Kalliolla, kukkulalla

Noniin, sitä on selvitty toiseksi viimeiseen työviikkoon ennen Espanjan matkaa ja opintojen jatkumista. Nämä kaksi viimeistä ovat muutenkin vajaita (tällä viikolla ti ja pe vapaita, vkl töitä, ma vapaa), joten livahtanevat äkkiä ohi. Pitäisköhän mun vielä yrittää aloitella kirjoittamaan sitä mun lehtiartikkelia, jonka piti valmistua tänä kesänä? Hmm... 

Kuten edellisestä postauksesta ilmeni, tuo lentäminen oli viime viikon huippujuttu. Sen lisäksi käytiin T:n kanssa leffassa katsomassa vihdoin viimeisin Harry Potter 3D:nä, ja voi kun mä pillitin kuin pikkuvauva niissä Snape-kohdissa. Melkein hävetti :D

Lennon jälkeen, eli joskus yhdeksän aikaan perjantaina lähdettiin sitten ajelemaan kohti Tamperetta. O:lla oli synttärit ja halusin päästä onnittelemaan, eli Tampereen yössä tuli nopeasti pyörähdettyä. Oli kyllä mukavaa vaihtelua ja no, muutenkin ;)

Lauantaina olin melkein hairahtumassa ostamaan BEIGEN(!) sohvan, mutta onneksi aamun aikataulut kiristyivät sen verran tiukoiksi, että T ei ehtinyt hakemaan mua sohvanhakureissulle. Siispä kuumeinen sohvanmetsästys is still on! Ilta sitten menikin S:n ja O:n seurassa ja kotipuolen hiekkalaatikkoleikkejä vältellessä :)

Sunnuntai on ensimmäinen päivä, jolta mulla on olemassa kuvia ja niitä tuleekin nyt sitten kunnon pläjäys. Käytiin nimittäin S:n kanssa ulkoiluttamassa koiria erikivoissa maisemissa. 

"Jäkäläkoira jäkälällä" (c) Kurnu

Kanervat kukkivat kauneimmillaan

Kaverikuva. Juttelin yhtenä päivänä töissä erään shelttikasvattajan kanssa ja päädyin vielä liimaamaan Taikkiksen korvat.

Lenkkimme kohteena oli tuollainen ihana, ilmeisesti jääkaudelta pyöreät muotonsa perinyt kallioalue, jonka syvimmissä painaumissa on pieniä sadevesilammikoita.

Erään lammikon keskellä oli tuollainen kivi, jolle mun oli pakko päästä.

Ei liene mikään yllätys, kumman koirista oli pakko seurata - vaikka se vaatikin hiukan turkin kastelemista!

Puolukoita ja mustikoita olisi riittänyt poimittavaksi asti

Nyt se on sitten tapahtunut: Taika on kasvanut Iipusta ohi! Puolella sentillä (33,5cm nyt) tosin vasta, mutta suunta on oikea.

Lenkki venähti sen verran pitkäksi, että S joutui heittämään mut Tampereelle asti, kun kotipuolesta ei enää lähtenyt junia. Käytiin siinä sitten ehtiessämme vielä Pancho Villassa syömässä, sillä olin jo pidempään himotellut heidän parmesaanikanaansa!

Kuva ei nyt yhtään tee oikeutta annokselle, mutta tuo kermainen paholaisenhillo -kastike on aivan taivaallista! Samoin itse kana ja rasvakeittimellä kypsennetyt kasvikset, aiai. Täydellinen makuyhdistelmä<3

Eilinen toi mukanaan suru-uutisen: Neve-siilimme, joka jo aiemmin keväällä oli jäänyt S:n luokse parempiin tiloihin asustelemaan, oli vetänyt S:n sylissä viimeiset henkäyksensä käyttäydyttyään koko illan oudosti.

