Pessimisti ei pety

Otsikon kulahtanut, mutta ah niin osuva sanonta piti kutinsa tälläkin kertaa. Osoittautui se Joda nimittäin kauniiksi muutaman muunkin mielestä.

Aloitetaan tarina kuitenkin ihan alusta. Näyttelypäivänä heräsimme ennen seitsemää. Olimme onneksi pakanneet kaiken valmiiksi jo edellisiltana O:n saavuttua kotiin ja mun päästyä iltavuorosta. Tänne blogiin laatimani lista mukaan tarvittavista tavaroista osoittautui varsin kattavaksi: mitään puuttuvaa emme näyttelyssä kaivanneet. Korkeintaan tuuletinta kissan häkkiin.

Näyttelypaikkana toimi Kaapelitehdas, jonne saavuimme kahdeksan jälkeen. Liityimme suoraan ovelta eläinlääkärintarkastukseen jonottavien joukkoon. Samaan pisteeseen piti jättää postin mukana saapunut vahvistuskirje ilmoittautumisen perillemenosta. Jodasta ei löytynyt vikaa, joten pääsimme jatkamaan meitä vastaan tulleen kasvattajan mukana itämaisten häkkirivistöille, jotka sijaitsivat yläkerrassa, kaukana muista. Tämä sopi meille kuitenkin oikein hyvin, sillä ylhäällä oli vähemmän kuhinaa etenkin ensikertalaista Jodaa stressaamassa.

Ja stressaantunuthan se oli. Uusi paikka, uudet hajut, paljon ihmisiä ja kissoja. Poika pyrki vain pesään nukkumaan tai sylissä ollessa painamaan päänsä kainalooni. Annoin sen tehdä niin ja yritin välillä silitellä rauhoittelevasti. Kasvattaja ja muutama muukin rodun harrastaja halusi nähdä Jodan. Sain kuulla hämmästelyjä sen koosta, mutta kaikki vakuuttivat massan muodostuvan vain lihaksista, ei läskistä. Itse pohdin mielessäni vain, millaiseksi jättiläiseksi Utu mahdettaisiinkaan täällä leimata, jos jo Joda on kerran iso! Meillehän se on veljeensä verrattuna vain pieni kirppu, ikuinen vauva. Joskin nyt useita rotutovereita ja etenkin lyhytkarvamalleja ihasteltuani sain itsekin todeta, että onhan siitä aika isorakenteinen tullut moniin siroihin rimppakinttuihin verrattuna. Syytän raakaruokintaa ja kiipeilypuusta toiseen rallaamista.

IV-kategorialla, eli itämaisilla roduilla (=siamilainen, balineesi, itämainen lyhytkarva, itämainen pitkäkarva, seychellien lyhytkarva, seychellien pitkäkarva, peterbald) oli kaksi tuomaria (+tuomarioppilas), joille kummallekin oli jaettu eri-ikäisiä itämaisia kaikista luokista, niin että kumpikin valitsee mielestään parhaan kissan kustakin luokasta (pennut, nuoret, avoin, kastraatti jne.) ja lähettää sen sitten paneeliin kilpailemaan toisen tuomarin valitseman kissan kanssa näyttelyn voittajan tittelistä (BIS).

Meidän tuomarimme aloitti arvostelunsa hieman myöhässä, mutta Joda päätyi pöydälle ensimmäisten joukossa. Kovin pitkään ei siis tarvinnut jännittää. Huomaa, että olen viime aikoina tottunut arvioimaan kissojen vatsaontelon täyttyneisyyttä ja sisältöä, sillä Joda ei ollut ehtinyt tai tajunnut käydä aamulla ennen lähtöä kakalla, joten sen vatsaontelo tuntui pinkeältä ja täyttyneeltä, vaikka vielä edellisiltana olin ihastellut sen slimmiä olemusta. Kaikkien rodunharrastajien vielä kommentoitua pojan kokoa minua pelotti kovasti, että tuomari julistaisi kovaan ääneen kissani olevan lihava ja kehottaisi laihdutuskuurille. Olen nimittäin itse alkanut huomata, että Jodankin kasvu alkaa nyt olla ohitse tai ainakin lopuillaan, niin että ruuan määrää  pitää alkaa säännöstellä, jottei painoa ala kertyä. Siirryimmekin säännölliseen ateriarytmiin noin viikko sitten.

