miksi.

Vajaa neljä vuotta sitten eläinlääkiksen aloitti varsin hyvän itseluottamuksen omaava tyttö. Uskoin löytäväni täältä uuden, onnellisen elämän ja menestyväni valitsemallani alalla. Ilman epäilyksiä. Tottakai! Olinhan juuri selättänyt vaikeina pidetyt pääsykokeet, tiesin pystyväni opiskelemaan riittävästi jatkossakin, tiesin olevani kiinnostunut aiheesta ja tietäväni etenkin pieneläimistä jo valmiiksi yhtä sun toista. Kuulin toki jo ykkösellä huhuja vanhemmista tiedekuntamme opiskelijoista, jotka olivat vuosien myötä alkaneet epäillä itseään ja uravalintaansa, mutta eihän se tulisi koskettamaan minua! Minua, jolla on motivaatio taivaissa!

Enää peilistä ei katso sama tyttö ja suurin muutos on ehdottomasti tapahtunut tämän vuoden aikana. Kaikki tuntuvat prekliinisten opintojen aikana odottavan, että milloin siihen oikeaan asiaan oikein päästään ja kun se vihdoin tapahtuu, pitäisi kaikki omaksua todella tiiviiseen tahtiin. Vaan kuinka paljon siitä asiasta jää pysyväismuistiin? Olisin toivonut, että enemmän.

Sehän tässä välillä ahdistaakin: nyt minun opiskelemani perusteella pitäisi tietää. Pitäisi osata. Olenko jotenkin yksinkertainen, kun aivoni tuntuvat välillä teflonilta?

Katson opiskelutoveriani, joka on ilmiömäinen aggressiivistenkin koirien käsittelijä. Katson opiskelutoveriani, joka pystyy hoitamaan ankarasti puolustautuvan kissan itsenäisesti toisessa huoneessa. Kuuntelen, kuinka yksi latelee uskomattoman määrän kirjatietoa lähes mitä tahansa kysyttäessä ja huomaan, miten toiset jo kanyloivat sujuvasti. Itseään ei saisi verrata toisiin, enkä yleensä sitä juuri sitä harrastakaan, mutta välillä en voi välttyä miettimästä, että mikä olikaan se minun lahjani? Mitä annettavaa juuri minulla on?

Toivon, että tämä epäröinti on ohimenevää ja monella tasolla uskonkin, että se on. Vaan kun olette lukijoina välillä kysyneet, että miltä se nelosella opiskelu nyt tuntuu, niin tässä rehellinen vastaus.

Toki järjellisesti ymmärrän, että suurin osa luettelemistani taidoista on täysin saavutettavissa ajan ja harjoituksen myötä, mutta nyt puhunkin vain tunnepuolesta. Tämänhetkisestä sellaisesta. Ja kuten me kaikki tiedämme, toisinaan tunne vie voiton siitä kuuluisasta järjen äänestä. Järjellisesti ajateltuna tiedän, että valmistumisesta se opiskelu ja oppiminen sitten vasta alkaakin. Tiedän, että kirjat ovat sitä varten, että niistä voi tarkistella taustoja. Ymmärrän, että tieto muuttuu ja että se, mitä nyt opimme, ei välttämättä enää parinkymmenen vuoden päästä pädekään.

Toivoisin, että oppisin kuitenkin edes kaikkein perustavanlaatuisimmat praktiikkataidot kunnolla, sillä tuntuu, että venytin omien kliinisten taitojeni harjoittelun aloittamista turhan pitkälle. Olisi ehkä kannattanut hakeutua ihan klinikkaeläintenhoitajan tuuraajaksi jo aiemmin. Vaan minulla oli hyvä työpaikka, josta uskoin aikanani pääseväni etenemään - niinkuin nyt lopulta tapahtuikin. Taidot eivät vain ole vielä sillä tasolla, kuin olisin toivonut niiden tässä vaiheessa olevan ja niiden opettelu vie paljon energiaa.

Minähän aloitin syksyllä työt kahdessa uudessa paikassa ja nyt keväällä vielä yhdessä, eli olen käytännössä tasapainoillut tässä nyt uunona aika monessa paikassa. Syksyllä töitä ja uusia haasteita etsiessäni ahdisti eniten se, ettei kukaan tuntunut haluavan antaa opiskelijapololle mahdollisuutta kehittää taitojaan, vaikka innostusta olisi riittänyt. Uusien töiden myötä se tuska on onneksi helpottanut. Nöyrin mielin saa toki jatkuvasti olla ja kiitollinen jokaisesta opista, jonka matkan varrelta noukkii. Silti joskus mietin, että työnantajanko tehtävä on minut näihin käytännön hommiin kouluttaa ja pyytelen mielessäni anteeksi osaamattomuuttani. Kyllähän sitä näin hienon koulutusohjelman pohjalta pitäisi tietää ja osata.