Nuku rauhassa pieni kaunis jenkkimme♥

Nyt ollaan sitten siilittömiä ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen :(



Tälle viikolle ei ole sen kummempia suunnitelmia kuin töistä selviytyminen. Työviikonloppukin masentaa jo etukäteen. Onneksi matkalle lähtö alkaa sentään jo häämöttää lähitulevaisuudessa. Niin ja tietysti opiskelujen alku, kaverit ja arjen normalisoituminen.

Kaikesta huolimatta mukavaa viikon alkua siis lukijoille ja intoa opiskeluihin niille, joille se on jo käynyt ajankohtaiseksi!

Rescue team strikes again

Onkohan mun aurani jotenkin radikaalisti heilahtanut johonkin suuntaan, kun eläinvauvat ovat nyt oikein urakalla päättäneet heittäytyä mun käsiini kuolemaa tekemään?

Tänä aamuna koiria ulos viedessäni tiellä, melkein meidän kotipihallamme, maata retkotti nimittäin pikkuinen siililapsi. Olin aivan varma, että tässä olisi nyt sitten se mun kauan pelkäämäni tilanne edessä: mun pitäisi pystyä lopettamaan auton alle jäänyt eläin. Vapauttaa se tuskistaan. Salaa kuitenkin toivoin, että pikkuinen olisi jo siirtynyt sateenkaarisillan toiselle puolen.

Hämmästykseni olikin suuri, kun lähemmäs päästyäni saatoin todeta, että lapsonen näyttikin olevan päällisin puolin aivan kunnossa. Ei haavoja, ei ruhjeita, ei katkenneita jalkoja - ei edes katkennutta piikkiä. Lähempi tarkastelu osoitti, että siili oli poika ja arviolta ehkä 5-6 -viikon ikäinen. Valitettavasti vain kovin heikossa kunnossa.

Pikkuisen silmät olivat painuneet syvälle, eikä se jaksanut juuri tuhista, nostaa piikkejään tai pistää vastaan. Arvelin sen kärsivän nestehukasta, sillä lähimaastosta ei juuri nyt taida löytyä liiemmin lammikoita. Tai ehkä pieni oli lähtenyt etsimään uutta reviiriä, eikä ollut onnistunut vielä löytämään alueen juomapaikkoja? Niin tai näin, sympatiani olivat arvatenkin heti piikkiotuksen puolella ja pakkohan se oli kotiin kiikuttaa.

Juotin pojalle ruiskulla maidonvastiketta, koska halusin sen saavan paitsi nestettä, myös hieman energiaa. Juoton aikana lapsonen selvästi piristyikin hieman ja pystyi jopa laittamaan vastaan.

Pakkasin siilin kuljetuslaatikkoon lähtiessäni iltavuoroon. Töistä eräs miespuolinen työntekijämme kävi viemässä sen autolla Korkeasaaren luonnonvaraisten eläinten hoitolaan.

Onnea matkaan piikkinuttu!

 Anna Abreun sanoin "Worst part is over... Just don't give up, don't let nobody break you down".

In memoriam

Tämä kesä ei ole kohdellut laumaamme järin helläkätisesti. Suukasvaimet veivät meiltä nyt toisenkin rakkaan. Edes siilispesialisti-eläinlääkärimme mukaan mitään ei ollut enää tehtävissä pikkuisemme pelastamiseksi.

"Shany" 21.11.2005-24.7.2010

"Shanttu" oli siileistämme yksi ehdottomasti kilteimpiä. Piikkien pörhistely (saati sitten kerälle kiertyminen) ei ollut sille tuttu käyttäytymistapa. Vielä ei-vuokrakämpässä asuessamme, kun siilit saivat viipottaa lattialla jatkuvasti vapaana, Shanttu tiesi aina juosta ihmisten luo, kun matoja oli tarjolla - ja tietysti muulloinkin niiden toivossa. Äitinä Shanttu aka "Shaneli" aka "Panttu" aka "Pandersson" (rakkaalla lapsella on monta nimeä, tiedättehän) oli niinikään ensiluokkainen, ja mammamme elämä jatkuukin sen kauniissa ja kiltissä yhdeksässä jälkeläisessä (tai niissä, jotka vielä elossa ovat).

