Puutarhaunelmia

Edellisien postauksien jatkoksi pitäisi kai jatkaa vähän henkevämmällä postauksella, mutta ajattelin pitkästä aikaa kertoa ihan vain arkikuulumisia jotakuinkin reaaliajassa. Viime sunnuntaina oli upea keli ja pitkästä aikaa mulla ja O:lla oli yhteinen vapaasunnuntai käytettävissämme. Sen kunniaksi päätimme lähteä Uutelaan.

On jotenkin ihan uskomatonta, miten nopeasti kevät on edennyt kesäksi. Valkovuokot ovat alkaneet väistyä kesäkukkien tieltä. Orvokkeja en sentään vielä odottanut. Ja tänään havahduin pääskyjen kirkumiseen. Kyllä se vain kesä jo on, kaikilla mittareilla.

Olemme viimeiset kaksi viikkoa viettäneet sikäli poikkeuksellista aikaa, että meillä on täällä vain yksi koira, Taikkis. Neiti aloitti juoksunsa, joten Ledi ja seuraneitinä Iippu pääsivät O:n veljen luokse pienelle kesälomalle.  En ole tainnut mainitakaan, että O:n veljestä on kuoriutunut meidän hovikoiranhoitajamme. Hän tuntuu olevan vähintään yhtä hulluna koiriin kuin veljensä, vaikka kummallakaan ei varsinaisesti ollut koirakokemusta ennen näitä shelttihurjimuksia. Kertooko se enemmän veljeksistä vai näistä karvakorvistamme? Mene ja tiedä. Olemme kuitenkin lähes joka päivä kuulleet edesottamuksia Ledin ja Iipun seikkailuista - milloin kuvien, milloin videoiden muodossa. Toivottavasti suostuvat luovuttamaan tyypit takaisin, kun aika koittaa!

Taikkis on saanut nauttia laatuajasta ja olemme yrittäneet järjestää sille monenmoista puuhaa. Talviturkki on heitetty jo aika päiviä sitten ja pyörälenkit saavat tytön kiihtymään innosta.

Oma piskuinen pihamme on myös saanut pienen sisäisen viherpeukaloni jälleen heräämään. Ostin elämäni ensimmäiset puutarhahanskat ja kuokan, kun kaivoin pääsiäisnarsissien sipulit maahan. Saapa nähdä, olemmeko ensi keväänä todistamassa kukkien nousua routien sulettua.

Tänään haimme uusia parvekelaatikoita ja istutimme niihin kesäkukkia.

Lisäksi ihastuin palavasti tällaiseen kolmen kukan telineeseen, jossa on koristeena patinoituja hanoja. Tähän olisi voinut istuttaa vaikka mitä, mutta päädyimme nyt tällaiseen pieneen hyötykasvikokelmaan.

Kissatkin ovat tykästyneet uuteen pieneen pihaamme ja ulkoilevat sillä innokkaasti. Ja mikä parasta, ruohoa riittää pureskeltavaksi niin paljon kuin vain jaksaa!

Kaiken kaikkiaan elämä rullaa siis mallikkaasti ja Vantaalla, uudessa kodissa on hyvä olla. Palvelut pelaavat ja julkinen liikenne vie sujuvasti kauemmaksikin, jos tarve vaatii.

Täällä on kaikki hyvin.

Lopun alkua

Suurkiitos ihanista kommenteistanne edellispostaukseen. Niistä rohkaistuneena päätin tulla jakamaan teille viimeaikaisia tuntemuksiani. Tänään ne nimittäin sitten ropsahtivat - vihoviimeiset opintopisteet rekisteriin. Valmistumiseni on nyt tosiasia.

Onhan siitä aika varma fiilis ollut muutenkin sen jälkeen, kun huhtikuun lopussa sain esitettyä lisurini ja palautin sen kansitetut versiot kansliaan päivää ennen deadlinea. Tai oikeastaan O palautti. Itse olin töissä.

