Tämä viimeksi mainittu, laaja-alainen eläinlääkärin työhön perehdyttävä kokonaisuus, eli "JKT" onkin tässä parissa päivässä kerinnyt hurahtaa jo vauhdikkaasti käyntiin. Vauhdilla tarkoitan tässä yhteydessä siis näitä 8-16 päiviä, joita ei tässä mittakaavassa olla nähty sitten... no, todella pitkään aikaan. Onneksi kurssilla käsitellyt aiheet ovat nyt kuitenkin mielenkiintoisempia kuin koskaan aikaisemmin! Vihdoin ollaan päästy itse asiaan, hoitotyöhön.
Toisaalta se tietää myös sitä, että juuri mitään luentoja ei tekisi mieli jättää välistä, vaan päivät venyvät varsin pitkiksi ja intensiivisiksi. Luentojahan meillä on nyt siis pääsääntöisesti aamupäivät eli klo 8-12 ja iltapäivisin klo 13-16 välillä sitten erinäköisiä, pakollisia harkkoja. Harvinaista kyllä, tällä viikolla en silti ole vielä kertaakaan lähtenyt yliopistolta uuvahtaneena, vaan suoranaista intoa puhkuen. Käsitykseni monista hoitotyön käytänteistä sekä suosituksista ovat nimittäin jo näin pienessä ajassa ehtineet mullistua!
JKT-kurssin ideana on siis perehdyttää kolmosen opiskelijat yliopistollisen eläinsairaalan toimintaan ensi vuoden päivystyksiä silmällä pitäen sekä perehtyä eläinlääkärin ja asiakkaan väliseen vuorovaikutukseen, eettisiin kysymyksiin, aseptiikkaan, kirurgisiin välineisiin ja ompeleisiin, röntgenkuvaukseen ja eläinpotilaiden yleistutkimuksen suorittamiseen. Nyt olemmekin ehtineet kuulla luentoja jo kissan, koiran, hevosen sekä eksoottisempien lemmikeiden, kuten kanien, jyrsijöiden, lintujen ja matelijoiden anamneeseista (esitiedoista), yleistutkimuksista ja statusten otosta. Pikku hiljaa pitäisi siis alkaa jäädä mieleen erilaisia nippelitietoja, kuten että koiran normaali syke on n. 60-150 bpm ja kissan n. 110-200 bpm.
Eilen pääsimme kokeilemaan yleistutkimuksen tekoa omille lemmikeillemme myös ihan käytännössä iltapäivän harjoituksessa. Täytyy myöntää, että olen pitänyt eläinlääkärien esim. rokotusten yhteydessä suorittamaa yleistutkimusta aina hiukan turhana: kyllähän minä nyt omistajana tiedän, milloin koirani silmät vuotavat, sen hampaissa on hammaskiveä tai korvissa eritettä. Siis jos on. En ole kuitenkaan koskaan tullut todistaneeksi, että eläinlääkäri olisi mitannut koiraltani kuumeen tai rektalisoinut sen, palpoinut sen maksan, munuaiset ja suoliston tai tunnustellut submandibulaariset (leuanalus-), preskapulaariset (kainalo-?) tai popliteaaliset (polvitaipeen?) imusolmukkeet.
Toisaalta omat koirani eivät (kop, kop) ole koskaan sairastelleet, joten ehkä rokotusten yhteydessä on osa sairaskäynnille tulevan potilaan yleistutkimukseen luettavista vaiheista jätetty pois. Tai sitten en vain tavallisena pulliaisena ole täysin ymmärtänyt sitä, mitä tutkimuksessa tapahtuu. Niin tai näin, oli kyllä hienoa päästä löytämään nuo eri imusolmukkeet koekaniineiltamme ja myöhemmin omilta koirilta kotona. Muistan, että muinoin ykkösellä sama homma ei vielä onnistunut.
Yleistutkimukseen kuuluvana osana harjoittelimme myös sydämen ja keuhkojen auskultointia stetoskoopilla. Keuhkoäänien kuuntelu tuntuu vielä vaikealta, mutta sydänvian erotti selvästi terveestä. Harjoitusten suurinta antia olivat kuitenkin meitä ohjanneen eläinlääkärin vinkit kissojen käsittelyn suhteen. Itse olen kyseisen asian tiimoilta törmännyt paljon erilaisten pakkokeinojen, kuten kissahanskojen ja pakkohäkin käyttöön tai kissan niittaamiseen (kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti) pöytää vasteen, jotta se ei pääsisi puremaan tai raapimaan (mutta jolloin se varmasti yrittää purra tai raapia ja useimmiten onnistuukin yrityksessään). Itselläni ei ole juuri muuta, omakohtaisempaa kissakokemusta, joten olin tottunut pitämään näitä normaalitoimintatapoina. Niinpä olikin todella silmiä avaavaa päästä kuulemaan, että kun kissoja osaa lukea, niille antaa tilaa sekä mahdollisuuden tukeutua kaikkiin neljään jalkaansa, eikä bloki niiden pakoreittiä, tarvitaan em. pakkokeinoja vain äärimmäisen harvoin. Kuulostaa kyllä täysin järkeenkäyvältä ja suoraan sanottuna huojentavaltakin. Nyt vain sitä kissakokemusta ja -silmää jostakin hankkimaan! Motivaatio omankin kissan hankintaan nousi jälleen monta pykälää.
