sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Pieni kurpitsajuhla


Ihan vain sellainen omalle perheelle tarkoitettu ja mitoitettu.


Mukana vain ne lempielementit - tutut jo aiemmilta vuosilta.


Ihanimman tuoksuinen kynttilä pääsi joulun sijaan liekkiin jo halloweenina. Siihen se väreiltään itse asiassa paremmin sopiikin.


Tämän vuoden uusi kokeilu oli kurpitsapiirakka. Kahdellakin eri reseptillä.


Tämä yksilö oli juustokakkumainen. Makumaailmana miedon kurpitsan lisäksi kanelia, inkivääriä ja kardemummaa. Jos johonkin pitäisi makua verrata, niin ehkä porkkanapiirakkaan.



Myös terassilla oli pari uutta juttua- tyynyjä ja tuo tuikkulyhty.


Tämän vuoden syyskukat valikoitiin vesisateessa Bauhausin puutarhaosastolla. Nuo marjakasvit - mitä ikinä ovatkaan nimeltään - olivat aika karuja ja lehdettömiä, mutta sitäkin sopivampia halloween-teemaan.


Tätä tuikkulyhtyä puolestaan olin haikaillut jo useampi vuosi sitten, kun sen ensimmäistä kertaa Hobby Hallin mainoksesta bongasin. Nykyisinhän noita myydään jo vaikka missä.

Koska terassimme katto on betonia, vaatisi koukun kiinnittäminen siihen hienoisia ponnisteluja. Toistaiseksi lyhty saa siis roikkua kuivaustelineestä.







Kurpitsojakin hankittiin. O oli nostalgisella tuulella ja veisteli vain tämän perinteisen.


Vielä toistaiseksi mennään halloween-sisustuksella, mutta kohta saakin alkaa viritellä joulua kotiin. Tunnelmallista alkavaa viikkoa!

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Minkä kesä kuivaa, sen se kasteleekin


Syksyn vihmoessa vettä ikkunoihin on hyvä tsekata, miltä kesän kauneimmat päivät näyttivät. Kaikki kolme.


Väittävät, että sää on tylsä aihe, mutta kyllä se jaksoi niin paljon harmittaa, että ei sitä auta peitellä. Ja nyt jo - keskellä halloweenin ja joulun odotuksen - on ikävä kesää, aurinkoa ja lämpöä.


Värikkäillä kukkahörsellyksillä mentiin tänäkin vuonna, mutta huonojen kelien myötä sain kukat istuteltua vasta heinäkuun puolella, eikä yrttejä tainnut tulla käytettyä juuri lainkaan...


Ja vaikka kuvissa näyttää kovinkin kuivalta ja lämpöiseltä, paljastaa seuraava kuva, että sateesta ei tässäkään ole ehtinyt vierähtää pitkää aikaa...


Jouduimme täksi kesäksi hankkimaan uuden, joskin edellistä vastaavan altaan, kun edellinen jäi kissan kynsille kakkoseksi kuivuessaan viime syksynä saunalla.


Entiset viholliset ovat nykyisin parhaat kaverit


"He eivät tiedä mitä tekevät" oli hyvä kirja loppuratkaisua lukuunottamatta...


Pihapuumme varmistui tänä vuonna kirsikkapuuksi kukkimalla keväällä kauniisti ja puskemalla loppukesästä punaisia, mutta harvinaisen vetisen makuisia kirsikoita. Liekö imivät kaikki sateet itseensä?


Harvinaisen turhauttava oli tämä kesä säiden puolesta ainakin täällä päin Suomea. Ja reissailumme perusteella vähän muuallakin.


Onneksi sauna lämmittää silloinkin, kun aurinko ei. Jotain positiivista tässä Suomessa asumisessakin

tiistai 7. marraskuuta 2017

Sateenkaaren päistä ja ravunpyrstöistä


Elokuun alkupuolella meillä oli hiukan pidempi viikonloppu käytettävissämme, joten suuntasimme rannikolle, Kustaviin. Olen lomaillut siellä lapsuudessani jokusen kerran, joten oli nostalgista palata noihin maisemiin. Olimme ajatelleet majoittua Lootholman leirintäalueelle, mutta siellä oli saapuessamme varsin täyttä, paikkoja ei ollut eritelty tai merkitty kunnolla, eikä meille osoitettu tiettyä paikkaa, vaan käskettiin vain katsoa, mahdummeko jonnekin. Emme sitten kehdanneet änkeä muiden väliin, vaan vaihdoimme osoitteekseemme läheisen SFC Mussalon, josta sateenkaaremme pää sitten löytyikin - kirjaimellisesti.