Ainoana lohtuna tässä asiassa on se, että tyttö sai elää loppuun asti pirteänä ja virkeänä, vaikka kasvain on varmasti kipua aiheuttanutkin tai olisi ainakin tullut aiheuttamaan. Tyttö sai niin sanotusti lähteä saappaat jalassa: vielä eläinlääkärin pöydälläkin se innostui sutimaan vaahtopallot selkäpiikkeihin pöydän desinfiointiaineen hajusta.

Vaikka pahalta tuntuu ja kyyneleitä on pitkäaikaisen ystävän poismenon takia vuodatettukin niin aina sitä on kuitenkin emännän vastuullisessa roolissa rakkailleen sen viimeisen palveluksen velkaa. 

Mieluummin päivän liian aikaisin kuin tuntiakaan liian myöhään.

Nuku rauhassa pieni, tassunjälkesi säilyvät sydämissämme <3

In memoriam

Frost vom Janustal "Kide"

 

Hyvää matkaa ja kiitos näistä yhteisistä vuosista, pieni valkoinen, suuri haaveeni: ensimmäinen lumivärinen siilini, puolentoista vuoden etsinnän ja kyselyiden tulos. Yritin löytää sinua ensin USA:sta, Portugalista, Espanjasta, Briteistä, Hollannista, Ruotsista ja mistä lienee muualtakin vielä... Lopulta kuitenkin eksyin jäljillesi Saksassa, mikä sai minut ja T2:n pakkaamaan laukkumme ja lähtemään matkaan, sinua kotiin hakemaan, varsin nopealla varoitusajalla...

 

Vaikka olin tulomatkalla varma, että lentokoneemme putoaa tai ajamme hirvikolarin (karmani, tiedäthän...), niin pääsimme kuitenkin turvallisesti kotiin. Juuri kun kuvittelin voivani huokaista helpotuksesta, päätitkin koetella hermojani kieltäytymällä syömästä ensimmäiset pari viikkoa, niin että minun oli pakkosyötettävä sinua kädestä ja haettava naapurikaupungista "hiiren pinkkejä" saadakseni edes jotakin kurkustasi alas. Tottakai ymmärsin, ettei kodin vaihtaminen ja niin pitkä matka voi sujua aiheuttamatta stressiä. Onneksi se kuitenkin ajan myötä laantui palauttaen sittemmin pohjattoman ruokahalusi.

Niin sinä tulit ja jäit - opit luottamaan meihin vieraisiin ihmisiin, vaikka olimme tuoneet sinut niin kauas kotoa. Kiitos siitä!

Vaikket perillisiä meidän iloksemme jättänytkään, jätit kuitenkin hentoisen tassunjälkesi sydämiimme. Nuku rauhassa, pieni valkoinen! Nyt sinun on hyvä olla <3

"Nyt olet vapaa 

ja mukana tuulen 

voit kulkea rajalla ajattomuuden. 

Olet kimallus tähden, 

olet pilven lento, 

olet kasteisen aamun pisara hento. 

Et ole poissa vaan luoksemme saavut 

mukana jokaisen nousevan aamun. 

Ja jokaisen tummuvan illan myötä 

toivotat meille hyvää yötä."

Isää onnittelemassa

Pitkän pähkäilyn jälkeen päädyin kuitenkin lähtemään lauantaina kotopuoleen isänpäivän takia, vaikka SAV:n eli solun aineenvaihdunnan eli biokemian tenttiin (josta muuten koko vuosikurssi tuntuu Facebook-tilapäivitysten perusteella panikoivan) valmistumisen tästä arvelinkin kärsivän. No, first things first ;) Lähdin vasta aika myöhään, että sain nukuttua pitkään ja siivottua (including imurointi, luuttuaminen, pölyjen pyyhintä, vessan siivous jne) koko kämpän, niin että on sitten mukava tulla takaisin puhtaaseen kotiin.