Kiikutin kissan pöydälle tuomarin eteen, kun vuoromme tuli. Tuomari tutki ja Joda pyrki pakenemaan matalana alas pöydältä - mieluiten suuaukko ammollaan vieressä häämöttäneeseen jätesäkkiin. Minun tehtävänäni oli estää moiset yritykset. Tuomari kiinnitti ensimmäiseksi huomionsa Jodan turkkiin ja ilmoitti sen olevan aivan liian "auki" eli pörhöllään pesun jäljiltä. Nyökkäilin myöntyvästi, sillä mitäpä minä ihanteellisesta näyttelyturkista tietäisin. Tuomari taisi huomata sen ja kehotti minua kokeilemaan edellisen balineesin turkkia tietääkseni, miltä karvan kuuluu näyttelyssä tuntua (sen teinkin), harkita shampoon vaihtoa ja assistentti muistutti hoitoaineen mahdollisuudesta. "Yeah, perhaps, ok" olivat monisanaiset vastaukseni.

Muuten tuomari oli Jodaan varsin tyytyväinen: kehui ruumiin rakennetta, pitkiä jalkoja, vartaloa ylipäätäänkin. Tykkäsi silmien väristä. Pyysi tulemaan takaisin vielä tuomarin parhaan valintaan. Sitten tilanne oli ohi, kiitimme ja poistuimme paikalta.

Olin todella helpottunut siitä, että Jodan ruumiinrakenne ei ollut saanut haukkuja. Lisäksi kasvattajamme oli aiemmin sanonut, että mikäli pitkäkarva pyydetään tuomarin parhaan valintoihin, on se jo hieno saavutus. Mieli oli siis korkealla - päästiin siihen, mistä salaa haaveiltiin! Tuomarin jatkaessa itämaisten arvostelua päätimme jättää Jodan rauhoittumaan häkkiinsä ja lähdimme O:n kanssa kiertelemään näyttelyaluetta. Samalla ihastelimme paikalle saapuneiden myyjien valikoimia. Tarjolla oli mm. lukuisia erilaisia huiskuja, kissanleluja, -ruokia, näyttelyhäkkejä, kiipeilypuita... kaikkea mitä kuvitella saattaa ja vielä hieman ylikin. Lopulta palasimme ylös seuraamaan arvostelujen etenemistä retkituoleistamme käsin.

Kun viimeinenkin itämainen oli arvosteltu ja tuomarin parhaiden valinta alkoi lähestyä, hain Jodan syliini. Se jännitti edelleen, muttei ehkä yhtä pahasti kuin aamulla. Tuomari valitsi kustakin arvostelemastaan luokasta yhden kissan lähetettäväksi paneeliin, enkä tahtonut uskoa korviani, kun kastraattien kohdalla valinta kohdistui Jodaan! Olin ollut aivan varma, ettei sillä olisi ollut mitään jakoa näyttelyitä kiertäneiden, kokeneempien lyhytkarvaversioiden rinnalla. Enkä ollut ainoa hämmästynyt. Hetken aikaa ehdimme jo pohtia, että kävikö tässä jokin virhe, joka tullaan pian korjaamaan, mutta mitään korjausta ei koskaan kuulunut.

Arvostelujen jälkeen söimme eväitämme - minulle salaattia ja O:lle broileripatonkia, jotka olin pakannut kylmäkallen kera kylmälaukkuun. Samalla ihmettelimme tapahtunutta valintaa. Mulle itse asiassa selvisi vasta tässä vaiheessa, että Joda saa osakseen vielä yhden arvostelun, jossa minun ei tarvitse tehdä enää mitään. Olin toki kuullut paneelista aiemminkin, mutten ollut osannut ajatella sitä omalle kohdallemme, joten kaikki oli oikeastaan valunut toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos :D

Paneelissa Jodaa vastassa olisi siis toisen itämaisia arvostelleen tuomarin parhaaksi valitsema kastraatti ja näistä toinen julistettaisiin BIS:ksi luokassaan. En uskonut hetkeäkään mahdollisuuksiin, vaan lähinnä keskityin toivomaan, että Joda ei kiemurtelisi itseään irti otteesta tai saisi totaalista paniikkia ja lähtisi kipuamaan pitkin näyttelypaikan verhoja kohti korkeuksia. Vasta myöhemmin muistin, että olin toki ohjeiden mukaisesti leikannut pojan kynnet lyhyiksi edellisenä iltana ja vieläpä viilannut reunat pyöreiksi kynsiviilalla. Kiipeily olisi siis saattanut tuottaa haasteita.

