Intian matka, osa 2

Tänään ajattelin esitellä teille paikkaa, joka toimi kotinamme kahden viikon ajan. Kurssikeskus sijaitsi ison vuoristotien varrella, luokkaa 12 km Ootysta Coonooriin päin. Ylläoleva kuva rakennuksen portilta.

Portti pihan puolelta. Oikealla näkyvässä rakennuksessa sijaitsivat kirjasto, luokka, jossa pidimme luentoja ja pieni klinikka.

Rakennuksen toiselta puolelta löytyivät asuinhuoneet. Jakauduimme niistä kahteen, joten jaoin saman huoneen neljän muun suomalaisen ja yhden intialaisen eläintenhoitajan kanssa.

Käytävän päästä löytyi lisäksi keittiö, tiskihuone ja ruokailuhuone, jossa meille tarjoiltiin päivittäin aamiainen, lounas ja illallinen.

Aamiainen koostui lähes poikkeuksetta vitivalkoisesta paahdetusta leivästä, voista, hillosta, banaaneista, paistetusta munasta ja silloin tällöin ehkä riisijauhoista tehdyistä letuista. Monilla oli mukana omaa teetä, pikakahvijauhetta tai pikakaurapuuroa, joita saattoi valmistaa ruokailuhuoneen vedenkeittimellä.

Lounaalla tarjoiltiin yleensä erilaisia riisejä, nuudeleita, vehnälättyjä ja muutamaa tulista kasviskastiketta. Nämä olivat päivästä toiseen aika samanlaisia ja alkoivat varsin nopeasti tulla korvista ulos. Ensimmäisellä viikolla en saanut paljoakaan ruokaa alas, tosin enpä juuri kärsinyt nälästäkään. Myöhemmin opin muilta suomalaisilta, että ketsuppi oli se juttu, millä tulisia ruokia sai hiukan tasapainotettua ja aloin itsekin saada aterioita syötyä. Illallinen toisti aika tavalla lounasta.

Lienee itsestään selvää, että karppaus sai unohtua jo lentokentällä, Intiassa se ei vain ole mahdollista. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kroppani ei räjähtänyt valtaisan hiilarilastin alle, mutta kylläpä vain tuli moneen otteeseen omaa ruokavaliota ikävä.

Ruokahygienian suhteen olin varsin neuroottinen, enkä suostunut syömään mitään kypsentämätöntä tai lihaa sisältävää. Desinfioin käsiäni joka välissä apteekin tehokkaimmaksi rankkaamallani käsidesillä ja hinkkasin niitä puhtaiksi desinfioivilla pyyhkeillä, vältin käsin syömistä, join vain itse ostamiani vesiä, ensimmäisen viikon jopa kuivasin tiskivedestä kosteat astiat keittiössä... ja olin  ainoita kaikilta mahataudeilta välttyneitä kurssilaisiamme. Mitään kovin pahaa tautia ei onneksi kukaan muukaan saanut, vaan kaikki pystyivät leikkaamaan aikataulun mukaisesti - viimeistään Imodiumin turvin.

Huone oli ihan perussiisti, mutta säilytystilojen puute sai välillä aikaan melkoisen kaaoksen tunteen ainakin omassa nurkassani. Puusänkyjen rakenteissa eli jonkinlaisia koloja kaivertavia hyönteisiä, huoneessa vallitsi lähes jatkuva kosteus ja kolkkous etenkin ilta-aikaan, eikä kylppäri varsiaisesti ihastuttanut, mutta kuulemani perusteella olin kyllä varautunut johonkin paljon pahempaan.

Hieman epäkäytännöllisen muotoinen allas.

Vessa, jota ei kyllä tule ikävä. Perinteisiä länsimaisia vessoja näkyi lähinnä isommissa ravintoloissa ja kahviloissa, hotellissa ja lentokentällä. Muualla tämä kykytysmalli kävi tutuksi ja omat vessapaperit sai kantaa mukana, sillä intialaiset käyttävät paperin sijaan vain vettä...

 Kylpyhuone. Ei suihkua, mutta lämminvesivaraaja ja kuumaa vettä sentään! Vähän kuin mökillä.

 Henkilökunnan asuinrakennus oikealla, leikkaussali vasemmalla puolella kuvaa.

 Mission Rabies, eli projekti Intian raivotautiongelman hävittämiseksi.

Toinen klinikan omista koirista, silmäpuoli sellainen. Valtavan ystävällinen koira, joka lähti mielellään mukaamme kävelyille ja osasi varoa liikennettä paljon paremmin kuin me länsimaalaiset ihmiset.

Katukoirien pyydystysvälineistöä. Pyydystäjinä toimivat intialaiset noin 15-18 -kesäiset pojat.

Leikkausta odottavien tai siitä toipuvien koirien kennelitilat.

Kennelit olivat varsin alkeellisia, mutta tarjosivat suojaa, seuraa, ruokaa, juomaa ja makuupaikan. Ihan kelvolliset olot, kun ottaa huomioon, etteivät katukoirat juuri kummempiin oloihin ole tottuneetkaan ja että suurin osa vietti tiloissa vain muutamia päiviä.

Koirien päivän ateria - kanan jalkoja ja päitä sekä riisiä. Melko lailla samaa tavaraa kuin mitä valtaosa länsimaisista koirilleen syöttää, tosin ilman tunnistamattomaksi jauhamista ja kauniita kääreitä.

Kurssikeskus kauempaa kuvattuna.

Näkymä pihalta alas teeplantaaseille ja laaksoon.

Kurssikeskus sijaitsi siis ylhäällä vuoristossa, joten siellä pärjäsi kevyissä vaatteissa, mutta mistään rusketuksesta oli turha haaveilla. Aurinkoa ei riittänyt, eikä auringonotolle olisi riittänyt aikaakaan. Haikailimme lämpimämmän sään perään koko kurssin ajan, mutta kun viimeisenä päivänä laskeuduimme alas vuorilta, meinasimme pakahtua äkilliseen kuumuuteen ja olimme lopulta ihan tyytyväisiä Ootyn ilmastoon. Kuulin, että alue on ollut erityisesti brittien suosima juuri Britanniaa vastaavien sääolojensa - siis kosteuden ja koleuden vuoksi - etenkin auringon laskettua. Nukuin lyhythihainen paita ja fleecepaita sekä lämpölegginsit ja kevyet housut päälläni kahden peiton alla ja sinä ainoana yönä, jona jätin fleecen pois, sairastuin flunssaan. Päivät menivät kyllä lyhythihaisessa ja leikkauspaidassa sekä kevyissä pitkissä housuissa, mutta illalla teki aina mieli vetäistä huppari tai fleece päällimmäiseksi.

Mukaan pakkaamani kevyet hellevaatteet ja aurinkovoiteet vain tuppasivat naurattamaan.