Tänään meillä oli em. eksoluennon (jee!) lisäksi myös kahden tunnin luento aiheesta vastaanottotilanteiden vuorovaikutus. Luennolla keskustelimme eläinlääkärin suhtautumisesta asiakkaisiinsa, oikeanlaisesta puhetyylistä, elekielestä ja muusta aiheeseen liittyvästä. Iltapäivällä pääsimme sitten testailemaan taitojamme ns. roolipeleissä tai näytelmissä - hienommin sanottuna vuorovaikutusharjoituksissa, jollaisia edesmenneessä Galenoksessakin kuvailtiin. Eläinlääkäriä esittänyt puki päälleen lääkärin takin ja ripusti kaulaansa stetoskoopin, omistaja sai kainaloonsa pehmolelueläimen hihnoineen ja sitten mentiin!
Kävimme siis läpi kolme "keissiä", joista kuhunkin liittyi jokin ongelmallinen taustatarina: ylipainoisen pennun rokottaminen ja omistajan ohjeistaminen, vihaisen asiakkaan kohtaaminen ja eutanasian suosittelu vastahakoiselle omistajalle. Mä sitten päädyin olemaan tuo vihainen omistaja ja kuten ehkä ao. kuvastakin näkyy, niin ei ollut ihan helppoa. Mä kun en noin yleisesti ottaen leisku raivosta julkisilla paikoilla ja olen ennemminkin tottunut itse lepyttelemään päivystyksessä odotteluun hermostuvia asiakkaita, kuin olemaan sellainen itse. Vielä kuumemmilla hiilillä tuntuivat olevan kuitenkin eläinlääkäriä esittäneet opiskelijatoverit, vaikka varsin hyvin kaikki kuitenkin vetivät!
Kuva (c) T. P. |
Ehdottoman hyödyllisiä harjoituksia - näitä saisi olla enemmänkin! Musta on vähän sääli, että kun tiedon lisääntyessä meidän preklinikan kurssisisältöjämme paisutellaan, tehdään se usein juuri käytännön harjoitusten kustannuksella. Voisin tästäkin aiheesta antaa hiukan rakentavaa palautetta tiedekunnalle, sillä eihän meidän ole järkeä tankata kuutta vuotta päähämme valtavaa määrää tietoa, jos emme puutteellisten käsittelytaitojemme vuoksi onnistu saamaan sitä irti itse eläimestä tai jos emme osaa välittää sitä hoitoihin sitoutettavalle omistajalle.
Keissien välillä käydyt palautekeskustelut harjoitusta ohjanneen eläinlääkärin kanssa olivat myös todella rakentavia ja sain paljon uutta ajateltavaa. Erityisesti mieleen painui kaksi juttua: ei ole pahasta vieräyttää muutamaa kyyneltä eutanasia-tilanteissa, myötätunnosta omistajaan kohtaan. Mä pahoin pelkään, että kun ensimmäiset eutit tulevat oikeasti vastaan, niin mulle käy noin väkisinkin. Tekipä vain hyvää kuulla, että en ole ainoa, vaan sitä tekevät ihan kokeneetkin lääkärit.
Toinen juttu oli sitten se, että jos omaa etiikan tajua vastaan sotii terveiden koirien lopettaminen, ei sitä ole pakko tehdä. Tämä tietysti riippuu hiukan työnantajastakin: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat jne, mutta noin periaatteessa ne terveet, elämäniloiset, pitovaikeuskoirat voi yrittää itse sijoittaa eteenpäin (jos ei puhuta mistään jo 100 kotia kiertäneistä) tai ohjata jollekin sellaiselle lääkärille, jonka omatunto ei asiasta kolise.
Valitettavasti tästä tuli nyt tällainen megavuodatus, mutta niin se vain on, että tällaiset käytännönläheiset kurssit herättävät paljon enemmän ajatuksia kuin vaikkapa farmasia tai bakteriologia.
Nousiko teillä mitään ajatuksia kissojen käsittelyyn, eläinlääkäreiden eutanasian aikana itkemiseen tai terveiden, nuorten koirien lopettamiseen (/johonkin muuhun) liittyen?