Voidaan toki pohtia, että mikä ylipäätään on koulutusohjelmamme osuus asiaan ja mikä johtuu vain omasta persoonastani. Teenkö vain pääni sisällä kaikesta vaikeampaa? Luultavasti. Olen aina vaatinut itseltäni paljon ja tottunut siihen, että kun teen paljon töitä, niin lopussa kiitos seisoo. Nyt tuntuu, että niin ei juuri tapahdu. Ei ainakaan oman pään sisällä. Sitä on oppinut itsensä pahimmaksi ruoskijaksi. Vaan eipä siitä ulkopuolisesta kannustuksestakaan haittaa olisi. Pienestä pään taputuksesta, joskus. Vaikka aina ei niin syytäkään olisi.

Olen toisaalta miettinyt, että ainahan minä olen tällainen ollut. Olen melko säännönmukaisesti työhistoriassani kokenut olevani jonkin sortin altavastaava ja niin olen varmasti ollutkin. Ei lyhyen kesän tai muun pätkätyön aikana ehdi koskaan tulla vakituisten veroiseksi. Silti olen saanut välillä jopa korvia punehduttavan hyvää palautetta. "On kyllä niin harmi, että lähdet. Sanoin tuossa juuri muille, että ei me saada mistään toista Nean veroista" tai "Hyvin sulla meni, ei tätä yksikköä olisi edes voinut kuvitella jättävänsä kokonaan kenenkään aiemman kesätyöntekijän käsiin."

Ylistäviä kommentteja, jotka ovat tulleet itselleni täysin puskista. Paikoissa, joissa oma osaaminen on tuntunut ihan joltakin muulta kuin korvaamattomalta. Toki sitä aina yrittää parhaansa, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa. Kysyy, kommunikoi ja yrittää uudelleen. Miten ne epäonnistumiset vain jäävätkin itselle aina niin kirkkaina mieleen? Miten sitä oppisi suopeammaksi itselleen? Luulen, että tämä on varsinainen perisynti niin meidän eläin- kuin ihmispuolen kollegojenkin kesken.

Toisaalta, jollei koskaan vaadi itseltään mitään, niin voiko sitä mihinkään kehittyäkään? Jos en olisi koskaan vaatinut itseltäni mitään, en olisi nyt tässä. Jos en koskaan vaatisi itseltäni mitään, toistaisin vain samoja virheitä oppimatta niistä mitään. Pitäisi löytää jokin kultainen keskitie.

Toivon, että ensi kesän työrupeaman jälkeen voin kirjoitella hieman huojentuneemmin mielin. Toivon, että kanyyli löytää sujuvasti tiensä suoneen ja että kykenen nappaamaan kelvollisen röntgenkuvan. Toivon, että ehtisin kerrata teoriapuolta sen verran, että pystyisin sitten vitosella keskittymään täysillä jopa ihan eläinlääkärin taitoihin, kuten diagnostiikkaan ja hoitosuunnitelmien laatimiseen.

En tosin usko, että epävarmuutta pystyy täysin selättämään vielä muutamaan vuoteen. Se vaihtaa muotoaan ja kohdettaan. Oleellista on tiedostaa se ja oppia elämään sen kanssa, niin ettei anna sen lannistaa. Uskoa, että hallinnan tunne on mahdollista saavuttaa.

Pitkä matka on vielä kuljettavana, mutta ainakin tuntuu, että olen oikealla tiellä.

Päiväni kuvina

Olen blogihistoriani aikana toteuttanut muutaman päivä kuvina -postauksen, mutta niin moni asia on muuttunut edellisestä, että ajattelinpa kuvailla eilen uuden, kun saan aina välillä kyselyitä eläinlääkisläisten arjesta. Ilma oli tunkkaisen harmaa, joten kuvausolosuhteet olivat kaukana optimaalisesta, mutta ainakin muistin pitää kameraa jatkuvasti käsillä.

Heräsin eilen ennen kahdeksaa NRJ:n pärähtäessä kelloradiosta kuuluville ja kömmin sängystä ylös. O oli herännyt mua aikaisemmin ja käyttänyt jo koirat ulkona. Keittelin mukillisen lempeää vaahtokarkinmakuista IHQ-teetä ja lorautin sekaan tilkan kermaa. Teen kyytipoikana nautiskelin kulhollisen turkkilaisen jugun, raejuuston, stevian ja vaniljajauheen sekoitusta - ehdotonta lemppariani nykyisin.