Aiemmin mainitsemani ympäristöterveydenhuollon kaksiviikkoinen harjoittelu oli yllättävän mukava. Pääsin viettämään paljon aikaa eläinsuojelupuolen eläinlääkärin matkassa, mikä avasi jälleen erilaisen näkökulman eläinten pitoon. Siitä voin oikeastaan kiittää vain monipuolista koulutusohjelmaamme, joka on avannut ovia myös moniin muihin paikkoihin, joihin en varmasti muuten olisi koskaan tullut astuneeksikaan. Kaksi viikkoa sikalassa, kaksi viikkoa navetassa, kaksi viikkoa siipikarjateurastamolla, kaksi viikkoa sikateurastamolla, viikko kunnaneläinlääkärin matkassa ja nyt tämä. Unohdinkohan jotakin? Omanlaisiaan kokemuksia, mutta tavallaan olen aika onnellinen ja ehkä hieman helpottunutkin, että ne ovat nyt takana. Kyllä minun paikkani on pieneläinten luona.

Viimeisin valinnaiskurssi, hammaskurssi, oli pari viikkoa sitten. Hurjan hyödyllinen kaiken kaikkiaan. Opimme käyttämään hammasröntgeniä ja porayksikköä. Harjoittelimme hampaiden poistoja ja puudutuksia raadoilla. Sinne se päättyi, mistä se alkoikin - anatomian saliin.

Hammaskurssin viimeinen päivä - viimeinen opiskelupäiväni - oli kaiken kaikkiaan tunteikas. Viimeinen matka EE-talolle, viimeiset hetket raatojen parissa, viimeiset hetket Kuopiossa, viimeinen lounas Unicafessa, avaimien luovutus. Avainten, jotka ovat seilanneet avainnippuni mukana ympäri maita ja mantuja viimeiset kuusi vuotta. Nyt jonkun muun käytettävissä. Tippa silmäkulmassani saattoi olla jotakin muutakin kuin sadepisara.

Ihmiset, joita on tottunut näkemään joka päivä - maailmalle hajaantuneet, kotikonnuilleen palanneet. Kaveriporukastamme itseni lisäksi vain yksi jäi pk-seudulle. Valmistumme kuitenkin kaikki kevään juhlallisessa publiikissa parin viikon päästä, joten siellä vielä nähdään.

Tilasin itselleni jo valmistujaislahjan - Littmanin vadelmanvärisen ministetoskoopin, josta haaveilin  aikoinaan Master Cardiologyani tilatessa. Sopii niin eksoille kuin kissoillekin. Vielä ei tarvitse päättää.

Myös vanhemmilleni olen jo välittänyt valmistujaislahjatoiveeni - jotakin kaunista, pysyvää ja eläimiin liittyvää.

Valmistujaismekkoni seilaa jossakin Ruotsin ja Suomen välillä. Toivon, että se on kelvollinen. Ostin myös sarjassaan kolmannen laitteen, jolla toivon saavani kiharakampauksen aikaiseksi. Kaksi aiempaa olen jo toivoni menettäneenä myynyt pois.

Vanhempani ja O osallistuvat kanssani juhlalliseen publiikkiin ja kuulevat, kun vannon eläinlääkärin valan. Illalla olisi vielä mahdollisuus juhlia valmistumista kurssikaverien kanssa ja seuraavana päivänä olisi tarkoitus järjestää pienimuotoiset valmistujaisjuhlat.

Tänään aloin suunnitella niiden menuta. Suuruudenhulluja ajatuksia niin kovin pieniin juhliin. En oikeastaan haluaisi kutsua ketään, vaan mennä avoimet ovet -tyyppisillä järjestelyillä. Tulkoon paikalle, ken eläinlääkäriksi valmistumistani haluaa muistaa. Muutama on juhlista ainakin jo kysellyt, joten tuskin ihan yksin tarvitsee kuitenkaan olla. Haluan, että paikalle tulevat tulevat omasta tahdostaan, eivät minkään virallisen kutsun pakottamina. Vaikka se tarkoittaisi kuinka pieniä juhlia - yhtä pieniä kuin eläinlääketieteelliseen pääsyni kunniaksi järjestetyt. Ne olivat mukavat juhlat, ne.

