Elonmerkkejä

Heippa rakkaat lukijat ja lämpöistä ystävänpäivää! Raivokas itsesensuuri on pitänyt mut poissa blogin parista, mutta yritän jälleen päästä siitä yli.

Viime viikko vierähti tosiaan kotipuolessa pakollisessa viisi päivää kestävässä kunnaneläinlääkäriharjoittelussa. Kotipuoleen lähteminen oli nihkeää, junalla matkustaminen nihkeää ja muusta laumasta (mukaani lähtenyttä Iippua lukuunottamatta) erossa oleminen nihkeää. Kotipaikkakunnallani toimii useampi kunnan- tai oikeastaan kaupungineläinlääkäri ja itse liikuin lähinnä nautapraktiikkaa tekevän lääkärin matkassa - lähinnä koska en päässyt pieneläinvastaanotolle. Reissu toimi itselleni siis lähinnä yleissivistävänä kokemuksena kunnan leivissä toimivien kollegoiden maailmasta. Pitkien ajomatkojen aikana käymämme keskustelut löivät niitin sille, minkä olen oikeastaan alusta asti tiennytkin: not my piece of cake. Ei sitten miltään kantilta katsottuna. Lehmät ja siat ovat eläiminä ihan kivoja, mutta siihen se sitten jääkin.

En pidä autoilusta ja viihdyn parhaiten sisätiloissa. En halua uhrata kaikkea vapaa-aikaani työlle ja päivystämiselle. Mutta ennen kaikkea: haluan hoitaa enemmän pieneläinpotilaita kuin kunnassa olisi mahdollista ja haluan hoitaa niitä paremmin kuin monessa kunnassa on mahdollista. Pieneläinpraktiikka on minun juttuni ja se on sitä niin kovasti, että sydäntä lämmittää, kun asiaa ajatteleekin. En oikeastaan tiedä, miksi tunnen asiasta välillä huonoa omaatuntoa.

Hoidimme viikon aikana useita lehmien lisääntymisongelmia ja utaretulehduksia. Annoimme kalkkia poikimahalvauksesta kärsiville. Rokotimme yhden ponin. Kaikkein mielenkiintoisimpia olivat kuitenkin ne pari kissa- ja koirapotilasta, jotka pääsin näkemään. Niiden kohdalla tunsin olevani omalla maaperälläni.

Vapaa-aika kului oikeastaan leväten ja ystäviä tavaten sekä Iipun kanssa ulkoillen.

 Loppuviikosta O saapui loppulaumamme kanssa.

Kissat viihtyvät kotipuolessamme mahtavan hyvin ja nauttivat ison talon tarjoamista leikki- ja tutkistkelumahdollisuuksista. Erityisen huikea juttu on myös ikkuna, josta ihan oikeasti näkee jotakin. Kotona Helsingissä näkymät ovat aika surkeat.

Talvisisustusintomme kukoisti myös kotipuolessa. Innostuimme raahaamaan O:n kotitalon varastoista löytyneen vanhan perunalaatikon Helsinkiin ja tarkoituksenamme olisi sävyttää se sisustukseen sopivaksi.

 Tähän loppuun vielä muutama pakollinen lenkkikuva.

 Joku oli päästänyt sisäisen taitelijansa valloilleen.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Me lähdemme kohti leffateatteria.

Hyvää ystävänpäivän jatkoa!