Ennen paneelia meillä oli pari-kolme tuntia luppoaikaa. Käytimme sen näyttelyalueella kiertelyyn, rodunharrastajien kanssa jutusteluun, varsin lievämuotoiseen shoppailuun (kaksi huiskaa koko siitä hienosta valikoimasta) ja muiden rotujen ihasteluun. Kolme "blogituttuakin" tuli moikkamaan. Kiitos paljon teille, oli tosi kiva jutella, kun muuten näyttelyssä oli aika urpå olo, kun ei tuntenut oikein ketään tai ymmärtänyt käytäntöjä! :)

Kävimme myös noutamassa Jodan arvostelusetelin. Näin siinä luki:

Tyyppi: Good, solid strong muscled body, high legs.
Pää: Very nice wedge shape, good profile. (wedge=kiila)
Silmät: Nice shape, excellent colour.
Korvat: Good size, well placed.
Turkki: *Texture could be more silky.* Good contrasts.
Häntä: Good length.
Kunto: Well presented.
Yleisvaikutelma: Kind neuter. (neuter=kastraatti)
Arvostelutulos: (EX1) CAP. (CAP=Certificate of Capacity in Premior, sertifikaatti eli serti)

Lopulta koitti paneelin aika. Koitimme viimeistellä Jodan turkkia hiukan kumisukaa apuna käyttämällä ja sitten pitikin jo mennä. Kissa boksiin ja alas. Kissojen piti odotella paneelin alkua tyhjissä häkeissä, joista näyttelyassistentit kävivät hakemassa ne tuomarien arvostelua varten. Meidän tehtäväksemme jäi siis seistä kehän laidalla ja jännittää, mistä kaikkialta Jodaa saa kohta pyydystää.

Jodan kilpakumppani saapui arvosteltavaksi ensimmäisenä ja aloin jo hiukan huolestua, kun Jodaa ei heti kuulunut.  Muutaman jännittävän minuutin kuluttua sekin saatiin kuitenkin huojennuksekseni paikalle. Jodaa kantanut assistentti oli erittäin osaava ja saikin hyvin rauhoiteltua poikaamme. Hienosti se venyi siellä kaikkien päiden yläpuolella! Tuomarit eivät viihtyneet Jodan kohdalla kovinkaan kauaa, joten olin varma, että viimeistään tässä kohtaa he huomasivat, että eihän tässä mikään näyttelytasoinen kissa kyseessä olekaan :D

Kasvattajan kehotuksesta kiirehdin odottamaan Jodan vastaanottamista assarilta ja kuulin heikosti kuuluttajan sanat "Ja meillä on oppilaan ääni kissalle (Joda). - - - Ja molemmat tuomarit äänestävät samaa kissaa!" Näin kuinka Joda kohotettiin vielä kerran ylös ja kiikutettiin sitten luokseni. Kasvattaja iski kätensä yhteen ja nosti ne ilmaan voiton merkiksi. Sain kissan, mutta unohdin melkein palkinnot. O kiiruhti vastaan. Mitä hittoa juuri tapahtui?  

Meidän lähes turistimeiningillä mukaan ilmoitettu pikkuäijämme valittiin juuri best in show:ksi.



Koko loppunäyttely menikin sitten pienoisen hämmennyksen vallassa. Onnitteluja, halauksia, leimoja arvosteluseteliin. Iso ruusuke, jota siirtelin paikasta toiseen, kun en oikein tiennyt, mitä sillä kuuluu tehdä :D  Monta hymyä, joista leveimmät jaoimme varmasti minä ja kasvattaja. Yksi pieni, väsynyt kissa.

Kissanäyttelyissä pitää pysytellä paikan päällä "loppuun asti", jotta katsomaan saapuneella yleisöllä riittäisi nähtävää. Niinpä hengailimme paikalla vielä parisen tuntia, kun muiden kategorioiden kissoja palkittiin paneelissa. Emme kuitenkaan pystyneet enää keskittymään juuri mihinkää. Lähtölupa annettiin klo 17 ja silloin mekin poistuimme.

