Lempivuodenaikani on täällä taas! Syksy saavutti lopullisen ja ilmeisen vankkumattoman suosioni sinä vuonna, kun muutin Vantaalle eläinlääkisopintojeni perässä.
"Is it just me or could this autumn be more beautiful than the ones before?" oli jopa
yhden postauksen otsikko tuolloin. Oli pakko etsiä kyseinen teksti ja lukaista se. Noista ajoista tuntuu kuluneen pieni ikuisuus, vaikka nuo onnen tunteet hyvin muistaakin. Labratakki, ensimmäinen stetoskooppi, ensimmäiset eläinlääketieteelliset kirjat... mikä intoilu. Ja se, että Iippu on täyttänyt vasta neljä vuotta ja ollut minulla vasta vuoden tuolloin... Nyt rouva on täyttämässä 10 vuotta. Ja tuo parisuhteesta haaveilu... ensi kuussa minulla ja O:lla tulee neljä vuotta täyteen. Ei vielä elämäni pisin suhde, mutta aika hyvin kuitenkin. Parempaa ihmistä en voisi rinnalleni toivoa.
Monesti mietin, että mikä onni, että näitäkin asioita on tullut blogiin tallenneltua. Miten moni muisto olisikin jo muuten painunut unholaan...
Tässä syksyssä on ollut kuitenkin yksi merkittävä ero verrattuna seitsemään edelliseen ja yhtä vuotta lukuunottamatta 12 sitä edelliseen vuoteen. Tänä syksynä ei enää jatketakaan opintoja.
Pohdin kesällä, että mahtaako tuo seikka romahduttaa rakkauteni syksyä kohtaan. Onhan osa kyseisen vuodenajan viehätyksestä nivoutunut nimenomaan uuteen, jännittävään opiskeluvuoteen, kurssikaverien tapaamiseen ja uuden oppimiseen. Vaan ainakaan vielä en ole kokenut mitään syksyinhoa. Riittäähän sitä opiskeltavaa nytkin, kun kaappini hyllyt notkuvat uusia, houkuttelevia kirjoja.
Lisäksi olen valikoinut syksyyni kolme mielenkiintoista jatkokoulutuskurssia. Niistä ensimmäinen oli vuorossa viime viikonloppuna ja käsitteli ultraamista. Ultraaminen on nykyeläinlääketieteessä tärkeä taito, jonka haluan ottaa hyvin hanskaan jo näin urani alkutaipaleella. En niin syvällisesti, että tulisin erikoistuneeksi siihen, mutta niin syvällisesti, että pääsen omien potilaideni kanssa riittävän pitkälle diagnostiikassa. Perusopintojen parissa ultraamisen käytännön opetus jäi pahasti paitsioon, mikä on mielestäni aivan käsittämätöntä. Mutta so be it, voihan sitä nyt maksaa sitten itsensä kipeäksi näillä vapaaehtoisillakin kursseilla. Ei sillä, etteikö käytäntö jo olisi opettanut löytämään tavallisimmat muutokset, kuten märkäkohdut, kasvaimet, vapaat nesteet, virtsakivet, tiineydet, ileukset ja intussusseptiot. Vaan paljon muutakin olisi vielä kiva hanskata.
Tämä ultrakurssi ei nimittäin jäänyt syksyn viimeiseksi, vaan olen jo hyvissä ajoin keväällä ilmoittautunut Italiassa ensi kuussa järjestettävälle ultrauskurssille, jossa toivottavasti pääsee perehtymään aiheeseen vielä perusteellisemmin. Tämä ensimmäinen, päivän mittainen kurssi käsitti luentoja, käytännön harjoituksia ja kirjallisia tehtäviä. Kurssille tarvittiin eläinlääkäreiden omia lemmikkejä koekappaleiksi, joten meidän laumastamme osallistuivat tällä kertaa ainoa kohdun omaava neiti, eli Taikkis ja kilteistä kiltein kissa Joda. Tulipa samalla tarkistettua molempien terveystilanne: Taikkiksella on edelleen hieman sakkaa sappirakossaan ja Jodalla edelleen hieman laajentuneet munuaisaltaat. Ei aiheuta akuutteja toimenpiteitä, mutta silmällä pidettävät tilanteet kuitenkin.
Opintojen ohella syksyyn nivoutuu mielessäni kaikenasteinen arkeen paluu - sisältäen myös arkistakin arkisemmat ruuat. Niitä on syksyllä kiva kokkailla.
Esimerkkeinä nakkikeitto ja spagetti-jauhelihakastike. Tilasin netistä shirataki- tai konjac-spagettia, joka oli hyvin autenttisen näköistä ja makuista sekä helppoa valmistaa. Sen verran tyyristä vain, että ei tuosta miksikään jokapäiväiseksi lisukkeeksi kyllä ole.
Lisäksi yksi meidän syksyymme erottamattomasti liittyvä kulinaristinen piirre ovat sienet.
Tänä vuonna kausi alkoi jo heinäkuun lopulla komeista vaaleaorakkaista.
Viime viikonloppuna korjasimme metsästä ehkä elämäni komeimman kanttarellisaaliin - ainakin kokonsa puolesta. Jätin kanttarellit kasvamaan jonakin elokuun viikonloppuna ja kun seuraavat 3-4 viikonloppua menivät muuta puuhastellessa, olin aivan varma, että joku olisi jo käynyt tyhjentämässä paikan. Vaan eivätpä olleet kelvanneet, vaan kasvaneet hienoihin mittoihin.
Lisäksi kotiutimme viikko sitten ensimmäisen satsin näitä, lemppareitani lapsuudesta saakka. Nykyisin myös O:n lemppareita.
Syksyn ensimmäiset suppilovahverot, voita, sipulia ja suolaa. Kyllä sitä vain pienistä asioista voi olla onnellinen - tänäkin syksynä!
