Savanni nukahtaa

 Taikkiksen perusilme viime päiviltä:

"Saako tuohon koskea? Saahan?! Saanko vähän rakastaa?"

Suuri osa energiasta on kulunut Taikkiksen ja kissanpennun suojelemiseen toisiltaan. En halua, että koiraparka saa ikuisia arpia - henkisiä tai fyysisiä - kissan piikkihanskasta, enkä toisaalta stressata pentua turhaan. Taikkiksella on kovin ruusuinen kuva kissoista: se haluaisi rakastaa jokaisen puhki. Pennulle nämä ovat puolestaan ensimmäiset koirakontaktit koskaan.

Tänään ollaan kuitenkin saavutettu jo muutama erävoitto kaverusten menestyksekkään yhteiselon polulla:

Kahtena ensimmäisenä yönä pentu valvotti meitä huutamalla yhtäjaksoisesti pari? tuntia, mutta viime yö sujui sen suuremmitta häiriöittä. Melkein jo ehdin epäillä rotuvalintaamme (itämaisia mainostetaan äänekkäiksi), kunnes googlettelu paljasti tuon ensimmäisten öiden metelöinnin suht yleiseksi ilmiöksi ihan kotikissojenkin parissa. Miksei tästä voitu kertoa niissä kissakirjoissa?

Tuo silmien väri <3

Mulla on aika suppeasti kokemusta eri kissayksilöistä, mutta täytyy sanoa, että näin ihmisrakkaaseen otukseen en ole ennen törmännyt. Kai sillä on jotain tekemistä rodun kanssa, mutta toisaalta - aiemmin olen ollut vain joku vieras, joka tunkeutuu kissan reviirille, en sen omaa laumaa. Juuri tämä mua motivoikin pitkälti tämän kissanhankintaprojektin suhteen: halu oppia tuntemaan ja ymmärtämään kissoja, halu päästä niiden kanssa samaan sisäpiiriin. Sen lisäksi, että toivoimme saavamme kissasta Taikkikselle leikkikaverin.

 Vaikuttaa siltä, että en joudu katumaan.