Sovin vanhan parhaan ystäväni kanssa, että lähtisimme perille päästyäni viettämään lauantai-iltaa paikalliseen kantapaikkaamme. Tai siihen ainoaan yökerhoon, missä ko. kaupungin nuoret ylipäätään käyvät :D Aloitimme illan ystäväni luota ja pääsin ensimmäistä kertaa näkemään hänen pikkuisen venäjäntoy-pentunsa <3 Ei auttanut omaa pentukuumettani yhtään! Oli kyllä aktiivinen otus ja omaakin tahtoa kuulemma löytyy välillä liiankin kanssa.



"Ai minustako muka?" Mieletön vauva.

Ilta sujui varsin mukavasti, vaikka toki pientä draamaakin aina mahtuu vähän mukaan. Oli kuitenkin tosi kiva nähdä vanhoja tuttuja ja etenkin tätä ystävääni, josta en muuttoni jälkeen kauheasti ole kuullutkaan.

Sunnuntaina sitten juhlistimme isänpäivää ja koko perhe kerääntyi yhteen syömään. Äitini ja veljeni kihlattu karppaavat myös, joten juhlaruuat eivät perhepiirissä tuota ongelmaa :) Tällä kertaa tarjolla oli possupaistia, kukkakaalimuusia, kuharullia sienikastikkeella, salaattia ja kenties jotakin, mitä en nyt tähän hätään muista. Todella hyvät tarjoilut kuitenkin jälleen kerran :)





Tässä huoneessa tuli asuttua aika monta vuotta. Tosin sittemmin olen kutsunut kodiksi jo kolmea muuta kämppää, joten ihan täysin kodilta ei tämä huone enää tunnu, mutta täällä siis nyt kotopuolen viikonloppuina saan asustaa. Sänky sentään on oma, yksiööni ostettu ja aivan ihana, vaikka onkin 80-senttinen. Samoin kalusteista suurin osa on alkuperäisiä, mutta esim. vanhan kirjoituspöytäni ovat vallanneet erinäiset rojut :) Ehkä huone vaikuttaa oudolta osakseen myös siksi, että minun aikanani se oli ihan lapsuuttani lukuunottamatta keltainen - nykyisin taas vaaleanpunainen ja varsin kiva niin uusine mattoineen. Kiva, vaan ei vielä tuttu :) Hyvin on silti nämä muutamat kerrat tullut nukuttua. Ja kuten kuvasta näkyy, en aivan täysin laiminlyönyt tenttiin lukuakaan minilomani aikana ;)

Loppusunnuntaipäivä menikin sitten yleiseen hengailuun. Olin siinä määrin väsynyt, että päätin jäädä vielä ylimääräiseksi päiväksi ja lähteä kotiin vasta maanantaina. Onhan meillä sentään (luku)loma. Oli myös oikein antoisat keskustelut M:n kanssa, kiitos, annoit minulle ajateltavaa :)

Illalla katsoimme koko porukka Kadonneen jäljillä (joka muuten onkin ainoa TV-sarja, jota tällä hetkellä vakituisesti seuraan). Taas sai pillittää :') Samalla tein em. karppipitsaa ja S tuli vielä moikkaamaan.



Tänään sitten palasin kotiin. S heitti minut luokseen, mistä sitten kipitin sen ehkä 100m matkan asemalle. Shanttu viettää eläkepäiviään S:n luona, joten pääsin pitkästä aikaa sitäkin näkemään. Vaan kyllä alkaa vanhuus jo näkyä pikku rouvassamme, joka tässä kuussa täyttääkin jo neljä vuotta! Ei ollut enää askel keveä... Toivottavasti eron hetki ei kuitenkaan aivan vielä olisi käsillä :( Shanttu kun on luonteeltaan mitä lempein ja ihanin.