Hipsuttelin aamutossut jalassa sohvalle, fleecepeiton alle ja kaivoin esiin päivän opiskelumateriaalit, jotka tällä kertaa käsittelivät mm. nautojen ruuansulatuskanavan alkueläimiä, hematologiaa ja sydänsairauksia. Undo liittyi nopeasti seuraan ja kehrätä hyrryytteli siinä sylissäni.

Aihepiirin vaihtuessa pidin aina taukoa. Lisäsin kissojen kuppiin jauhelihaa, mutta se ei todellakaan tehnyt kauppaansa. Nyt Joda on onneksi alkanut kelpuuttaa ruokalistalleen jo luu-lihamössöt, mutta kokonaisten siipien tai kaulojen nakerrus ovat vielä molempien kissojen kohdalla utopistisia haaveita.

Jodan mielestä karvatöppöseni olivat aivan vastustamattomat, joten se viihdytti itseään roikkumalla niissä siinä minun steppaillessani.

Saatuani materiaalit luettua aloin valmistautua yliopistolle lähtöön. Oli pakko saada päälle jotain kevään väristä - ihan vain ulkona vallinneen harmaan kelin henkiseksi vastustamiseksi.

Mun valmistautuessa lähtemään O saapuikin jo kotiin ja koirat olivat riemuissaan.

Hurautin dösällä viidessä minuutissa koululle (jep, laiska minä) lehmä-aiheista ryhmätyötämme valmistelemaan. Aiheenamme oli huonosyöntisen lypsylehmän ruokinnan korjaus, oikeastaan kertauksena kakkoskurssin ruokintaopin tietojen pohjalta.

Työn valmistelussa ei montaa tuntia nokka tuhissut ja sen jälkeen menimmekin O:n kanssa käymään kaupassa. Nappasin samalla koiraverkosta paremman kuvan, kun joku siitä kyseli. Mielestäni tuo on toistaiseksi vaikuttanut ihan pätevältä hintaansa nähden.

Ostokset olivat aika perussettiä: turkkilaista jugurttia, rahkaa, raejuustoa, kermaa, juustoraastetta, salaattiainekset, O:lle hedelmiä, molemmille marjoja, pakastevihanneksia ja salaattiaineksia... Nappasin lisäksi eläimille maisteltavaksi tuollaisen pakastelohipötkön, O partavaahtoa rosvopartansa taltuttamiseen ja suurimpana löytönä kilon savukirjolohen alle vitosella. Takarivin juomat ostimme tämän viikon bileisiin ja loput ostokset liittyvätkin sitten savukalasta väännettyyn salaattiin.

Undo osallistui tapansa mukaan ostoskassien purkamiseen, kehräsi ja hyöri.

Salaatti syntyi nopeasti kaupassa improvisoimallani reseptillä: jääsalaattia, kurkkua, ananasta, katkarapuja, lohta, juustokuutioita sekä jääkaapista löytynyttä tuoretta ruohosipulia. Kastikkeeksi pari purkkia tzatziki-dippiä.

 Maistui, tosin olin kuvitellut tuon dipin paljon raikkaammaksi.

Ruuan jälkeen upotin pari tuntia blogipostauksen kirjoittamiseen. O painui päiväunille ja Undo tähysteli päivän tapahtumia.

Saatuani postauksen valmiiksi, menin herättelemään muuta laumaa torkuiltaan. O ja Joda kellivät siellä tassut vastakkain.

Sulattelimme eläimille myös pienempiä Minigrip-pussikokoisia satseja isosta kanankaula-klöntistä, jonka O oli käynyt aiemmin päivällä hakemassa. Kiitoksia vain vinkeistä!

 Kahdeksan jälkeen lähdimme iltalenkille masentavaan tihkusateeseen. Lunta ja lammikoita riittää.

Lopulta päivä päättyi siihen, millä alkoikin: lehmäjuttujen lueskeluun ja jugu-raejuustosekoituksen lusikointiin sohvalla - milloin samalla huiskalelua heilutellen tai palloa Taikkikselle heitellen.

Nukkumaan pääsin vasta aivan liian myöhään, vaikka aloinkin vilkuilla kelloa sillä silmällä jo puoli kahdentoista maissa... mikähän siinäkin on?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin tavallinen päivä siis. Onneksi tänään ja huomenna saa vaihtaa hetkeksi vapaalle, tekee hyvää!

Mitäs tuumaatte, onko tällaista harmaata arkipäivää mieltä kuvata?

PS. Sain vihdoin levennettyä blogipohjaa, niin että mahtuu isompiakin kuvia, jee! Banneri tosin nyt vähän bugaa. You can't seem to have it all at once...