Palkinnoiksi saimme näyttelyä sponsoroineen ruokajätin lahjakortin (harmi, etten kasvata enää jauhomatoja - olisin voinut syöttää nuo raksut niille), pienen rapisevan putken ja kauniin Arabian kissa&koira -teemaisen mukin, joka sekin oli nähtävästi myynyt sielunsa samalle ruokajätille. Hehe. Näyttävästi merkki oli tosin esillä kaikkialla muuallakin näyttelytilassa - mukaanlukien oma takkini ja retkituolini. Niin kuin odottaa saattoikin. Mutta kivat palkinnot kyllä, ei siinä mitään! Jodakin rakastui putkeensa välittömästi.

Niin, että mitä tähän nyt sitten loppukaneetiksi toteaisi?

a) WTF?
b) Kiitokset huipulle kasvattajalle ja tukijoukoille!
c) On mahdollista, että tämä ei nyt jäänytkään ensimmäiseksi ja viimeiseksi näyttelyvisiitiksemme :D

Friba widow

Luvassa jälleen arkikuulumisia Helsingin päästä. Ensin jokunen kuva eräältä uintireissulta Jakomäen montuille. Olen nyt kyllä kovasti tykästynyt kyseiseen paikkaan! Se sijaitsee lähellä ja ympärille levittäytyy houkuttelevia lenkkipolkuja.

Mutta ihan parasta on tuo veden lämpötila. Tuolta minuakaan ei tahdo saada kuivalle maalle ja se on paljon sanottu, se! 

Ollaan yritetty opettaa Taikkista kuivaamaan  itseään pyyhkeseen, sillä sen suurinta huvia on jälkeen pyöriä pitkin pöpelikköä yrittäessään saada itseään kuivaksi. Toinen hyvä kuivauskohde ovat kaksijalkaiset sekä heidän vaatteensa. Pyyhe on itseasiassa ihan koirille tarkoitettu mikrokuitupyyhe, kaupan päälliseksi Zooplussalta saatu. Vai olisiko se jonkun euron maksanut? Ihan hyvä, muttei mikään must-have kuitenkaan.

Montuilta löytyy jopa hieman hiekkarantaa, tosin veikkaan, että tuo puoli alueesta saattaa olla ihmisuimareiden suosiossa.

Töitäkin on tullut paiskittua hiki hatussa, kirjaimellisesti. Mulle on itse asiassa tainnut sattua vain yksi hiljainen vuoro koko kesän aikana - muuten on saanut kyllä painaa duunia paikasta toiseen juosten. Ja mikäs sen parempaa! On mahtavaa, kun ei tarvitse vilkuilla kelloa ja toivoa, että vuoro jo loppuisi. Tekevän aika kuluu nopeasti. Tuntuu, että välillä jopa liian nopeasti. Kyllä mä tuolla viihtyisin vielä kauemminkin kuin nämä pari viikkoa, mitä tässä enää edessä on. Meillä on taas ollut tosi mielenkiintoisia ja hurmaavia potilaita mieleenpainuvine omistajineen.

Mun on varmaan parasta lopettaa tämä hehkutus tähän, kun vielä pystyn. Kyllähän alaan kuin alaan liittyy myös paljon negatiivista, mutta päällisimmät fiilikset ovat nyt erittäin jeppikset. Toivottavasti ajan hammas ei pääse jyrsimään asennettani kyynisemmäksi - siis sitten, kun jonnekin oikein arkeudun. Haluaisin ainakin taistella sitä vastaan. Tällainen fiilistely on niin paljon hedelmällisempää. Ihan jo oman yleisen mielialankin kannalta.

Mitäs muuta? O lähti eilen kavereidensa kanssa jo perinteeksi muodostuneelle frisbeegolf road tripille.

Olisikohan siinä riittävästi kiekkoja?

Olen siis niin kutsuttu frisbeegolfleski tässä parin päivän ajan. Huomenna O jättää kuitenkin leikin kesken voidakseen osallistua Jodan ensimmäiseen näyttelyyn. Aika isällistä ;)

En usko, että meille on luvassa suurtakaan menestystä, sillä kuulemma itämaisten missikisoissa vahvimmilla ovat yleensä lyhytkarvaiset ja -isokorvaiset, eikä Joda muutenkaan taida ulkomuodollisesti ihan ihanneyksilöä vastata... jos olen oikein ymmärtänyt. Toisaalta myönnän kyllä, että en edelleenkään ole ihan perillä siitä, millaisia ulkomuodollisia seikkoja näiltä toivotaan :D On nimittäin ollut ihan muut prioriteetit mielessä näitä meidän poikia valitessa. Lähinnä tässä siis lähdetään tsekkaamaan näyttelytilanne yleisestä mielenkiinnosta. Eniten jännittääkin Jodan käyttäytyminen täysin uudenlaisessa tilanteessa. Toivottavasti se näyttäisi edes jotakin todellisesta hurmaavasta luonteestaan, eikä järkyty jääkalikaksi.