Ensimmäistä kertaa ei ollut kauheaa kiirettä takaisin Vantaalle (ehkä lomastakin johtuen), vaan kotopuolessakin oli ihan hyvä olla. Toivottavasti tunne vahvistuu tulevilla kerroilla, joiden tarkemmasta ajoittumisesta ei tosin tällä hetkellä ole mitään tietoa. No, jouluna sitten viimeistään ;)

Messuilua

Viime viikko hurahti ohitse aika äkkiä. Tiistaina oli koulutus eläinlääkäripäivien saliavustajille, jollaiseksi olin itsekin lupautunut. Eläinlääkäripäivät ovat siis vuosittain järjestettävä messu-/kongressitapahtuma eläinlääkäreille. Siellä näkee kolleegoita, oppii uutta ja kuulee alan viimeisimmistä tuulista. Itse olin eläinklinikalla harjoittelijana ollessani kuullut juttuja Eläinlääkäripäivistä, joten pakkohan ne oli päästä omakohtaisestikin kokemaan.



Parina päivänä sitten pääsin itse töihin, eli leimaamaan sisääntulijoita laserlukulaitteella sekä huolehtimaan, että salissa kaikki toimi kuten piti. Suurimman osan ajasta saimme kuitenkin vain kuunnella luentoja ja vuorotellen käydä tutustumassa messujen antiin. Toisena päivänä olin eläintenhoitajaseminaarissa (aika käytännönläheisiä luentoja mm. asiakaspalvelusta) ja toisena pieneläinsektiossa, jossa käsiteltiin sillä kertaa ultraäänikuvantamista. Jälkimmäinen menikin aika lailla omien tietojen yli, joten ko. luennosta ei kauheasti käteen jäänyt... vaan eipä kai ollut tarkoituskaan.



Kaikenlaista kivaa ilmaisnäytettä tarttui mukaan näytteilleasettajien standeilta - mm. öljypullo Iipulle, Stomaxia, pari pehmolelulehmää, ensiapulaukku, kakkapussiteline, kyniä, karkkeja, heijastimia, vesipullo, pari kassia, kalenteri, lehtiä, luentokokoelmakirja, luita ja herkkuja Iipulle... Tosi kivaa siis oli - muistan, miten olin joskus haaveillut eläinlääkäripäiville vielä joskus pääseväni ja nyt se(kin) unelma toteutui :)



Tutustuin myös uusiin todella mukaviin tyyppeihin ylemmiltä vuosikursseilta. Oli mielenkiintoista kuulla pidempään alaa opiskelleiden mietteitä. Eräs kutonen mm. kertoi, että heidän kurssillaan on yllättävän monta, jotka nyt tai viidennen vuoden aikana ovat alkaneet epäröidä uravalintansa suhteen - toiset ovat ajaneet itsensä loppuun (mistä meitä varoiteltiinkin heti alussa), monia ahdistaa, kun asiat pitäisi nyt todella osata käytännössä, vaikkei kaikkea ole ehkä tarpeeksi ehditty harjoitella (esim. leikkaukset). Jokuset miettivät, että olisiko pitänyt lähteä aivan toiselle alalle... Tämä oli tosi kurjaa kuulla, koska perinteisestihän eläinlääkikseen haetaan nimenomaan unelman takia. Toivon (ja toistaiseksi vielä luotan), ettei omani pääsisi hukkumaan vuosien varrella samalla tavalla... Yhden asian olen kuitenkin päättänyt - itseäni en aio ajaa loppuun. Tenteistä ei ole pakko yrittää saada huippuarvosanoja tai itseään hukuttaa opiskeluhommiin. Muustakin elämästä on pidettävä tiukasti kiinni.

