Munarosvo

Tänään töihin lähtiessäni nappasin Jodan mukaani. Olin nimittäin varannut sille ajan kastraatioon.

"Ei kasvatukseen" - kasvattajan toiveiden mukaisesti. Matka koetteli pienen kissan kärsivällisyyttä, mutta perille päästyä ei kehräyksiä säästelty. Viimeinen ääni ennen unten maille siirtymistä oli ponteva hyrrhyrrhyrr äidin sylissä.

Se oli myös ensimmäinen ääni, jonka kuulin, kun menin moikkaamaan uniltaan heräilevää sikkarasilmää. Hyrrhyrrhyrr. Tarmokkaampaa kehruujerryä saa kyllä hakea.

Mitä tapahtui näiden hyrräilyjen välissä - siitä Jodalla ei ole aavistustakaan. Näin pikkuherralta salassa voin kuitenkin paljastaa, että näin pääsiäisen alla toinen munarosvoista olinkin minä itse. Eläinlääkärimme nimittäin kysyi, haluaisinko harjoitella kastroimista hänen kanssaan ja niinpä pääsin mukaan leikkaukseen. Kastraatiohan ei ole operaationa järin vaativa, mutta kyllä siinä käsi hiukan meinasi täristä, kun edessä makasi oma kissa ja ensimmäistä kertaa koskaan oli kyseessä elävä kudos. Leikkaus sujui kuitenkin hyvin ja olin kovin kiitollinen sille eläinlääkärille, joka minut mukaan pyysi.

Opetussairaalamme resurssit ovat rajalliset alati kasvavan opiskelijamäärän edessä, eikä ole ollenkaan varmaa, minkä verran pääsen ensi vuonna itse harjoittelemaan kastraatioita ja sterilaatioita. Hiukan pelottaa jo etukäteen - nämä ovat kuitenkin niin rutiinileikkauksia praktiikassa, että ei niiden pariin ihan kylmiltään tekisi mieli siirtyä. Kaikki kokemus on siis tuiki tarpeellista.

Mutta murehditaan sitä sitten ensi vuonna. Nyt mieltäni lämmittää tämä pieni kykyihini kohdistettu luottamus ja onnistumisen tunne. Olen niin pitkään toivonut, että pääsisin harjoittelemaan käytännön töitä ihan kunnolla ja että saisin edes jonkinlaisen mahdollisuuden yrittää kehittää taitojani valmistuakseni hyväksi - tai edes kohtuulliseksi eläinlääkäriksi. Välillä sitä tuppaa epäilemään itseään - aika reippastikin. Osattavaa on niin paljon ja käytännön harjoituksia loppupeleissä niin vähän.

Enkä minä suinkaan kuulu niihin onnekkaisiin, jotka oppivat kuuntelemalla tai katselemalla vierestä.

Tämän jälkeen voin kuitenkin odotella ensi vuoden koitoksia edes hitusen rauhallisemmin mielin.

Undo-kissu toivotti pikkuveljensä myös ilolla tervetulleeksi kotiin...

... ja valtasi kuljetuslaukun itselleen. "Koska mennään?"

Jos tietäisi, missä Joda tänään kävi, ei ehkä olisi noin innokas...