SFC-alueilla (SF-Caravan ry:n jäsenyhdistyksen omistuksessa ja/tai hoidossa oleva leirintäalue eli yleensä karavaanareiden talkoovoimin ylläpitämä alue) tuntee yleensä itsensä tervetulleeksi, kun isäntä tulee joko jalkaisin tai pyörällä näyttämään vapaat paikat, auttaa tarvittaessa peruuttamisessa ja esittelee alueen palvelut ja toiminnot. Niin myös tällä kertaa. Paikasta tulikin heti yksi O:n suosikeista - omaan makuuni siellä oli turhan vähän merenrantaa fiilisteltäväksi.



Sen verran käytiin kuitenkin telttailijoiden puolella, että Mauka pääsi näkemään meren...


... ja kokeilemaan luonnollista kiipeilypuuta.


Kävimme pyörähtämässä kalamarkkinoilla ja satamassa, jonka muistan lapsuuden syksyistäni. Vähän aurinkoisempana tosin...


Ja olisipa ollut ihanaa hypätä saaristolautan kyytiin kohti Ahvenanmaata! Edelliskerrasta on jo ihan liian monta vuotta ja nyt kun koirien mukaanottaminen olisi majoituksen puolesta ollut helppoa, eivät lomapäivät riittäneet. Ehkä ensi kesänä? Moneskohan vuosi, kun totean näin...


Jos satutte joskus liikkumaan tuolla, suosittelen maistamaan läheisen ravintolan kustavilaista pitsaa. Oli ihan älyttömän hyvää!


Sunnuntain retkikohteemme oli Pärkänvuori luolineen.


Ihan hieno paikka, joskin osaa luolista oli hiukan hankala hahmottaa, eikä paikalla ollut juuri opasteita.


Seuraavana viikonloppuna matkasimme kotipuoleen kummipoikani syntymäpäiville, emmekä malttaneet jättää vaunua kotiin. Pääsimme matkaan vasta myöhään perjantai-iltana iltavuoroni jälkeen ja Tampereen paikkeilla O oli niin väsynyt, että meinasi nukahtaa rattiin. Niinpä pysähdyimme lepäämään Puskaparkki-karttaan merkitylle parkkipaikalle.


Aamu valkeni sateisena...


... mutta huomasimme pysäköineemme aivan uimarannan viereen!


Niinpä aamupesut kuitattiinkin ex tempore -henkisellä talviturkin heitolla järvessä. Mukavan virkistävää!


Se olikin sitten tasan ainoa luonnonvesiin pulahtamiseni tänä kesänä.

Loppukesän viimeisimmän reissun kohteena oli SFC Valasranta, joka sijaitsee Pöytyällä Pyhäjärven rannalla, eli ihan kohtuullisen matkan päässä meiltä kotoa.


Mutta miten upeaa, että osa vaunupaikoista oli aivan biitsin äärellä...



... joka jatkui silmän kantamattomiin.


Tokikaan biitsikeleistä ei tälläkään kertaa tarvinnut edes haaveilla. Oli niin tuulista ja sateista, että ulkoa päin leirimme oli hyvin askettinen.


Onneksi hyvässä seurassa vaunussa viihtyy sateellakin!


Ja kun sade taukosi, pääsimme tutustumaan lähiseudun lenkkimaisemiin. Informatiivinen opastaulu keskellä metsää ja hiidenkirnu.


Epätarkka kännykkäräpsy, mutta pakko oli tämäkin kuva tänne tuupata - en nimittäin koskaan aiemmin ole löytänyt luonnosta eläimen sarvea, vaikka paljon olenkin metsissä rämpinyt. Melkoinen aarre!


Lisäksi metsästä löytyi hiukan toisenlaisiakin aarteita - sieniä. Ne jalostuivat illalla grillissä leivitetyn kuhan lisukkeiksi.


Varsinainen pääruokamme olivat kuitenkin ravut, joita olin jemmannut pakastimessa jo edellisvuodesta. Enpä olisi voinut uskoa valmisrapuja niin herkullisiksi kuin miksikä nämä osoittautuivat.


Meidän rapujuhlia viettäessämme ulkona räiskyivät ilotulitusraketit venetsialaisten kunniaksi. Onnea ovat paukkuvarmat eläimet! Olisi ollut ihana istuskella iltaa ulkona ja ihailla kausipaikkalaisten valokoristeluja, mutta järveltä tuuli todella kylmästi ja voimakkaasti. Illan kuitenkin kruunasi yöllinen uikkarisauna (miehet ja naiset sekaisin) ja mukavat uudet tuttavuudet.


Aamulla kokkailimme uudella grillillämme englantilaisen aamiaisen. Hyvästä ruuasta ei ainakaan jäänyt tämäkään reissu kiinni!