Keskiviikkona saapui myös S visiitille ja pääsykoetta tekemään. Loppuviikko kuluikin muuten shoppailun, herkuttelun ja yleisen hengailun merkeissä. Hankin uuden tuolin makkariin, koska edellinen oli vähän aikansa elänyt, sekä uuden kirjahyllykön näille koulukirjoille, koska ne eivät mahtuneet edelliseen hyllyyn, vaan alkoivat kerääntyä uhkaaviksi pinoiksi sen päälle. Varmaan osa jonkinlaista sopeutumisprosessia tämä kova pesänrakennusviettini - on kova tarve saada tästä kämpästä omannäköinen, koti <3





Lauantaina olin luvannut mennä esittelemään siilejä Lemmikkimessuille, jotka järjestettiin täällä Vantaalla. Vuoroni kesti pari tuntia ja sitten pääsimme S:n kanssa vielä kiertelemään alueella sekä seuraamaan esim. agilitykisoja.

Freteillä oli hieno esittelyaitaus!

Linnut ovat olleet joskus ainakin S:n suosikkeja...



Messujen jälkeen suuntasimme auton nokan kotipuolta kohden, sillä T:llä oli synttäripippalot rantasaunalla, jonne meidätkin oli kutsuttu :) Pääsimme paikalle hieman myöhässä bileiden ollessa jo hyvässä vauhdissa. Tosi kivaa oli silti ja T oli rakentanut lähes koko menun karppiystävälliseksi (karppaa siis itsekin ;) ). Pelailimme Aliasta ja jatkoimme sitten paikallisiin baareihin jatkamaan juhlintaa. Teki hyvää päästä irroittelemaan ja tanssimaan ihan sydämen kyllyydestä - kiitoksia vain sille suunnalle!





M oli lisäksi tuonut Amsterdamin tuliaisina mukanaan ihanan lehmäkankaan - vähän samantyyppisen kuin aiemmassa postauksessa hehkuttamani Marimekon Kevätjuhla- kuosi :) Kangas oli lime-vihreä, joten innostuin askartelemaan siitä heti sisustustaulun pingottamalla sen pahvin päälle. Styrox-levy olisi kuitenkin tuottanut varmasti siistimmän lopputuloksen ja ehkäpä sen vielä joskus pahvin tilalle vaihdankin. Nyt oli vain kova kiire saada kangas seinälle - vielä kun keksisin, miten se myös pysyisi siellä... Kuvia luvassa myöhemmin.

Eilen sitten oli yleisen hengailun lisäksi edessä junamatka kotiin. Tällä kertaa kotopuolen reissu oli parempi kuin viimeksi (noin fiilispohjan kannalta), mutta silti on aina ihanaa palata kotiinkin :)Myös Iippu viihtyy, kuten kuvasta näkyy. Koitan vielä ottaa kuvia uudistuneesta makkarista päivänvalossa joku päivä...



Huomenna olisi sitten luvassa koko syksyn stressiä ja innostusta, hikeä, kyyneleitä - mutta myös naurua aiheuttaneet kutosten poispotkijaisbileemme eli A-tarjous. Sen järjestävät perinteisesti aina ykköset, mutta lippuja myydään myös ulkopuolisille. Lipun 25e:n hintaan kuuluu niin paljon ruokaa ja juomaa kuin kukin jaksaa nauttia, livemusiikkia, teeman mukaiset koristelut ja tunnelmat, ohjelmaa... Noin 450 henkeä olisi odotettavissa: pitsoja paistettu 100 kpl, lihapullia 18 kg, mutakakkua 17 pellillistä, juomia satoja litroja, jäitä jätesäkeittäin... Aika voimainponnistus siis kyseessä, mutta toivottavasti kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan :) Olen tarkoituksella ottanutkin tämän päivän rennommin, että huomenna sitten jaksaa - etenkin kun tuntuu, että olisin tulossa kipeäksi. Tämän kun tästä vielä selvittää, alkaakin sitten rauhallisempi elo, joskin pikkuhiljaa alkaa ensi viikon tentti jo painaa päälle...

Mutta huomenna kuitenkin luvassa A-tarjous eli Latotanssit, jotka todennäköisesti pyyhkivät melko tehokkaasti mielestä kaiken muun - ainakin päiväksi :)