Omaa silmääni pikkuherramme ulkomuotokin tosin viehättää...

Vaan eikös ne omat rakkaat, aina...? Niinkuin tärkeintä onkin.

Muu maa mustikka

Tämän viikonlopun vietimme lähes kokonaan kotipuolessa. Olin odottanut reissua kuin kuuta nousevaa, sillä kyseessä oli ensimmäinen semivapaa viikonloppuni ja täten ehkä kesän ainoa tilaisuus lähteä käymään jossakin pidemmällä. Olin ajatellut jemmata kamerani visusti laukun pohjalle parin päivän ajaksi, mutta näköjään en sitten täysin malttanutkaan.

Lähdimme siis ajamaan kotipuoleen lauantaiaamuna ja vaikka vanhempani olivat itsekin reissussa, olivat he jättäneet meitä odottamaan melkoinen kattauksen herkkuja: lohipiirakkaa, salaattia, herneitä, uusia porkkanoita, vadelmia ja mustikoita. Keveän brunssin jälkeen O lähti pelaamaan kavereidensa kanssa golfia ja minä jäin ottamaan pienet torkut. Illalla siemailimme hiukan viiniä ja jauhoimme monta tuntia asiasta ja sen vierestä kotiin palanneiden vanhempieni kanssa. O:lla ja mulla oli tarkoituksena lähteä poikkeamaan myös kaupungin yössä, mutta aikomuksemme kariutui lopulta taksin tavoittamattomuuteen ja tunnin yrittämisen jälkeen päätimme vain jäädä suosiolla kotiin nukkumaan.

Sunnuntaina grillailimme yhdessä ruokaa ja veljeni perheineen tuli myös syömään. Teimme taas blogissakin pariin kertaan esiintynyttä mansikka-halloumijuustosalaattia, joka saavutti hetkessä lisää ystäviä itselleen. Grillailujen jälkeen lähdimme hakemaan retkituolini kissanäyttelyä varten ja aika pian sen jälkeen O:n olikin jo suunnattava kotia kohti. Itse päätin jäädä kotimaisemiin vielä maanantain, eli viimeisen vapaapäiväni ajaksi.

Muistin, että minulla oli ulkovarastossamme iso koiranboksi käyttämättömänä ja päätimme ottaa sen nyt kissoille koekäyttöön nimenomaan pitempiä automatkoja silmällä pitäen. Tuossa mahtuu nimittäin mukavasti istumaan ja makoilemaan ja pieni hiekkiskin sinne saatiin ympättyä.

Poikien ja Iipun lähdettyä ajelemaan kotia kohti, lähdimme me T:n ja Taikkiksen kanssa metsälenkille, järven rantaan. Samoille poluille, jotka jo niin moneen kertaan on taivallettu, mutta jotka edelleen jaksavat viehättää.

Löysin tutuista maisemista puolen pannullista kantarelleja ja sulloin ne laukkuni sivutaskuun, kun en hätäpäissäni muutakaan astiaa keksinyt :D Kaiken kukkuraksi unohdin tehdä niille yhtään mitään. Äiti, paista ne pois sitä apupöydän kulmalta, jooko?

Lenkin jälkeen ajelimme ympäri vanhoja kotikyliä kuin vanhoina hyvinä aikoina konsanaan ja paransimme maailmaa kuukausien edestä. Niin terapeuttista!

Maanantaina näin puolestaan pitkästä aikaa S:a ja lähdimme pienimuotoiselle shoppailukierrokselle Pirkkalaan. Tein muutaman hyödyllisen löydön, joista tärkeimpänä - tittidii - pari kissahyllyä! Ei siis tarvinnutkaan lähteä ebayhin asti kalaan ne tietyt hyllyt saadakseen. Tämän onnistumisen jälkeen hymyilinkin koko loppureissun ajan kuin pikkulapsi jouluaattona. Hintaakin kun oli vain puolet siitä, mihin olin varautunut!

Kerran about 4-6 kuukaudessa tulee myös se tunne, että olisi kiva päästä käymään Subissa. Seuraavat 4-6 kuukautta muistaa, miksi siellä ei tule sen useammin käytyä.

