tiistai 26. maaliskuuta 2013

Munarosvo

Tänään töihin lähtiessäni nappasin Jodan mukaani. Olin nimittäin varannut sille ajan kastraatioon.

"Ei kasvatukseen" - kasvattajan toiveiden mukaisesti. Matka koetteli pienen kissan kärsivällisyyttä, mutta perille päästyä ei kehräyksiä säästelty. Viimeinen ääni ennen unten maille siirtymistä oli ponteva hyrrhyrrhyrr äidin sylissä.

Se oli myös ensimmäinen ääni, jonka kuulin, kun menin moikkaamaan uniltaan heräilevää sikkarasilmää. Hyrrhyrrhyrr. Tarmokkaampaa kehruujerryä saa kyllä hakea.




Mitä tapahtui näiden hyrräilyjen välissä - siitä Jodalla ei ole aavistustakaan. Näin pikkuherralta salassa voin kuitenkin paljastaa, että näin pääsiäisen alla toinen munarosvoista olinkin minä itse. Eläinlääkärimme nimittäin kysyi, haluaisinko harjoitella kastroimista hänen kanssaan ja niinpä pääsin mukaan leikkaukseen. Kastraatiohan ei ole operaationa järin vaativa, mutta kyllä siinä käsi hiukan meinasi täristä, kun edessä makasi oma kissa ja ensimmäistä kertaa koskaan oli kyseessä elävä kudos. Leikkaus sujui kuitenkin hyvin ja olin kovin kiitollinen sille eläinlääkärille, joka minut mukaan pyysi.


Opetussairaalamme resurssit ovat rajalliset alati kasvavan opiskelijamäärän edessä, eikä ole ollenkaan varmaa, minkä verran pääsen ensi vuonna itse harjoittelemaan kastraatioita ja sterilaatioita. Hiukan pelottaa jo etukäteen - nämä ovat kuitenkin niin rutiinileikkauksia praktiikassa, että ei niiden pariin ihan kylmiltään tekisi mieli siirtyä. Kaikki kokemus on siis tuiki tarpeellista.

Mutta murehditaan sitä sitten ensi vuonna. Nyt mieltäni lämmittää tämä pieni kykyihini kohdistettu luottamus ja onnistumisen tunne. Olen niin pitkään toivonut, että pääsisin harjoittelemaan käytännön töitä ihan kunnolla ja että saisin edes jonkinlaisen mahdollisuuden yrittää kehittää taitojani valmistuakseni hyväksi - tai edes kohtuulliseksi eläinlääkäriksi. Välillä sitä tuppaa epäilemään itseään - aika reippastikin. Osattavaa on niin paljon ja käytännön harjoituksia loppupeleissä niin vähän.

Enkä minä suinkaan kuulu niihin onnekkaisiin, jotka oppivat kuuntelemalla tai katselemalla vierestä.

Tämän jälkeen voin kuitenkin odotella ensi vuoden koitoksia edes hitusen rauhallisemmin mielin.


Undo-kissu toivotti pikkuveljensä myös ilolla tervetulleeksi kotiin...


... ja valtasi kuljetuslaukun itselleen. "Koska mennään?"


Jos tietäisi, missä Joda tänään kävi, ei ehkä olisi noin innokas...

6 kommenttia:

  1. Waau :o varmaa todella jännää päästä operaatioon mukaan! Tosi suloset kisut :)

    VastaaPoista
  2. Hienoa että sait tilaisuuden päästä leikkaukseen ja vielä hienompaa että uskalsit ottaa haasteen vastaan!! Ei varmastikaan helppoa tosiaan omaa lemmikkiä operoida, mutta koska pystyit siihen, niin pystyt varmasti auttamaan myös vieraita eläimiä parhaalla mahdollisella tavalla, kun se aika koittaa.

    -Susu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mäkin vähän aattelin, että järkevin se kai on omastaan aloittaa harjoittelu - sen verran pitää olla luottoa omiin kykyihinsä ;) Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  3. Voi kuinka olen odottanut tätä hetkeä että kirjoitan sulle, ja kiitän ihanasta blogistasi! Joskus ehkä vuosi sitten päätin, että kun pääsen sisään eläinlääkikseen, niin sen teen. Tänään se päivä vihdoin koitti, ja matka kohti unelma-ammattia otti ensimmäisen pienen nykäyksen eteenpäin. Oma polkuni alkaa pustalta, nimittäin Unkarista. Jospa saisin aikaiseksi aloittaa blogin myöskin, joskin asetat riman aika korkealle :)

    Nöyrä kiitos siis laadukkaista postauksista, niin kouluun kuin ihaniin ruoka- ja sisustusjuttuihinkin liittyen. Jatka samaan malliin! -A-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi miten mahtavaa, suurimmat onnitteluni! :) Voin kuvitella fiiliksesi! Pistähän ihmeessä blogi pystyyn ja linkkaile sitten tännekin! ;) Mulla on joku hatara muistikuva, että joskus olisin jonkun Unkarissa opiskelevan blogiin törmännyt...? Mutta kiitos kauniista sanoistasi ja onnea matkaan! :)

      Poista