Kandikesäni olisi nyt sitten eilisen jälkeen
officially over. Samaan aikaan iloista ja haikeaa.
Luonnehtisin kesän sujuneen pääpiirteissään hyvin. Opin valtavasti ja ensimmäisten viikkojen stressipaniikki vaihtui pikku hiljaa kasvavaan itseluottamukseen. Ensimmäisinä viikkoina kaikki oli uutta: ensimmäinen
oma korvatulehduspotilas, ensimmäinen silmäpotilas, ensimmäinen ontuva, ensimmäinen eksopotilas ja niin edelleen. Tuntui, että kaikki piti tarkistaa omista muistiinpanoista tai kirjoista ja kaikki töitä edeltävät aamut, työmatkat ja töiden jälkeiset illat kuluivat asioiden kertailuun. Onneksi olin kirjoittanut nelosen ja vitosen aikana kaikki tärkeimmät asiat muutamaan taskussa kulkevaan muistikirjaan - ne tulivat enemmän kuin tarpeeseen! Samoin kuin parin vuoden aikana keräilemäni käsikirjasto, joka kulki urhoollisesti klinikan ja kotisohvan väliä koko kesän ajan.
Lisäksi monissa asioissa tuli konsultoitua vanhempia kollegoita ja apu löytyi aina läheltä - koululle en vastoin odotuksiani tullut soittaneeksi kertaakaan. Ja kas, pikku hiljaa ne perustapaukset muuttuivat ihan oikeasti
perustapauksiksi ja maanisen
kirjoihin-tarttumisvimman herättävät tapaukset kävivät pikku hiljaa harvemmiksi. Leikkauksia tein aika harvakseltaan - luokkaa kuusi kappaletta neljän eri eläinlajin edustajalle.
Ja tiedättekö, vaikeinta tässä ammatissa ei suinkaan ole eläinten lopettaminen tai leikkaaminen. Ei, vaikeinta on se, kun tekee parhaansa ja se
ei vain riitä. Vaikka kuinka paiskisit ylitöitä, metsästäisit tietoa, yrittäisit kaikkesi. Oman riittämättömyyden kohtaaminen ja hyväksyminen, se on vaikeinta. Henkisesti raskainta.
Osa siitä kuitenkin pyyhkiytyy mielestä, kun kohtaa potilaan, jota todella pystyy auttamaan tai asiakkaan, joka on aidosti kiitollinen saamastaan avusta. Ne tilanteet painuvat vähintään yhtä syvästi mieleen kuin ne riittämättömyyden tunteet. Kaikesta tästä syntyy yhtälö, jossa jäädään lopulta plussan puolelle.
Asiakkaat ja potilaat olivat suurimmaksi osaksi ihania ja ymmärtäväisiä kandiuteni suhteen, mutta pari kertaa olisi kyllä tehnyt mieli repiä tittelini paljastava kyltti irti rinnuspielistä sen herättämien ennakkoluulojen vuoksi. Tosin samalla kertaa olisi varmaan pitänyt repiä irti myös nuori naamani. Huomasin välillä haaveilevani salaa muutamasta rypystä. Haha!
Tässäpä oiva motivaattori saattamaan opinnot loppuun ensi vuoden aikana, ELL kuulostaa niin paljon paremmalta kuin ELK.
 |
| Kirjaston kirjat |
Viimeisenä päivänä kiikutin klinikalle blogissani aiemminkin vilahtaneen hiekkalaatikkokakun, sillä siitä oli tullut kesän aikana parin työkaverin kanssa puhetta. Tällä kertaa pyrin minttusuklaiseen lopputulokseen, joten kakusta löytyi mm. minttusuklaavanukasta, suklaakakkupohjaa, Marianne-rouhetta ja Pätkiksiä. Hyvin uppoili kissankakka-alan ammattilaisiin!
Työkaverit puolestaan muistivat minua skumppapullolla, kukkakimpulla ja kortilla. Olin totaalisen yllätetty.
Kesätyöpaikkani oli oikein antoisa ja työkaverit huippuporukkaa. Ilmeisesti olisin saanut siellä jatkaakin. Heinäkuussa minua muistettiin kuitenkin kutsulla työhaastatteluun. Kyseessä oli paikka, josta olin hakenut kesätöitä joskus vuodenvaihteessa ja pian huomasinkin kirjoittaneeni nimeni uuteen työsopimukseen. Niinpä tämä lomaviikoksi kaavailtu viikko vaihtuikin työviikoksi ja uusiin työkavereihin sekä työpaikkaan tutustumiseksi.Viikko sujui oikein mukavasti ja jätti odottavaiset tunnelmat tulevien työhaasteiden suhteen.
Jännityksellä odotan, miten paljon työntekoa kahden viikon päästä starttaava kutosvuosi - vihoviimeinen eläinlääkisvuoteni mahdollistaa. Mutta vielä ennen sitä hyppäämme lentokoneeseen ja suuntaamme Espanjan auringon alle toipumaan menneen kesän haasteista.
Kiitos siis
kandikesä, kohtelit minua hyvin.
