1/2-valmis

Aaaa, pari ihan kauheaa päivää takana, mutta nyt fiilis on loistava. Nyt olen nimittäin puolivalmis eläinlääkäri! Todella outo ajatus - vastahan mä luin pääsykokeisiin ja haaveilin tästä. Vastahan mä panikoin julkisen liikenteen kanssa ja kävelin yliopiston ovista ensimmäistä kertaa sisään.

Palataan kuitenkin vielä hetkeksi vappuun, joka omalta osaltani keskittyi lähinnä vappuaaton juhlintaan, kun PreWapun ohella skippasin sitten vielä vappupäivän perinteisen vappupiknikin Ullanlinnanmäellä. Maanantaina meillä oli farmakologiaan kuuluvan reseptiopin tentti, jossa piti kirjoittaa neljä eläinlääkereseptiä tehtävänannoissa annettujen taustatietojen perusteella ja vastata neljään lainsäädäntöön liittyvään tehtävään. Tentissä sai olla kaikki mahdolliset materiaalit mukana, joten sitä en kokenut mitenkään pahana. Kotiin päästyäni tartuin kuitenkin vielä hetkeksi patologian materiaaleihin ja hyvän omantunnon itselleni luotuani suuntasimme O:n kanssa keskustaan seuraamaan perinteistä varsapatsaan pintelöintiä.

Pintelit paikoilleen ja nesteytyspussi kaulalle

Astetta karvaisempi vapunjuhlija

Perinteille uskollisesti patsaalla laulettiin taas runsaasti.

"E-e-e-eeeeläin-lä-lä-lä-lääkis - siellä aina kunnon eutanasian saa..."

Lauleskelun jälkeen liityimme aina vain kasvavaan ihmisvirtaan, joka johdatti meidät seuraamaan Mantan lakitusta, josta tosin näimme taas suunnilleen saman verran kuin joka vuosi (eli aika vähän). Pakko sinne on kuitenkin joka vuosi ängetä ihmismassojen tuupittavaksi ja taivaalta satavien kuoharipullojen korkkeja väistelemään, heh.

Mantan lakituksen jälkeen palasimme kotiin viihdyttämään koiria ja matkalla haukkasimme O:n toiveesta hiukan snackkia:

Illaksi lähdimme vielä Hämiksen eli Hämäläis-Osakunnan perinteisiin vappubileisiin, jotka lienevät Helsingin massiivisimpia luokassaan. Hauska ilta ja teki kyllä hyvää mun nousujohteiselle stressikäyrälleni tuollainen totaalinollaus!

Vapunpäivänä nukuimme tahattomasti aika pitkään, joten Ullikselle lähtö ei tuntunut enää järkevältä. Sen sijaan vetäisin päälleni potkupuvun ja kertasin oikeastaan elinpatologian ykkös- ja kakkoskurssin, hieman anatomiaa ja mallivastaukset 43 koeobdukiokysymykseen yhdessä päivässä. Melko intensiivinen paketti, ettenkö sanoisi! Hyi.

Yöllä en saanut nukuttua montaakaan tuntia, mutta onneksi kofeiini ja suonissa virranneet stressihormonit pitivät ihan kiitettävästi hereillä. Keskiviikkoaamuna meillä oli ensin kliinisen kemian toinen labraharkka, jossa saimme saamiemme esitietojen perusteella tehdä potilaan seeruminäytteestä haluamamme labrakokeet ja yrittää sitä kautta selvitellä potilaan diagnoosia. Tykkäsin, vaikka ajatus edessäolevasta koeobduktiosta jyhmikin koko ajan takaraivossa.

Labrojen jälkeen jäi hetki aikaa nostattaa ahdistusta ja kierroksia toimimattomista tulostimista ja unohdetuista asioista. Koeobduktioon astellessani olin kuitenkin ehinyt jo rauhoittua ja nähdessäni, ettei avaussalissa ollut yhdenkään yhtä suureläintä (joiden avauksessa menee huomattavan kauan), rauhoituin entisestään.  Mun ja mulle arvotun parin kohdalle sattui koira, jolla tosin oli niin outo vaiva, että se herätti monia lisäkysymyksiä.

Itse obduktiotilanne oli melko kuumottava, kun lähes koko ajan selän takana seisoi patologi tekemässä merkintöjä avaustekniikastamme, muttei kommentoinut ääneen juuri mitään. Lisäksi jokaisen piti vastata erillisessä tilassa suullisesti kahteen teoriakysymykseen, jotka oli esitetty avausten alussa. Luulen osanneeni vastata ihan hyvin, tosin listerioosin kohdalla jäädyin hieman, enkä ollut muistaa sen neljättä esiintymismuotoa. Onneksi tenttaaja auttoi siinä kohtaa johdattelemalla mua oikeaan suuntaan. Myös itse raadon (ruumiin) äärellä tuli jokusia varsin tiukkoja kysymyksiä ja vaikken ihan kaikkeen osannutkaan vastata, toivon kuitenkin selvinneeni ehjille jäille. Ainakin meille on kovasti selitelty, ettei koeobduktiossa hylätä ketään, jos ei aivan mykäksi heittäydy tai jätä edes yrittämättä.

Illalla kotona kirjoittelin avauksesta vielä valmiin pöytäkirjan ja palautin sen hyvissä ajoin ennen aamukahdeksan deadlinea. Siinä se sitten olikin - koko kolmosvuosi.

Alkuun tuntui ihan oudolta, kun ei ole enää pakko lukea yhtään mitään. Vapaus - voi, sinua on kaivattu! Täytyy kuitenkin sanoa, että erityisen hyvältä se tuntuu nyt, kun tietää tehneensä töitä sen eteen. Ja mikä parasta: tuntuu, että opin tästä loppurutistuksesta aivan valtavasti! Olin unohtanut monet edellisvuosina opitut tautimekanismit jo ihan perusteellisesti, mutta nyt taas tuntuu siltä, että jopa tiedän jostakin jotakin. Ainakin hetken aikaa.

Eikä se tekemisen puutekaan kovin kauaa vaivannut. Meillä näyttää tällä hetkellä tältä:

Laatikkoa laatikon perään ja niin... matkalaukkuja. Ylihuomenna ollaankin jo Espanjassa. Mitä ihmettä sinne pitäisi pakata mukaan? Jos Taikkikselta kysytään, niin ainakin hänet.

Nappasin ylläolevan kuvan eilen, kun meitä huvitti noiden koirapersooniemme erilaisuus ja jäimme seuraamaan niiden ongelmanratkaisukykyä. Iippu oli ainakin omasta mielestään jäänyt loukkuun tavarameren keskelle: yritti päästä tuosta matkalaukun ja pahvilaatikon välistä meidän luoksemme, muttei mahtunut. Samaan aikaan Taikkis loikki helponnäköisesti matkalaukkuun, sieltä Iipun luokse ja takaisin ihan kuin olisi yrittänyt demonstroida toiselle käypää kulkureittiä. Iippu ei vaan uskonut tai vaihtoehtoisesti kokenut matkalaukkuun hyppäämistä joko turvalliseksi tai soveliaaksi, pikkusiskon komennuksesta huolimatta. Lopulta Taikkis sai riehunnallaan siirrettyä pahvilaatikkoa sen verran, että astetta leveämpi siskokin mahtui ryömimään vapauteen.

On ne vain fiksuja nuo eläimet! No, ainakin osa niistä...