Hurjan voimakkaita, tällä kertaa jopa tulisia nimittäin nuo Subin annokset ainakin meidän makuumme. Koskaan ei jää sellaista oloa, että pian uudestaan... Kuvat kännykkälaatua, jos joku pohtii.

Ostosreissun jälkeen pakkasin laukkuni ja junailin itseni Helsinkiin. Jokakertainen VR:n netin kanssa tappelu sai ajan kulumaan kohtalaisen nopeasti ja O tulikin sitten hakemaan meitä suoraan Tiksistä painavien kantamuksieni vuoksi. Kotona O ihasteli hetken aikaa hänelle yllärinä ostamiani kissahyllyjä ja minä hänen yllärinään imuroimaansa kotiamme :D On ihan huippua yllättää toinen ja huomata toisenkin tehneen juuri samoin.

Nyt loppuillan olenkin sitten lähinnä vain nautiskellut tästä kotiinpalaamisen fiiliksestä. Se tunne, joka oli niin tuttu Vantaalta ja alkaa nyt käydä tutuksi täälläkin. Se ei kyllä koskaan lakkaa viehättämästä. Puhdas, ihana oma koti. Kuuma suihku. Kissojen kanssa käydyt keskustelut "Mäyyyy. Mauh! Mauuuu...".

Yö ja hiljaisuus. Onni.

Katse klinikkavuoteen

Vaikka kesää onkin vielä rutkasti jäljellä, alkavat ajatukset väkisinkin kääntyä jo kohti edessä häämöttävää klinikkasyksyä. Kurssikavereiden tilaillessa itselleen rektalisointitakkeja, navettahaalareita ja turvasaappaita minä klikkailin ostoskoriini mitä täydellisimmät työkengät: juuri oikean väriset, alanmukaisella printillä koristellut ja jalkaankin varsin mukavasti istuvat Toffelnit.

Toivon, että nämä ihan työkengiksi suunnitellut menokkaat pitävät minut hiukan tehokkaammin pystyssä kuin jo neljä vuotta uskollisesti palvelleet Crocsini, joiden pohja on aikojen saatossa kulunut luistinrataa muistuttavaksi. Monelta näyttävältä pyllähdykseltä minut on tähän asti pelastanut lähinnä vain nopea reagointikykyni. Toffelnien reiätön päällinen suojannee jalkani Crocseja paremmin myös erilaisilta eriteroiskeilta, joita näissä töissä kyllä piisaa.

Ja koska luontoni sotii reippaiden postikulujen maksamista vastaan, piti koriin klikkailla vielä muuta pientä, muutaman euron kustantanutta täytettä. Ensinnäkin nuo tylsäkärkiset pinkit sidesakset, joiden toivon olevan kätevä apu irroitellessani jumiutuneita kanyyliteippejä tassukarvoista. Tuon saksiin kiinnittämäni mustan, vyöklipsillä varustetun kelan toivon puolestaan estävän tai hidastavan minua hukkaamasta em. saksia :D

Valkoinen taskuorganisoija saa luvan auttaa minua yrityksissäni hallita kandipaidan taskuissa vallitsevaa tavaranpaljoutta, johon kuuluu yleensä ainakin laskin, pikkuvihko, kuumemittari, kuumemittarinsuojia, liukkarituubi, muistilappuja, kyniä, avaimet... Ihan niin kiva se ei ollut kuin olin kuvitellut, sillä pussia ei saa mitenkään kiinnitettyä taskuun tai sen ulkopuolelle, vaan se vain seikkailee siellä vapaana.

Lisäksi tilasin uuden kynälampun, sillä vanha lamppuni suostuu toimimaan ihan taivaankappaleiden liikkeistä riippuen - siis harvemmin juuri silloin, kun sitä esimerkiksi potilaan omistajan läsnäollessa tarvitsisi :D Vanhan lamppuni valo on kaiken lisäksi sinertävä - tässä uudessa puolestaan kellertävä, mikä antaa mielestäni paljon todellisemman kuvan valaisemansa kohteen väreistä kuin kelmeä led-valo.

Mutta kaipa se pitäisi minunkin ryhdistäytyä ja tilata vihdoin se rektalisointitakki ja alkaa henkisesti valmistautua upottamaan käteni olkavartta myöten lehmän hanuriin. Haalarit ja turvasaappaat kaapissani jo odottelevatkin syksyllä alkavia tilakäyntejä. Sitä ravan ja sen itsensä lentämistä odotellessa!