Kaikin puolin olo on varsin haikea ja hieman epäuskoinenkin. Tässäkö tämä nyt oli?

Elämäni parhaat kuusi vuotta.

Häivähdys

Jaahas, tohtisiko sitä tännekin jotain kirjoittaa.

Blogi oli superjees juttu silloin, kun lukijoita oli 30. Tai edes 100. Ihania, tsemppaavia tyyppejä. Melkein kuin kavereita. Uskalsi kirjoittaa, mitä tykkäsi. Nykyään, kun kirjoitan työtilanteen heikentyneen ja että toivon syksyksikin riittävän töitä, tullaan syyttelemään rahanahneeksi. Jep jep.

Tuollaiset kommentithan eivät tokikaan ansaitse muuta kuin roskakoppakäsittelyn, koska tiedän, että rahanahneudesta en ole tälle alalle hakeutunut. Raha on itse asiassa vihoviimeinen asia, joka minua motivoi. Jokainen alaamme vähänkään tunteva hahmottaa tämän varmasti myös siitä, että a) en ole ikinä edes harkinnut kuntapuolta, jolla olisi mahdollisuudet kivoihin tuloihin b) en ole harkinnut myöskään mitään virka- tai elintarvikepuolen tehtäviä, joilla olisi niin ikään mahdollisuudet kivoihin tuloihin. Ja jos tuntisi minua henkilökohtaisesti, ei varmasti laukoisi tuollaista. Ehkä jotakin voi päätellä siitä, että tällä hetkellä käytän niistä kohtuullisen pienistä tuloistani valtaosan tuleviin jatkokoulutuksiin ja alan kirjallisuuteen. Sitä paitsi eläinlääkärin ammatin ohella harkitsin klinikkaeläintenhoitajaksi tai eläinkaupan myyjäksi ryhtymistä, en esimerkiksi lääkärin tai lakimiehen uraa. Tähänastisessa elämässäni en ole tehnyt päivääkään muuta kuin suoranaisesti eläimiin liittyvää työtä. Vetäköön siitä kukin johtopäätöksensä.

Turhaahan tuollaisiin paskakommentteihin vastaaminen on, mutta tämä nyt tällaisena johdantona sille, miksi blogin avaamisen sijaan olen viime aikoina mieluummin ottanut muut kommunikointiväylät käyttööni, kun on tehnyt mieli kertoa jollekulle ihanista sattumuksista, saavutuksista tai alamäistä. Silloin tiedän saavani vastineeksi ihan aitoa kanssailoa tai myötätuntoa, enkä vähättelyä tai latistamista.

Kokeilen kuitenkin kepillä jäätä ja julkaisen pääsiäiskuvat, jotka tuli jonkin hyvän flown myötä kuvattua.

Väriteemana oli vaaleanpunainen, ruohonvihreä ja valkoinen. Aitojen ruohojen hyödyntäminen on kissojen myötä käynyt lähes mahdottomaksi, mutta onneksi on nuo edesmenneen Tiimarin ruohomatot sentään vielä tallella. Saa nähdä, kyllästynkö niihin koskaan.

 Alkupalaksi oli maa-artisokkakeittoa, jonka unohdin kuvata.

 Perinteinen pääsiäisleipä ja yrttilevite.

Keväinen salaatti.

Hasselbackan perunoita.

Rosmariinijuureksia.

Pulled lamb granaattiomenalla ja mintulla - saapa nähdä, viekö perinteisen lammaspaistin roolin. Mureaa kuin mikä ja nuo granaattiomenan siemenet olivat ihania. Paistotuoksu ei kuitenkaan peitonnut perinteistä valkosipuli-yrttihuumaa.

Kani kaalimaan vartijana.

Hela setti.

Jälkkäriksi valutettu jogurttiherkku passionhedelmällä.

Kahvipöydässä Kinder-piirakka ja sitruksinen juustokakku.

Parasta tässä pääsiäisateriassa oli stressiltä välttyminen. Kaikki oli hyvissä ajoin valmista. Kiitokset vieraina toimineille vanhemmilleni, teille on ilo kokkailla!